Navigate / search

Yrittäjät, Euroopan Rocky Balboat

Yrittäjä on harvinaislaatuinen yksilö, eräänlainen elinkeinoelämän Rocky Balboa, joka juoksee aamulenkkiä auringon noustessa ja palaa kotiin iltamyöhään raskaan ottelun jäljiltä. Yrittämisen haasteet kumpuavat usein jo siitä, että elämme epävarmassa taloudellisessa tilanteessa eikä ylimääräisiin riskeihin ole varaa. Yrittäjyyden karikkojen tasoittamisesta on tullut poliitikoille kevyen helppo mantra, jonka rummutuksen takana todellisen työn tekevät kuitenkin miehet ja naiset isoissa hansikkaissa. Yrittämisen kipukohdat, parhaat kannustimet ja tuottavan työn eväät tulee tiedostaa ja tunnustaa sekä täällä meidän kotimaan että Euroopan kehissä.

EU-tason poliittisen päätöksenteon areenoilla on vihdoin alettu kääntää katseita suurista pieniin päin. Pienten ja keskisuurten yritysten osuus koko EU:n yrityskannasta on 99,8 prosenttia ja suurin osa uusista työpaikoista syntyy juuri pk-sektorille.

Vahva talous syntyy tuottavasta työstä. Tuottava työ taas yrityksistä ja uusista innovaatioista, jotka on jalostettu markkinoilla menestyviksi kaupallisiksi tuotteiksi. Tutkimuksen ja elinkeinoelämän välistä vuorovaikutusta tuleekin lisätä merkittävästi. Korkeakoulutus ja huippututkimus eivät yksin tuo meille työtä, vaan meidän on panostettava investoinneissa ja esimerkiksi EU-rahoituksen koordinoinnissa yhä enemmän toimialustoihin, joissa testataan uusia innovaatioita ja rakennetaan niistä kaupallisia tuotteita, joita yritykset pystyvät edelleen kaupallistamaan ja viemään eteenpäin sekä Euroopan sisämarkkinoilla että unionin ulkopuolelle. Näin synnytetään työpaikkoja Eurooppaan.

Meillä Suomessa on menty suuret edellä myös alihankintaketjujen pohjimmaisia polkevilla venyvillä maksuajoilla. Samalla kun alihankintaketjussa alimmaisena olevat pienyritykset joutuvat odottamaan saataviaan, penää valtio arvonlisäverojen maksuja ajallaan. Jopa kolmeen kuukauteen venyvillä maksuajoilla rahoitetaan suurten yritysten toimintaa ja samalla pakotetaan pienet yritykset turvautumaan oman rahan tai rahoitusyhtiöiden käyttämiseen, jotka puolestaan hyötyvät yritysten ahdingosta. Dominoefekti on valmis kaatamaan alan pienimpiä toimijoita. Suuryritysten maksuajat on saatava kuriin ja valtion on puolestaan annettava arvonlisäverolle järkevät maksuajat.

Huomiota tulee kiinnittää entistä enemmän myös siihen, miten eurooppalainen koulutusjärjestelmä tukisi yrittäjyyden syntymistä sekä osaamisen ja työnteon kohtaamista elinkeinoelämässä. Haluamme lisää yrittäjiä ja yrityksiä, mutta samaan aikaan koulutusjärjestelmämme ovat vasta havahtuneet siihen tosiasiaan, että yrittäjyys ei ole pelkästään luovuutta ja rohkeutta, vaan myös  taitoja ja valmiuksia viedä omia ideoita kaupallistetuiksi lopputuotteiksi. Vaasien ja kukka-asetelmien sijaan voisimme hahmotella kuvaamataidon tunneilla oman brändimme logoa. Yrittäjyys on tuotava maisteriohjelmista peruskouluihin.

Mitä enemmän Eurooppa ja Suomi kykenevät antamaan kansalaisille valmiuksia yrittäjyyteen ja ihmisten osaamisesta kumpuavaan talouskasvuun, sitä laajemmalta yhteiskunnan välttämättömien palveluiden rahoitus voidaan kerätä. Talouskasvu on tehokkain tapa mahdollistaa hyvinvoiva Eurooppa.

Yrittäjyyteen on kannustettava työurien alkupäästä tukemalla nuorten yrittäjyyttä laajentamalla erilaisia laina- ja investointirahoitusmahdollisuuksia. Yrittäjyyteen on luotava mahdollisuudet myös työuran aikana pitämällä huoli siitä, että täysiaikainen työnteko ei estä osa-aikaista yrittäjyyttä. Yrittäjyyteen on kannustettava työuran loppuvaiheessa niin, että työuran vapaaehtoinen jatkaminen yrittäjyyden kautta on tehty houkuttelevaksi.

Meidän tulee varmistaa myös poliittisen päätöksenteon keinoin, että viimeiset yrittäjät eivät tule silmäkulmat turvoksissa kotiin ringistä, jonne vain rohkeimmat uskaltautuvat. Yrittäjyyteen ja oman osaamisen kaupallistamiseen tulee kannustaa ja kipupisteet tunnustaa, eikä yrittäjä saa olla mielikuvissa ainoastaan se kaikkein vahvin ja rohkein Rocky Balboa. Annetaan yrittäjille hanskat ja kunnon kehä toimia sekä kotimaan että Euroopan areenoilla, eikä jäädä ainoastaan katsomoon jännittämään.

