Navigate / search

Maataloustukien murtumaton linnake

Luin 15-kesäisenä Karl Marxin Pääoman ensimmäisen osan, minkä vaikutuksesta minusta tuli Kokoomuksen jäsen ja päätin, että haluan olla mukana vaikuttamassa yhteiskunnan muutoksiin. Sitä ennen haaveilin maanviljelijän, näyttelijän tai Hornet-lentäjän ammateista. Maaseutuidylliä minulle romantisoivat Suomi-filmit ja mökkimatkat, joiden innoittamana kävimme lapsuuden parhaan ystäväni kanssa maatalousleirillä. Yläasteen työelämään tutustumiseni suoritin karja- ja viljelytilalla. Avustaessani lehmää poikimaan pihattonavetan lattialla ja suorittaessani arjen töitä marraskuun harmaudessa, arvostukseni alan ammattilaisia ja pitkänlinjan maanviljelijöitä kohtaan kasvoi entisestään.

EU:n budjetista valtaosan lohkaisee edelleen maatalous. Maataloustukia perustellaan sillä, että ne ylläpitävät ruoan tuotannon omavaraisuutta, laskevat elintarvikkeiden hintaa ja tasapainottavat hintakehitystä sekä pitävät maaseudun asuttuna. Todellinen syy löytyy unionin historiasta. Ranskan maataloustuottajat olivat alusta lähtien keskeinen intressiryhmä, joka ajoi Euroopan yhtenäisen maatalous- ja kauppapolitiikan kehittämistä. Ranska tuottaa tänäkin päivänä 25 prosenttia koko EU:n maataloustuotteista.

Yleiset perustelut maataloustuille eivät meidän suomalaisten arjessa juuri näy ja syömämme ruoka onkin Euroopan kalleimpien joukossa. Suurelta osin tähän vaikuttaa Suomen verotus ja muutaman kaupan keskusliikkeen määräävä markkina-asema, mutta oman osansa korkeaan hintaan tuo myös markkinoita vääristävä tukipolitiikka. Kotimaan talouden kannalta tilanne on haastava. Suomessa perustarpeiden täyttämisen jälkeen palkasta käteen jäävä osuus on suhteellisen pieni, mikä vaikuttaa voimakkaasti kysyntään ja kulutukseen. Maataloustuet rahoitetaan keräämällä veroja, joten käytännössä me suomalaiset veronmaksajat maksamme sekä tuotannon tuet että lopputuotteiden korkeat hinnat.

Markkinatalouden näkökulmasta katsottuna maatalouden tuet ja protektionismi pitävät tuotteiden hinnat korkeina. Eteläisimmissä maissa, joissa ruoan tuottaminen on oikeasti kannattavaa, maatalouden tuotantoaste pystytään pitämään korkeana. Ruoka on tuotettu yleensä pienemmillä resursseilla ja päästöillä, kun lämmitystä, lannoitteita ja karjan sisällä pitoa tarvitaan vähemmän. Todellisuudessa täällä pohjoisessa kasvatettu lähiruoka onkin usein ympäristölle haitallisempaa kuin esimerkiksi Ranskasta tuodut elintarvikkeet. Ruokakuljetusten merkitys on keskimäärin vain noin 4 prosenttia päästöistä. Talouden ja ympäristön kannalta maataloustuista luopuminen ja vapaakauppa antaisivat tehokkuuden ohjata tuotantoa sekä säästäisi rahaa ja ympäristöä.

Maanviljelys on Suomessa kiistatta haasteellisempaa kuin Keski- tai Etelä-Euroopassa ja kustannustaso korkeampi niin työvoiman kuin tarvittavien raaka-aineiden osalta. Se, että tähän haasteeseen vastataan rahallisella tuella, on kansantalouden kannalta kestämätön tilanne. Kotimaista tuotantoa perustellaan omavaraisuudella. Ruokatuotannon omavaraisuus ei kuitenkaan takaa ruuan riittävyyttä kriisiaikana, vaan siihen vaikuttaa merkittävästi myös energiantuonnin mahdolliset häiriöt. Todellisuudessa, jos Suomi joutuisi kriisitilanteeseen, olisimme väistämättä riippuvaisia muusta Euroopasta. Yksin kotimaisella tuotannolla ja energian saannilla emme pärjäisi.

Maanviljelys ja etenkin karjatilat ovat aina kiinnostaneet minua. Arvostan suunnattomasti työtä, jota suomalaiset ja eurooppalaiset maatalousyrittäjät tekevät, mutta samalla ymmärrän, että ruuan hintakehityksen on käännettävä suuntaansa myös meillä täällä pohjoisessa ja ruoka kannattaa tuottaa siellä, missä sillä on parhaat tuotantoedellytykset. Ei maatalouden tai minkään muunkaan alan yrityksen toimintaa tule rahoittaa verovaroin vapailla markkinoilla. Euroopan tulee olla on tässäkin suhteessa yhtenäinen alue, jonka vastuulla on taata kansalaisilleen maataloustuotteiden saanti yhteisellä ja järkevällä maatalouspolitiikalla.

