VALIKKO

Naiskiintiöt – aikamme kirosana

Saapumiserässä II/2003 Tikkakosken Ilmavoimien viestikoululla minun lisäkseni kahdeksan naista aloitti vapaaehtoisen asepalveluksen. Ei, meistä kukaan ei ollut rekkalesbo tai taistelunorsu. Suurimmalle osalle armeijan käyminen oli aina ollut itsestäänselvyys, toiset halusivat jatkaa poliisikouluun tai armeijauralle, osalle vuosi oli mahdollisuus kerryttää erilaista elämänkokemusta. Toki joukosta löytyi yksi, johon Tom Cruisen Top gun oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen – siksi ilmavoimat (ei, tämä en ollut minä).

Itselleni tuo vuosi ilmavoimissa ja sitä seurannut puolivuotinen sopimussotilaana merivoimissa antoivat erinomaista johtamiskoulutusta ja -kokemusta, lukuisia hyviä muistoja ja ystäviä, sekä naisia että miehiä. En koskaan kokenut syrjintää sukupuoleni vuoksi, tai saanut erityiskohtelua sen takia, että olin nainen. Kannoin marssilla taistelutoverini rynnäkkökivääriä, kun hän ei enää jaksanut, juoksin ja ammuin niin kuin muutkin. Me kaikki olimme ihmisiä, emme naisia ja miehiä.

Naisten määrä johtotehtävissä ja pörssiyhtiöiden hallituksissa puhuttaa tasaisin väliajoin. Naisjohtajien esteenä seisoo milloin lasikatto, milloin hyvä veli -verkostot ja miesten euro puhuttaa edelleen naisten 80 sentin rinnalla. Samaan aikaan naistenlehdet ja kahvipöytäkeskustelut ovat pullollaan kolmekymppisten naisten kertomuksia siitä, miten yhdeksän kuukautista vauvaa ei millään vielä raaski jättää hoitoon ja kotihoidontukea tulisi nostaa alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien osalta.

Hyvä näin, perhearvot ovat tärkeitä ja ihminen tekee itse valintansa sen suhteen, miten työuransa ja elämänsä rakentaa. Samaa mieltä olen myös siitä, että käsite naisvaltaisista matalapalkka-aloista tulee saattaa historiaan ja taata kaikille koulutuksensa, kokemuksensa ja työpanoksensa mukainen palkkataso. Tosin sitä palkkaa pitää myös osata vaatia muuallakin kuin kahvipöydän nurkissa. Mutta jos nainen valitsee kolmekymppisenä jäädä kotiin lasten kanssa vähintään kuudeksi vuodeksi, miehen jatkaessa työelämässä, ei Annat ja Oliviat – emme me naiset, voida olettaa, että pomon paikkaa pidetään meille vakan alla, kunhan me vaan ehdimme hiekkalaatikon reunalta takaisin neuvottelupöytään. Kiintiöpaikka ei ole ansaittu paikka, eikä myöskään se toimiston kulmahuone, jos sen eteen ei olla valmiita tekemään töitä.

Armeija tai työelämässä eteneminen eivät ole naiselle sen rankempia tai vaativampia asioita kuin miehellekään, niin kauan kuin asenne on kohdallaan. Kyllä isälläkin pysyy puurokauha kädessä ja kurarukkaset ojennuksessa, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Hyvä veli -verkostoja on turha lähteä vaihtamaan sisaryhteisöihin tai laittaa naisia lokeroissa hallitusvaltaan. Rakennetaan sen sijaan sellainen ihmisten yhteiskunta ja yrityskulttuuri, jossa jokaisen työpanos ja euro ovat samalla viivalla. Rintaliivejä on turha lähteä polttamaan pelkän savun takia, jos pysyvän tulen eteen ei olla oikeasti valmiita tekemään töitä.