Todellinen keskuspankki

Euroopan unionia on syytetty muun muassa huonosta taloudenpidosta, heikoista toimista Ukrainan kriisissä ja yhtenäisen äänen puuttumisesta – kaikki asioita, joihin kansalaiset eivät ole olleet valmiita antamaan EU:lle toimivaltuuksia. On aika keskustella siitä, mihin kaikkeen unioni tarvitsee toimivaltuudet, jotta sillä on todelliset mahdollisuudet rakentaa yhtenäistä Eurooppaa, vahvaa taloutta sekä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Kreikan maksukyvyttömyys oli kiistämättä peräisin myös heikosti hoidetusta julkisesta taloudesta, mutta osaltaan tilanteeseen vaikutti liian heikoille perusteille järjestetty talous- ja rahaliitto, jonka myötä markkinat hinnoittelivat euromaiden valtioiden lainat samalle tasolle huomioimatta maakohtaisia riskejä. Markkinoiden herättyä todellisuutteen ja huomattua Kreikan valtiontalouden kriisitilanteen ne ylireagoivat ja korot räjähtivät, jonka myötä maa ajautui maksukyvyttömyyteen.

Sama rahapolitiikka – Saksan vanavedessä – ei yksinkertaisesti sopinut kaikille maille ja ne, jotka kärsivät EKP:n asettamista koroista, tarvitsivat muiden tukea. Juuri näin tapahtui ja siksi ns. tukipaketit olivat perusteltuja. Nyt kun EU vihdoin luo yhteistä finanssipolitiikkaansa, on meidän pidettävä huolta siitä, että no bailout -säännöstä pidetään tiukasti kiinni.

Yhteiselle valuutalle oltiin valmiit antamaan oikeutus, mutta ei todelliselle pankkiunionille, jonka yhteinen valuutta tarvitsee toimiakseen kunnolla. Nurinkurista.

EKP on maailman itsenäisin keskuspankki, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että se ei kuuntele neuvoja poliitikoilta eikä suostu lipsumaan inflaatiotavoitteestaan. Inflaation pelko on Saksalaista perua. Saksa tasapainottaa euroalueen vaihtotasetta niin paljon ylöspäin, että euron arvo ei laske, vaikka inflaatiota muulla euroalueella tarvittaisiinkin. EKP voisi lisätä rahan määrää markkinoilla ostamalla heikommassa taloustilanteessa olevien maiden velkakirjoja huomattavasti enemmän, tai suoran setelirahoituksen avulla, kuten FED tekee Yhdysvalloissa. Tällöin rahan määrän kasvaessa lyhyellä aikavälillä kotimainen kysyntä kasvaisi ja näin Euroopan talouden sydän sykkisi vahvemmin. Tähän mennessä EKP on luonut rahaa vain ostamalla kriisimaiden papereita pitääkseen niiden hinnan kohtuullisena eli osaltaan pitänyt huolen siitä, että maiden maksukykyyn uskotaan.

Euromaiden julkisen talouden kannalta inflaation maltillinen kiihdyttäminen alentaisi velkojen reaaliarvoa suhteessa bkt:hen ja parantaisi näin valtioiden velkasuhdetta. Korkeampi inflaatio tarkoittaisi myös korkeampia korkoja, mikä hillitsisi riskinottoa. Toki inflaation kiihdyttämisellä on myös epävarmuutta lisääviä tekijöitä, kuten markkina- ja joukkolainamarkkinakorkojen sekä reaalikoron mahdollinen nousu. Nyt on kuitenkin aika kiihdyttää talouskasvua myös rahapoliittisin keinoin.

Euroopan parlamentti hyväksyi viime viikolla pankkiunionin syventämiseen liittyviä lakeja, joilla pyritään lisäämään pankkien vastuuta kriisitilanteessa. Eurooppalaiset pankit toimivat ylikansallisesti, ja ylikansallisuuteen tulee myös pankkivalvonnan perustua. Single Supervisory Mechanism (SSM) on uusi finanssivalvonnan väline, jonka avulla ylikansallisesti toimivia pankkeja valvotaan oikeassa kontekstissaan samalla, kun kansalliset toimijat valvovat pienempiä pankkitoimijoita entiseen tapaan. Tämä tulee lisäämään pankkisektorin avoimuutta ja luotettavuutta. Päätöksen jälkeen pankkitoiminnan mahdolliset epäkohdat nähdään paremmin ja tulevien pankkikriisien torjunta helpottuu.

Eurooppalaisten kannalta paras ratkaisu on rakentaa EU:lle yhtenäinen ja toimiva rahapolitiikka ja pitää huoli siitä, että Euroopan keskuspankilla riittää muskeleita torjua seuraavat pankkikriisit. Todellinen, toimiva ja uskottava pankkiunioni on ratkaisu tähän. Vastikään tehdyt päätökset vievät Eurooppaa oikeaan suuntaan, mutta kehitettävää riittää ja todellisen toimintakyvyn mittaa vasta seuraava kriisi, joka toivottavasti ei kolkuta lähiaikoina keskuspankkimme ovia.