Raadottoman luksuksen puolesta

Jokaiselle meille luksus tarkoittaa eri asioita. Muistan, kun armeijakaverini seisoi Lohtajan leirillä -25 asteen pakkasessa, puolentoista metrin lumikinoksessa taukopaikalla ja kaivoi 62:sensa etutaskusta Diorin huulikiillon esiin. Erona, meidän muiden käyttämälle valtion tarjoamalle vaseliinille, oli varmasti tunne siitä turvasta ja hyvästä olosta, mitä tuttu brändi ja luksustuote meille parhaassa tapauksessa tuovat. Toisille se on Marimekon kukkakuosi, toisille Diorin huulikiilto tai meidän luonnolle vieraan turkiseläimen nahka. Itsensä tai mielitietyn hemmottelusta vaan maksetaan turkisten muodossa luonnon kannalta liian kova hinta.

En ole Animalian jäsen ja vuonna 95 olin huomattavasti kiinnostuneempi Suomen MM-mitallista kuin Evijärven kettujen vapautusoperaatiosta. Tunteetkin voin jättää sikseen, mutta järkeä löytyy sen verran, että perustelu turkistarhauksen jatkamisen puolesta vapaaseen elinkeinon harjoittamiseen vetoamalla on todella heikko. Emme ole vaatimassa kannabiksen viljelyn laillistamista, saati vapaata asekauppaa ja jopa viinipullot meillä pysyvät visusti Alkon ovien takana, mutta näitä meidän luonnolle vieraita eläimiä saa lain mukaan pitää vapaasti alle neliömetrin kokoisissa häkeissä elinkeinon ja luksuksen vuoksi?

Pelkästään Helsinki käyttää noin 430 000 euroa vuosittain vierasperäisten eläinten ja kasvien leviämisen torjuntaan. Kaikkiaan vieraslajien aiheuttamat taloudelliset menetykset kohoavat Suomessa vuosittain, jopa satoihin miljooniin euroihin. Alun perin Pohjois-Amerikasta tuoduista ja tarhoilta luontoon karanneista sekä vapautetuista turkiseläimistä on kehittynyt Suomeen villiminkkikanta, joka uhkaa luonnon alkuperäistä ekotasapainoa. Maamme eläimistöön perinteisesti kuulunut vesikko on kadonnut vahvemman ja petomaisen minkin syrjäyttämänä lähes kokonaan ja etenkin ulkosaariston lintukannat ovat kovilla tämän sarjatappajan hampaissa.

Turkisala työllistää Suomessa suoraan noin 4 350 ja välillisesti 13 200 henkeä. 10 vuoden siirtymäajalla tämä olisi vain murto-osa siitä määrästä, mitä jo pelkästään teknologia- ja metsäteollisuuden aloilla ihmiset joutuvat Suomessa vaihtamaan työpaikkaa suhdannevaihtelujen ja rakennemuutosten seurauksena. Muistaako kukaan enää kuinka paljon tupakkalakien tiukentaminen on vähentänyt työpaikkoja alalla suoraan ja välillisesti? Ihminen on onneksi oppiva ja ymmärtävä yksilö ja arvo- ja asennemuutoksilla on saatu maailmanhistoriassa paljon hyvää aikaan.

Turkistarhausta on 2000-luvulla kielletty ahkerasti Euroopassa mm. Iso-Britanniassa, Itävallassa ja Kroatiassa. Lisäksi tarhausta on rajoitettu tai tehty käytännössä taloudellisesti kannattamattomaksi tiukalla eläinsuojelulainsäädännöllä useissa maissa, kuten naapurimaassamme Ruotsissa. Suomi laahaa tässäkin asiassa pahasti perässä.

Kenellekään tuskin tarvitsee enää syöttää kuvapropagandaa huonosti hoidetuilta turkistiloilta. Ymmärretty on, että hyvinkin hoidetuilla tiloilla haavat, silmätulehdukset ja ienongelmat ovat arkipäivää. Lisäksi siisteihinkin häkkeihin suljetuilla eläimillä esiintyy vaikeita käyttäytymishäiriöitä, kuten apatiaa ja saman liikeradan toistavaa liikehdintää, kuten jatkuvaa häkin seinää vasten pomppimista. Kukapa ei hyppisi pitkin seiniä alle metrin kokoisessa häkissä, missä ainoa viihdyke on itsensä pureminen. Viihtyäkseen ei yksikään eläin häkissä asu, joten oravanpyöriä näihin tuskin kannattaa alkaa rakentamaan, vaan tunnustaa tosiasia, että ihmisten olkapäitä riittää hyvin koristamaan vain yksi silmäpari – elävä sellainen.

