VALIKKO

Ukraine calling: tukea on, apu vain puuttuu

Marraskuun 26. päivänä vuonna 1939 neljä venäläistä rajajoukkojen sotilasta kuolee omien joukkojen lavastamassa tykistöiskussa Mainilassa. Neljä päivää myöhemmin alkaa Suomen taistelu itsenäisyytensä säilyttämiseksi. Kolme kuukautta sodan syttymisestä Ranska ja Iso-Britannia ovat valmiita tarjoamaan Suomelle apuaan, lähin naapurimaa Ruotsi ei tässäkään vaiheessa. Pelko sodan laajenemisesta estää avun vastaanottamisen, vaikka hätä ihmisistä ja itsenäisyydestä on todellinen. Naapurin haluttomuus auttaa on ymmärrettävä haluna suojella omaa aluettaan ja kansaansa joutumasta Saksan ja Neuvostoliiton väliseksi taistelutantereeksi.

Sodassa on harvoin osallisena vain kaksi osapuolta, konfliktien vaikutukset, sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä mitattuna, ovat enemmän kuin osiensa summa ja kerrannaisvaikutukset kovemmat kuin esimerkiksi lähes 30 000 suomalaista uhria talven 39-40 aikana. Venäjän toimien aloittamisesta Krimillä tulee pian kuluneeksi vuosi. Missä vaiheessa kansainvälisen yhteisön on aika puuttua sodan kulkuun sekä oman turvallisuutensa, Ukrainan kansakunnan tulevaisuuden että inhimillisen hädän vuoksi?

Ilman todelliseen kansanvaltaan perustuvaa poliittista järjestelmää kansan antama oikeutus vallalle on haettava muuta kautta. On luotava illuusio vahvasta johtajasta, jonka toimien tarkoituksena on kansan turva ja hyvinvointi. Tämän presidentti Vladimir Putin esikuntineen tietää harvinaisen hyvin. Ensinnäkin mediasensuuri Venäjän sisällä pitää Putinin suosion turvattuna. Toiseksi Putin pitää lähipiirinsä, eli maan valtaa käyttävän eliitin, itselleen suotuisana. Älykkäät toisinajattelijat älkööt haaveilko paikoista, joista ponnistaa politiikan vallankahvaan. Toisinajattelijat ja akateemikot tosin eivät ole enää ainoita, jotka lähtevät etsimään vapaampaa elintilaa muualta: vuosina 2010-2011 maasta muuttajien määrä Venäjällä oli noin 70 000 ihmistä, kun 2012-2013 määrä oli jo yli 300 000.

Tästä, ja kansainvälisillä kauppa- ja valuuttamarkkinoilla rahaa tekevien ystäviensä taloustilanteen kurjistumisesta, huolimatta Putinilla on kansan tuki sotatoimilleen suvereenin eurooppalaisen valtion alueella. Alueella, joka on historiallisesti kuulunut sen rajojen sisälle. Pähkinäsaaren rauhan ajan kartatkaan tuskin kuuluvat sensuroitujen asiakirjojen piiriin Venäjällä.

Perinteisellä lännellä on vastassaan sen arvojen kanssa täysin päinvastaisesti ajatteleva ja toimiva oligarkkien joukko, jota vastaan se käy tällä hetkellä väsytystaistelua turvatakseen eurooppalaisen valtion itsenäisen tulevaisuuden. Tosi asiassa, kyse on paljon syvemmälle menevistä arvopoliittisista valinnoista ja siitä, mitä ihmishenki meille merkitsee.

Länsi tunnustaa ja tiedostaa, että Euroopan alueella kuolee päivittäin kymmeniä ihmisiä venäläisten aseiden toimesta. YK:n laskelmien mukaan Ukrainan kriisi on vaatinut jo yli 5000 kuolonuhria ja yli 10 000 loukkaantunutta. Lähes kaikki EU-maat olisivat valmiita lisäämään pehmeää vallankäyttöä saadakseen Venäjän neuvottelupöydän ääreen toistaiseksi tuloksettomin toimin. Edes päivittäin kasvava siviiliuhrien määrä ei ole herättänyt länsimaalaisissa suurempaan suojelunhalua ihmisyyttä kohtaan.

Yhdysvaltojen halu sekaantua Euroopan asioihin on käynyt vuosi vuodelta vähäisemmäksi. Sen mielenkiinto on suunnattu Aasian ja Lähi-idän tarjoamiin uusiin mahdollisuuksiin, ei museoituvan ja ristiriitaisen arvokumppaninsa konflikteihin. USA:n entinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott, entinen Ukraina-lähettiläs Steven Pifer ja Nato-lähettiläs Ivo Daalder kehottavat tänään Washingtonissa lukaistavassa raportissaan Yhdysvaltoja rahoittamaan suoraan Ukrainan armeijan asevarustelua ja kannustamaan Nato-maita avustamaan Ukrainaa sotatoimissa Venäjää vastaan.

Nähtäväksi jää, miten pitkään Yhdysvallat jää pohtimaan löytyykö siltä haluja muuttaa puheet teoiksi, ennen ristiriitaista arvovelijoukkoaan, silläkin uhalla, että idän karhu nousee yhä uhkaavammin takajaloilleen. Joka tapauksessa USA:n halu puolustaa konkreettisen tuen kautta länsimaisia arvoja, aluetta ja ihmisyyttä on siis herännyt – olisiko meidänkin Euroopassa aika tehdä samoin?