Tavoitteena talouskasvu

Talouden rakennemuutos on käsissämme tässä ja nyt. Jotta pystymme vastaamaan huomisen haasteisiin, tarvitsemme nopeaa pelisilmää ja rakentavanlaatuisia uudistuksia ajatteluumme. Sorrumme liian usein manaamaan korkeaa verotusta ja kallista julkista sektoria sekä tuijottamaan työttömyyslukuja. Huomattavasti merkittävämpi ongelma kansantaloudellemme on talouskasvun hidastuminen ja työn tuottavuuden liian hidas kasvu.

Suomessa on tällä hetkellä noin 50 lasta tai vanhusta 100 työikäistä kohti, vuonna 2030 arvio on samassa suhteessa yli 70. Tämä yhtälö pakottaa meidät etsimään keinoja työllisyysasteen nostamiseen ja työn tuottavuuden kasvattamiseen. Samanaikaisesti myös talouden on pakko kasvaa, jotta pystymme ylläpitämään hyvinvointivaltion perustan. Vähemmällä väellä on saatava aikaiseksi enemmän.

Käsillä oleva talouden taantuma on pitkälti seurausta laimeasta talouden ja työn tuottavuuden kasvusta, sekä niistä seuranneesta kilpailukyvyn heikkenemisestä. Jos nämä ongelmat ratkaistaan, hyvinvointivaltio kestää todennäköisemmin tulevatkin paineet, työtä riittää ja palkkatasotkin voivat jatkaa nousuaan.

Mistä talouskasvua sitten pitäisi hakea? Historian perusteella teknologiasta. 1890–1995 Yhdysvaltojen talouskasvusta kaksi kolmasosaa syntyi teknologian kehityksestä. Vuosina 2004–2009 yksin internet toi kehittyneiden maiden talouskasvusta viidenneksen.

Suomen mahdollisuudet uusiin teknologioihin perustuvilla sektoreilla ovat suuret. Koko maailmassa tällä hetkellä nopeimmin kehittyvät tieto- ja viestintäteknologiat sekä niiden hyödyntäminen. Suomessa kyseiset sektorit ovat vahvempia kuin Euroopassa keskimäärin, ja luovat jopa 10 prosenttia kansantuotteestamme. Ei ole sattumaa, että juuri tieto- ja viestintäteknologioiden rooli korostuu start-up- ja kasvuyrityskentällä Suomessa. Mahdollisuudet ovat kuitenkin vielä laajemmat, uusien teknologiaratkaisujen avulla voidaan parantaa työn tuottavuutta lähes kaikilla toimialoilla.

Usein kuulee sanottavan, että teknologian kehittyminen on vähentänyt ihmiskäsien tarvetta ja kasvattanut näin työttömyyttä. Todisteet eivät kuitenkaan tue väitettä, sillä esimerkiksi internetin käytön kasvun on todettu luoneen 2,6 uutta työpaikkaa jokaista sen viemää kohden. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö työpaikkoja olisi hävinnyt. Esimerkiksi metsäkoneiden tulo nosti aikanaan työn tuottavuutta, mutta romahdutti metsureiden määrän. Näiden töiden tilalle on kuitenkin tullut uusia töitä – joskus jopa aiempaa enemmän. Ei työ mihinkään katoa, mutta kehityksen mukana se muuttaa muotoaan.

Laatu korvaa yhä useammin määrän. Nokian tie halpapuhelimien tuottajana ei ollut pitkä eikä leveä. Puhtaasti digitaalisten tuotteiden kohdalla kilpailu on vieläkin kovempaa. Tämä on meille kilpailuetu, sillä koulutettujen suomalaisten kannattaa kisata ennemmin laadussa kuin määrässä tai hinnassa. Korkea laatu linkittyy usein korkeaan hintaan, korkeaan tuottavuuteen ja viime kädessä myös mahdollisuuteen maksaa korkeampia palkkoja.

Teknologiakehityksessä seuraava merkittävä kasvu syntyy todennäköisimmin toimintaprosessien tehostumisesta sekä tieto- ja viestintäteknologian saamisesta laajempaan hyötykäyttöön. Sähköiset liiketoimintamallit ja sähköinen hallinto sekä palvelut ovat tässä merkittävässä roolissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tietoteknologian laajemman hyödyntämisen katsotaan vauhdittavan tuottavuuden kasvua puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Suomi voisi ottaa tästä mallia ja siirtää esimerkiksi julkisen sektorin asiointipalvelut ja hallinnon sähköiseen muotoon koko laajuudessaan.

Talouskasvu on nostettava tämän päivän politiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi. Sen saavuttamiseksi Suomen ja EU:n tulee keskittyä tukemaan merkittävästi tieto- ja viestintäteknologiaosaamisen kehittämistä, panostaa investointeihin sekä rakenteiden ja liiketoimintaosaamisen kehittämiseen. Euroopan unionin tulisi osaltaan panna digitaalinen agenda täytäntöön haikailematta menneisyyteen. Uudenlaisten talouskasvumahdollisuuksien tunnustaminen ja tunnistaminen ovat askelia suuntaan, joka tuo mukanaan lisää työtä ja mahdollisuuksia suomalaisille Euroopassa.