Pyörällä – mit dem Fahrrad

Opiskelin toissa kevään Saksassa Leipzigin yliopistossa. Leipzig sijaitsee noin 140 km Berliinistä etelään ja on asukasluvultaan hieman Helsinkiä pienempi. Kaupungin neuvostoaikainen historia kiteytyy hyvin sen keskustassa edelleen sijaitsevan, Stasin vanhan päämajan museokokoelmissa. Kaupunkia pommitettiin toisen maailmansodan aikana useaan otteeseen, ja jälleenrakentaminen sekä DDR:n leima ovat jättäneet vahvat jäljet sen nykyiseen kaupunkirakenteeseen ja elämäntyyliin: maan- ja asukasläheinen ajattelutapa yhdistettynä nykyaikaiseen ja toimivaan, saksalaisen tehokkaaseen kaupunkikulttuuriin.

Ennen muuttoani Leipzigiin asuin Helsingin Lauttasaaressa ja olin töissä eduskunnassa. Kuljin työmatkani bussilla, vaikka tuskailin joka aamu Länsiväylän solmukohdassa, Ruoholahdessa, ruuhkasumassa mateluvauhdilla etenevää kulkuvälinevalintaani. Omistin kyllä pyörän, mutta tuohon aikaan nykyinen Baana Ruoholahdesta keskustaan oli vasta haave, eikä pyöräilijää toivotettu tervetulleeksi puikkelehtimaan Kampin alueen ihmisvilinään. Saati, jos olisin halunnut matkata töiden jälkeen ostosmatkalle Punavuoreen tai saksan tunneille Hakaniemeen, olin ja olen edelleen hyvin ei-toivottu pari polkimilla varustetun menopelini kanssa.

Ennen Leipzigiin muuttoa yritin opiskella paikallista kaupunkikulttuuria netin välityksellä ja ennen kuin löysin yhtäkään mainintaa siitä, mistä minun kannattaisi lähteä etsimään asuntoa, löysin kymmenittäin vinkkejä kaupungin parhaista pyöräkirppareista. Lopulta päädyinkin vuokraamaan asunnon ja pyörän samassa paketissa. Tämä kauppa kannatti. Kun ensimmäisenä Leipgizin aamunani hyppäsin jo parhaat päivänsä nähneen, violetin pyöräteiden kuningattareni selkään, täytyi minun ottaa puhelu Suomeen ja innosta puhkuen hehkuttaa vapauden tunnetta saadessani taittaa koulumatkaa vapaana bussiaikatauluista ja ruuhkasumpuista.

Leipzigissa pyörätietä on lähes yhtä paljon kuin autoteitä. Niitä pitkin pääsee kätevästi matkaamaan myös lähikaupungista toiseen ja pyörän saa kuljettaa veloituksetta junassa, niille varatuissa vaunuissa, mikäli tekee pidempää matkaa Itä-Saksan alueella. Yliopistolta löytyy pyöräparkki sekä ulkoa että sisältä ja edullisia pyörähuoltamoita voi bongata jokaiselta asuinalueelta.

Helsingissä on yritetty kasvattaa pyöräteiden määrää viime vuosina, mutta ne ovat edelleen huomattavasti suositumpia parkki- tai hengailupaikkoja kuin pyöräilijöiden valtakatuja. Lisäksi pyörätiet puuttuvat kokonaan, katkeavat kesken tai ne on sullottu autokaistojen väliin isojen kaupunkiintuloreittien varsilla, kuten Hämeentiellä, Hakaniemessä tai Kaisaniemessä.

Helsinkiläinen pyöräilykulttuuri kaipaakin lisää selkeitä pyöräteitä ravistautuakseen irti intohimoisten polkijoiden harvojen vallasta ja saadakseen bussinpenkkeihin urautuneet takapuolet siirtymään joukolla satuloiden selkään.

Selasin vaihdon aikaisia valokuviani ja löysin aamuyöntunteina pyörän selästä kuvaamani kuvasarjan, jossa olen ottanut koko matkan kuvia (Angela Merkelinkin suosimasta) opiskelijabaarista kotiini. Kuvasarja on toki ennen kaikkea nostalginen muisto, mutta myös loistava osoitus pitkän päivän ja yön jälkeen pyörän selässä taivalletusta kotimatkasta erinomaisesti suunniteltua pyörätietä pitkin – Bald auch in Helsinki!