Suomea on jakanut tällä viikolla kaksi keskustelunaihetta: Julkkis BB ja Nokia-kaupat. Ainoa yhtenäinen linja uutisviidakosta on kansalaisten keskuudessa tuntunut löytyvän naapurimaan vauvauutisista. Madeleinen onnen puolesta ollaan yhteisesti iloisia, eilisen tähdet saman katon alla ja Nokia sen sijaan jakavat vahvasti mielipiteitä.

Salon tehtaan työntekijä kertoi uutisissa olleensa tähän asti töissä suomalaisessa yrityksessä, mutta nyt ei enää tiedä, onko työpaikalla tulevaisuutta kasvottomassa kansainvälisessä yhtiössä. Todellisuudessa Microsoftilla on Bill Gatesin myötä huomattavasti kasvollisemmat pääomistajat kuin pirstaleisista omistajaosuuksista koostuvalla, pääasiassa amerikkalaisten eläke- ja sijoitusrahastojen omistamalla Nokialla.

Nokian omistus ei ole enää vuosiin ollut suomalaisissa käsissä, mutta mielikuvissa vanha kumisaapastehdas elää edelleen niin suomalaisen kansantalouden kuin kansallisidentiteetinkin keihäänkärjen kiillottajana. Nokia on kiistatta ollut yksi tämän maan yrityshistorian kirkkaimpia tähtiä ja ansaitsee kaiken kunnioituksen, mutta eilisen menestyksellä ei makseta tämän päivän laskuja. Yritykseen on työntekijöiden keskuudessa uskottu niin paljon, että elämä on omakotitalotontista autolainaa myöten rakennettu tehtaalta saatavan palkkatulon varaan. Unelmat muuttuvat nopeasti taakoiksi, kun vapailla kansainvälisillä markkinoilla toimiva yritys siirtääkin toimintonsa kannattavampien ja kannustavampien pelikenttien ääreen.

Nokian ja Microsoftin kaupan myötä Nokian äly- ja peruspuhelinyksiköt tehtaineen sekä myynti- ja markkinointitoimintoineen siirtyvät amerikkalaisen yrityksen omistukseen. Nokialle jäävissä toiminnoissa työskentelee Suomessa 5 900 ja maailmanlaajuisesti noin 56 000 ihmistä. Microsoftille siirtyvässä matkapuhelinyksikössä Suomessa 4 700 ihmistä ja maailmanlaajuisesti 32 000. Yritykset ovat merkittäviä työnantajia niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Nokia suunnittelee keskittyvänsä verkkorakenteisiin ja -palveluihin, kartta- ja paikkatietopalveluihin sekä teknologiakehitykseen ja -lisensointiin. Nokiasta tulee siis ensisijaisesti verkkoyhtiö. Tämä ei välttämättä ole huono siirto. Ruotsalainen Ericsson luopui matkapuhelimista ja on nykyään verkon hallintapalveluiden kiistaton johtaja, työllistäen Ruotsissa 17 000 ja maailmanlaajuisesti 110 000 työntekijää.

Yritykset kansainvälistyvät ja työt levittäytyvät ympäri maailmaa markkinoiden kysynnän mukaan. Sellaista lopputuotetta on vaikea keksiä, mikä kannattaisi tuottaa yhdessä tietyssä paikassa, kaukana markkinoista ja vielä kovilla työvoimakustannuksilla. Siksi myös työntekijöiden on oltava valmiita liikkumaan työn mukana.

Suomalaisten työntekijöiden ja työelämän on viimeistään nyt herättävä todellisuuteen työmarkkinoiden pelikentän muuttumisesta. Kun ennen saatettiin tehdä koko työura yhden työnantajan leivissä, on näistä vuosipäiväkultakelloista aika ajanut ohi jo kauan sitten. Suomalaista koulutusta, ammattitaitoa ja asennetta arvostetaan niin meillä kuin maailmalla. Kansainvälisyys ja työvoiman liikkuvuus ovat sekä vahvuus että mahdollisuus. Uhat ja heikkoudet ovat eniten esillä asenteissa ja ennakkoluuloissa. Suomi on hieno maa, mutta ei ainoa laatuaan.

Työelämän mahdollisuudet ja suomalaisen työn arvo eivät sammu, eivätkä edes himmene yrityskaupoilla, päin vastoin. Mielekkäin työ ja auvoisin arki ei välttämättä löydy kotimaan rajojen sisäpuolelta ja hyvä näin. Työntekijöiden ja työn liikkuvuus luo sekä ihmisille että yrityksille huomattavasti enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Pelikenttä on auki, loppu on kiinni pelaajien asenteesta.

Raadottoman luksuksen puolesta

Jokaiselle meille luksus tarkoittaa eri asioita. Muistan, kun armeijakaverini seisoi Lohtajan leirillä -25 asteen pakkasessa, puolentoista metrin lumikinoksessa taukopaikalla ja kaivoi 62:sensa etutaskusta Diorin huulikiillon esiin. Erona, meidän muiden käyttämälle valtion tarjoamalle vaseliinille, oli varmasti tunne siitä turvasta ja hyvästä olosta, mitä tuttu brändi ja luksustuote meille parhaassa tapauksessa tuovat. Toisille se on Marimekon kukkakuosi, toisille Diorin huulikiilto tai meidän luonnolle vieraan turkiseläimen nahka. Itsensä tai mielitietyn hemmottelusta vaan maksetaan turkisten muodossa luonnon kannalta liian kova hinta.

En ole Animalian jäsen ja vuonna 95 olin huomattavasti kiinnostuneempi Suomen MM-mitallista kuin Evijärven kettujen vapautusoperaatiosta. Tunteetkin voin jättää sikseen, mutta järkeä löytyy sen verran, että perustelu turkistarhauksen jatkamisen puolesta vapaaseen elinkeinon harjoittamiseen vetoamalla on todella heikko. Emme ole vaatimassa kannabiksen viljelyn laillistamista, saati vapaata asekauppaa ja jopa viinipullot meillä pysyvät visusti Alkon ovien takana, mutta näitä meidän luonnolle vieraita eläimiä saa lain mukaan pitää vapaasti alle neliömetrin kokoisissa häkeissä elinkeinon ja luksuksen vuoksi?

Pelkästään Helsinki käyttää noin 430 000 euroa vuosittain vierasperäisten eläinten ja kasvien leviämisen torjuntaan. Kaikkiaan vieraslajien aiheuttamat taloudelliset menetykset kohoavat Suomessa vuosittain, jopa satoihin miljooniin euroihin. Alun perin Pohjois-Amerikasta tuoduista ja tarhoilta luontoon karanneista sekä vapautetuista turkiseläimistä on kehittynyt Suomeen villiminkkikanta, joka uhkaa luonnon alkuperäistä ekotasapainoa. Maamme eläimistöön perinteisesti kuulunut vesikko on kadonnut vahvemman ja petomaisen minkin syrjäyttämänä lähes kokonaan ja etenkin ulkosaariston lintukannat ovat kovilla tämän sarjatappajan hampaissa.

Turkisala työllistää Suomessa suoraan noin 4 350 ja välillisesti 13 200 henkeä. 10 vuoden siirtymäajalla tämä olisi vain murto-osa siitä määrästä, mitä jo pelkästään teknologia- ja metsäteollisuuden aloilla ihmiset joutuvat Suomessa vaihtamaan työpaikkaa suhdannevaihtelujen ja rakennemuutosten seurauksena. Muistaako kukaan enää kuinka paljon tupakkalakien tiukentaminen on vähentänyt työpaikkoja alalla suoraan ja välillisesti? Ihminen on onneksi oppiva ja ymmärtävä yksilö ja arvo- ja asennemuutoksilla on saatu maailmanhistoriassa paljon hyvää aikaan.

Turkistarhausta on 2000-luvulla kielletty ahkerasti Euroopassa mm. Iso-Britanniassa, Itävallassa ja Kroatiassa. Lisäksi tarhausta on rajoitettu tai tehty käytännössä taloudellisesti kannattamattomaksi tiukalla eläinsuojelulainsäädännöllä useissa maissa, kuten naapurimaassamme Ruotsissa. Suomi laahaa tässäkin asiassa pahasti perässä.

Kenellekään tuskin tarvitsee enää syöttää kuvapropagandaa huonosti hoidetuilta turkistiloilta. Ymmärretty on, että hyvinkin hoidetuilla tiloilla haavat, silmätulehdukset ja ienongelmat ovat arkipäivää. Lisäksi siisteihinkin häkkeihin suljetuilla eläimillä esiintyy vaikeita käyttäytymishäiriöitä, kuten apatiaa ja saman liikeradan toistavaa liikehdintää, kuten jatkuvaa häkin seinää vasten pomppimista. Kukapa ei hyppisi pitkin seiniä alle metrin kokoisessa häkissä, missä ainoa viihdyke on itsensä pureminen. Viihtyäkseen ei yksikään eläin häkissä asu, joten oravanpyöriä näihin tuskin kannattaa alkaa rakentamaan, vaan tunnustaa tosiasia, että ihmisten olkapäitä riittää hyvin koristamaan vain yksi silmäpari – elävä sellainen.

Syyttävien sormien esiinmarssista verottajan harhalaukauksiin

Talouskriisin kourissa kamppailevien Euroopan unionin jäsenmaiden on pian päätettävä, miten ne aikovat panostaa unionin vakaus- ja kasvusopimukseen ilman, että keskustelu päätyy jälleen syyttelevien sormien esiinmarssiin nettomaksajista ja -saajista. On selvää, että ilman kasvua unioni ei pääse jaloilleen tai rakentamaan uutta perustaa maanosan talouden nousulle. Tämä vaatii tulevina vuosina unionilta väistämättä menoleikkauksia. Poliittisia sitoumuksia kilpailukykyisen Euroopan takaamisesta on kuitenkin turha tehdä, mikäli niihin ei olla valmiita panostamaan myös riittävää rahoitusta. Säästöjä ja hallintobyrokratiaa järkeistäviä käytäntöjä on toki mahdollista – ja tarpeenkin – toteuttaa EU:n hallinnossa, mutta keskusteltaessa laajemmin aidosti yhtenäisestä, eteenpäin pyrkivästä Euroopasta, on tarkistettava perusta, jolle unionin talouspolitiikka rakennetaan.

Tällä hetkellä unionin budjetti koostuu pääosin (noin 75 prosenttia) jäsenmailta kerätyistä bruttokansantuotteeseen sidotuista jäsenmaksuista, mikä on lisännyt entisestään kädenvääntöä nettomaksajien ja -saajien välillä. Nämä varat olivat alun perin tarkoitettu vain kokonaisbudjettia tasapainottavaksi tulonlähteeksi. Nykyisen rahoitusjärjestelmän pohjalta unionin budjetti on äärimmäisen vaikea saada taipumaan yhteisten asioidenhoidon kannalta järkevästi – varsinkin, jos kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.

Nykyjärjestelmä painottaa suhteettomasti jäsenvaltioiden välisiä nettosaldoja, vähentää unionin tuomaa lisäarvoa jäsenmaille, eikä tue yhteisön yhteistä etua. Jotta keskustelu toisten taskujen kaivelemisesta saadaan hiljenemään, on aika siirtyä entistä vahvemmin unionin omien varojen järjestelmään. Tämän kehityksen tukemiseksi on esitetty muun muassa alv-osuuden nostoa sekä EU:n laajuisia hiilipäästö- sekä finanssitransaktioveroja. Samalla tulisi poistaa eri jäsenmaita koskevia hyvityksiä, poikkeuksia ja oikaisumenettelyitä. Sama kysymys vaivaa kuitenkin niin unionia kuin monia muita eri yhteisöjä koskevia hankkeita: kuka kaivaisi kuvetta ja kenen verotusta kiristetään?

Arvonlisäveropohjaan perustuva maksuosa määräytyy prosenttiosuutena kunkin jäsenvaltion yhtäläisin perustein lasketusta arvonlisäveropohjasta. Yleinen maksuosuus on ollut vuodesta 2007 lähtien 0,3 prosenttia jäsenvaltioiden yhtäläistetystä arvonlisäveropohjasta. Tietyillä jäsenmailla on oikeus soveltaa alennettua prosenttiosuutta vuosina 2007–2013. Mikäli unionin budjetin omavaraisuutta halutaan kasvattaa, esimerkiksi arvolisävero-osuuden nostaminen ja jäsenmaiden erivapauksien poistaminen voisivat muodostaa tässä tapauksessa erinomaisen mallin.

Osumana oma nilkka, ammuksena finanssivero

Unionin kansalaiset ovat kantaneet suuren vastuun unionin rahoitusmarkkinoiden pelastamiseksi. Jäsenmaat ovat rahoittaneet kriisin aikana rahoitussektoria kaikkiaan 4,6 biljoonalla eurolla. Lisäksi toimiala nauttii vuosittain 18 miljardin euron veroedusta arvonlisäveropoikkeuksen vuoksi.

Euroopan komissio ehdotti viime vuonna finanssitransaktioveroa kaikille 27 jäsenmaalle. Veroa sovellettaisiin kaikkiin rahoitusinstituutioiden välisiin rahoitusinstrumenttien siirtoihin, kun vähintään yksi kaupan osapuoli on EU:n alueelta. Osakkeiden ja joukkovelkakirjojen kaupasta verotettaisiin 0,1 prosenttia ja johdannaisten kaupasta 0,01 prosenttia. Veron kautta voisi olla mahdollista kerätä vuosittain jopa 54 miljardin euron tuotto, jolloin jäsenmaiden bruttokansantulosta riippuvaisia maksuosuuksia voitaisiin vähentää jopa puolella vuoteen 2020 mennessä.

Veroa vastaan on käyty väsytystaistelua mediassa jo pitkään. Monikaan ei valitettavasti jaksa lukea otsikkoa pidemmälle. Esimerkiksi keskeisiksi toimialueikseen Suomen ja sen lähialueet ilmoittavan OP-Pohjolan uhkailut siirtää toimintansa Ruotsiin eivät kauas kanna, sillä komission ehdotuksessa vero peritään, kun kumpi tahansa kaupan osapuoli sijaitsee veron piirissä olevalla alueella. Sen suuremmin ei eläkemenetyksillä kannata suomalaisia veronmaksajia pelotella, sillä esitys tuskin menisi läpi ilman, että Euroopan parlamentti saa tahtonsa läpi sen suhteen, että eläkerahastot olisivat laitoksia, joiden rahoitusmarkkinatoimia vero ei koskisi.

Finanssitransaktiovero kohdistuisi rahoitusalan institutionaalisiin toimijoihin eli pankkeihin, sijoitusyhtiöihin ja investointiyrityksiin, joita ei juuri tällä hetkellä reaalitalouteen verrattuna veroteta sekä vakuutusalan yrityksiin ja niiden kaupankäynninvälineisiin eli arvopapereihin, velkakirjoihin ja johdannaisiin. Mikäli vero asetetaan suunnitellun tason mukaan ja sen piiriin saadaan käytännössä suurin osa unionin jäsenmaista, on monen vaikea nähdä, että se vaikuttaisi voimakkaasti tuottoisan rahoitusalan toimintaan. Mikäli yritys putoaa pois markkinoilta 0,1 prosentin verotuksesta johtuen, moni voi miettiä, minkä arvoinen toimija oli kyseessä reaalitalouden kannalta?

Rahoitusmarkkinavero lasketaan kaupankäynnin arvosta, ei pankin tai muun yrityksen tuloksesta. Yrityksen kaupankäynnin volyymi voikin olla moninkertainen suhteessa taseen loppusummaan. Lisäksi kilpailu likvideissä arvopapereissa on niin kovaa, että kaupankäynnin marginaali saattaa olla jopa alle prosentin sadasosia. Arvopaperimarkkinoiden kyvyn välittää kauppoja nopeasti ja tehokkaasti (likviditeetti) heikkeneminen sekä rahoitusinstrumenttien hintakehityksen keskihajonnan (volatiliteetti) kasvu ovat todennäköisesti veron väistämättömiä seurauksia, mikä voi lisätä markkinoiden epävakautta hyvinkin nopealla aikavälillä.

On myös otettava huomioon, että kuten kaikessa liiketoiminnassa, myös pankit maksattavat kasvaneet kulut äkkiä asiakkaillaan. Finanssitransaktiovero tulisikin todennäköisesti siirtymään suoraan rahastojen hallinnointipalkkioihin ja pankkien palvelumaksuihin, joten veron maksaisi todellisuudessa finanssisektorin sijasta kuluttajat.

Eurooppa ei tällä hetkellä näytä kovin houkuttelevalta investointikohteelta, eikä tuskin tule näyttämään vielä useaan vuoteen. Finanssitransaktiovero ei tätä kehitystä tue ja investoinnit karkaavat helposti entistä nopeammin jo nyt markkinoille vahvasti kiilanneisiin Aasiaan ja Afrikkaan. Vero ja sen seurausvaikutukset kasvattaisivat yritysten pääomahuollon ja rahoituksen kustannuksia, jonka seurauksena on todennäköistä, että myös pääomamarkkinoiden toimintaa siirtyisi huomattavassa määrin EU:n ulkopuolelle.

Olennaista onkin ottaa huomioon veron negatiivinen vaikutus bruttokansantuotteeseen, kasvuun tähtääviin investointeihin sekä eurooppalaisten yritysten ja pääomamarkkinoiden kansainväliseen kilpailukykyyn.

On selvää, ettei Suomen kannata lähteä yksin, eikä edes yhdessä muiden EU-maiden kanssa, ajamaan finanssitransaktioveroa ja jättää muille maille mahdollisuutta houkutella yrityksiä siirtämään toimintojaan verovapauden suojaan. Sen sijaan Suomen tulee olla aktiivisesti mukana luomassa EU:n laajuista järjestelmää, joka olisi hyvä alku EU-alueen verotuksen ja lainsäädännön harmonisoinnille – tämä johtaisi ajan myötä aidosti kilpailukykyiseen ja tiiviiseen talousalueeseen. Unionin oman talouspohjan vahvistaminen vähentäisi myös käyntejä kansallisilla kukkaroilla jättäen meille enemmän pääomia kansallisten ongelmiemme korjaamiseen.

Sitä saa mitä tilaa

Julkisia palveluita haukuttiin vuosikausia hitaiksi ja vaikeasti saataviksi. Muutosta vaadittiin kahdeksankymmentäluvulla kovin sanakääntein ja Suomessa onkin 1990-luvun alusta lähtien ollut vallalla julkishallinnon uudistuksen malli, jossa julkisen sektorin töiden ja palveluiden kustannusvaikuttavuutta on pyritty tehostamaan yhtiöittämällä, kilpailuttamalla ja ulkoistamalla julkisia palveluita.

On selvää, että mikäli julkiset palvelut halutaan järjestää toimivasti ja tehokkaasti, ei julkisen sektorin tarvitse toimia kaikkien palveluidensa tuottajana. Palvelun laadun valvonta ja laadulle asetettavat tavoitteet tulee kuitenkin olla ammattijohtajien käsissä yhtälailla julkisellakin puolella kuin mitä se on yksityisellä sektorilla.

Yritysten tuleminen julkiselle sektorille on nostanut kritiikkiä suhteessa julkisten palveluiden laadun takaamiseen ja ihmislähtöisen palvelutarjonnan säilymiseen. Kilpailuasetelman syntyminen on polkenut hintoja, mutta ei ole taannut kaikissa tapauksissa laadukasta palvelua. Vikaa on turha etsiä palveluiden tuottajasta, vaan pikemminkin niiden tilaajasta. Asiakas on tilauksensa herra, tätä vain ei olla kaikissa kunnissa ymmärretty.

Ongelmaksi nousee myös yksityisen ja julkisen palveluntarjoajan välinen suhde. Yrityksen perimmäinen tavoite on tuloksen tekeminen, kun taas julkisella sektorilla on arvoja ja toimintaa, joita ei voida asettaa markkinavoimien varaan. Julkisten palveluiden kehittämisessä onkin otettava huomioon julkisen organisaation rajoitetut mahdollisuudet valita tai muuttaa toimialaansa markkinoiden heilahtelujen mukaan. Yksityisellä sektorilla yritys voi keskittyä aloille, joissa markkinoiden kasvu on hyvää ja joilla yrityksellä on parhaat toimintaedellytykset.

Yksityinen palvelutuotanto ja ostopalvelut eivät ole kilpailijoita julkiselle palvelulle, eikä niitä tule arvopohjaisesti asettaa vastakkain. Yksityinen toimii julkisen jatkeena, kun omat resurssit eivät riitä. Käyttämällä ostopalveluja ja palveluseteliä voidaan muun muassa purkaa jonoja kunnallisesta terveydenhoidosta sekä synnyttää uutta pienyrittäjyyttä palvelutuotantoon.

Yksityisen sektorin periaatteiden tuleminen julkiselle sektorille vaatiikin kokonaisvaltaista julkisten organisaatioiden, palvelustrategioiden ja johtamisen uudistusta. Julkisten palveluiden yhtiöittämistä ja palveluiden ostamista yksityisiltä markkinoilta ei voida tehdä ilman, että julkisen hallinnon johtamiseen ja hallinnon kokonaisvaltaiseen kehittämiseen kiinnitetään entistä enemmän huomiota.

Julkisen sektorin johtamisessa tulee ottaa huomioon useita tekijöitä, kuten yhteisen edun ja puolueettomuuden tavoite päätöksenteossa, kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu, lainsäädäntö sekä päätöksenteon julkisuus. Muuttuneet toimintaperiaatteet ja julkisen hallinnon erityisyys edellyttääkin laaja-alaisen johtamiskoulutuksen sisällyttämistä julkishallinnon johtotehtävissä työskentelevien koulutukseen. Haasteeksi nouseekin, miten asetetaan samanlaiset vaatimukset myös johtaville poliitikoille?

Naiskiintiöt – aikamme kirosana

Saapumiserässä II/2003 Tikkakosken Ilmavoimien viestikoululla minun lisäkseni kahdeksan naista aloitti vapaaehtoisen asepalveluksen. Ei, meistä kukaan ei ollut rekkalesbo tai taistelunorsu. Suurimmalle osalle armeijan käyminen oli aina ollut itsestäänselvyys, toiset halusivat jatkaa poliisikouluun tai armeijauralle, osalle vuosi oli mahdollisuus kerryttää erilaista elämänkokemusta. Toki joukosta löytyi yksi, johon Tom Cruisen Top gun oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen – siksi ilmavoimat (ei, tämä en ollut minä).

Itselleni tuo vuosi ilmavoimissa ja sitä seurannut puolivuotinen sopimussotilaana merivoimissa antoivat erinomaista johtamiskoulutusta ja -kokemusta, lukuisia hyviä muistoja ja ystäviä, sekä naisia että miehiä. En koskaan kokenut syrjintää sukupuoleni vuoksi, tai saanut erityiskohtelua sen takia, että olin nainen. Kannoin marssilla taistelutoverini rynnäkkökivääriä, kun hän ei enää jaksanut, juoksin ja ammuin niin kuin muutkin. Me kaikki olimme ihmisiä, emme naisia ja miehiä.

Naisten määrä johtotehtävissä ja pörssiyhtiöiden hallituksissa puhuttaa tasaisin väliajoin. Naisjohtajien esteenä seisoo milloin lasikatto, milloin hyvä veli -verkostot ja miesten euro puhuttaa edelleen naisten 80 sentin rinnalla. Samaan aikaan naistenlehdet ja kahvipöytäkeskustelut ovat pullollaan kolmekymppisten naisten kertomuksia siitä, miten yhdeksän kuukautista vauvaa ei millään vielä raaski jättää hoitoon ja kotihoidontukea tulisi nostaa alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien osalta.

Hyvä näin, perhearvot ovat tärkeitä ja ihminen tekee itse valintansa sen suhteen, miten työuransa ja elämänsä rakentaa. Samaa mieltä olen myös siitä, että käsite naisvaltaisista matalapalkka-aloista tulee saattaa historiaan ja taata kaikille koulutuksensa, kokemuksensa ja työpanoksensa mukainen palkkataso. Tosin sitä palkkaa pitää myös osata vaatia muuallakin kuin kahvipöydän nurkissa. Mutta jos nainen valitsee kolmekymppisenä jäädä kotiin lasten kanssa vähintään kuudeksi vuodeksi, miehen jatkaessa työelämässä, ei Annat ja Oliviat – emme me naiset, voida olettaa, että pomon paikkaa pidetään meille vakan alla, kunhan me vaan ehdimme hiekkalaatikon reunalta takaisin neuvottelupöytään. Kiintiöpaikka ei ole ansaittu paikka, eikä myöskään se toimiston kulmahuone, jos sen eteen ei olla valmiita tekemään töitä.

Armeija tai työelämässä eteneminen eivät ole naiselle sen rankempia tai vaativampia asioita kuin miehellekään, niin kauan kuin asenne on kohdallaan. Kyllä isälläkin pysyy puurokauha kädessä ja kurarukkaset ojennuksessa, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Hyvä veli -verkostoja on turha lähteä vaihtamaan sisaryhteisöihin tai laittaa naisia lokeroissa hallitusvaltaan. Rakennetaan sen sijaan sellainen ihmisten yhteiskunta ja yrityskulttuuri, jossa jokaisen työpanos ja euro ovat samalla viivalla. Rintaliivejä on turha lähteä polttamaan pelkän savun takia, jos pysyvän tulen eteen ei olla oikeasti valmiita tekemään töitä.