Navigate / search

Naapurin tauti on myös meidän sairaus

Ihmisten hyvinvointi on koko Euroopan asia. Ei riitä, että itse voi hyvin, jos naapuri sairastaa. Tauti tarttuu ja yhteiset juhlat sekä arjen apu jäävät väliin, mikäli hyvinvointi ei ole yhteistä. Euroopan unionin päätöksenteko tulee rakentaa niin, että isot – koko unionia koskevat linjat, kuten sosiaalisen hyvinvoinnin miniminormit ja talouskehityksen suunta – päätetään yhteisesti ja sosiaalipolitiikan toteuttaminen sekä paikallista elinkeinonharjoittamista koskevat säädökset kansallisesti.

Unionin perustamisvaiheessa sosiaaliturvan harmonisointi oli ajankohtainen aihe ja olisi ollut silloin huomattavasti helpompi urakka toteuttaa kuin nyt, jäsenmaiden lukumäärän ollessa kuuden sijasta 28. Keskustelua aiheesta on käyty 50-luvulta lähtien, mutta tuumasta ei ole koskaan päästy toimeen, jonka seurauksena sosiaaliturvajärjestelmät ovat kehittyneet Euroopassa hyvin eri urille.

Aihe on kuitenkin nyt yhtä ajankohtainen, kuin 60 vuotta sitten ja asialle on vihdoin aika tehdä jotakin. Erot konkretisoituvat epäterveeksi kilpailuksi sisämarkkinoilla, kun yritykset saavat etua liikkuessaan kehittymättömien sosiaaliturvajärjestelmien alueille, maksaen näissä valtioissa pienempää veroa sosiaalietuuksien ollessa niukemmat ja järjestelmien kevyemmät. Ei ole myöskään kenenkään etu, jos kansalaiset liikkuvat unionin sisällä parempien sosiaalietuuksien perässä.

Sosiaaliturvajärjestelmien harmonisointi kertarysäyksellä on utopiaa, mutta ensimmäinen askel tähän suuntaan on säätää EU:n perusturvan minimitasosta, joka voisi nostaa miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Euroopan 2020 -kasvustrategian yksi konkreettinen tavoite on poistaa köyhyys tai syrjäytymisvaara vähintään 20 miljoonalta ihmiseltä.

Minimitaso ei tarkoita yhtä kiinteää euromääräistä tulonsiirtoa jokaiselle, vaan sitä, että jokaisella unionin kansalaisella on omassa jäsenmaassaan oikeus perusturvaan, joka takaa hänelle ihmisarvoisen elämän edellytykset hädän koittaessa. Laskelmat minimitasosta ovat tuttuja monessa EU-maassa, joissa välttämättömät elintarvikkeet ja palvelut sisältäviä viitebudjetteja, tai ns. “hyödykekoreja” on laskettu. Viitebudjetit ottavat huomioon alueen palkka- ja kulutustason sekä julkisen sektorin tarjoamat palvelut.

Tulevaisuuden Euroopassa ihmiset voivat liikkua vapaasti menettämättä oikeuksiaan tai mahdollisuuksiaan sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluihin. Toimivat ja vaikuttavat perustason sosiaali- ja terveyspalvelut on taattava jokaisessa jäsenmaassa, jokaiselle kansalaiselle. Tämä ei tarkoita kaikkea hyvää kaikille kaiken aikaa, vaan sitä, että jokainen EU:n jäsenmaa pystyy tarjoamaan sosiaali- ja terveyspalvelut kansalaisilleen silloin, kun hätä tai sairaus koittaa.

Perusturvan minimitason harmonisointi on ensimmäinen askel kohti eurooppalaista sosiaaliturvajärjestelmää, joka korvaisi 28 erilaista, usein erittäin sekavaa ja pirstaleista mallia. Yksinkertaiset ratkaisut ovat usein toimivimpia. Eurooppalainen, kestäviin arvoihin kuten kannustavuuteen, läpinäkyvyyteen ja tasa-arvoisuuteen perustuva, rakenteeltaan kevyt, mutta vaikuttavuudeltaan väkevä sosiaaliturvajärjestelmä on vielä jonain päivänä arkipäivää kaikille unionin kansalaisille. Työtä sen eteen on tehtävä nyt. Tämä vaatii sen, että uskomme ja uskallamme luottaa Euroopan integraatioon ja nähdä sen mukanaan tuomat hyödyt. Naapurin sairaus on myös meidän tautimme ja naapurin onnesta nauttii koko yhteisö.

 

Olen seurannut sivusta hyvän amerikkalaisen ystäväni arkea siitä, kun lapsia on neljä, perheen isä on työtön, sairausvakuutusta ei ole ja äiti sairastaa keuhkosyöpää. Amerikkalaisen kulttuurin mukaisesti kysyttäessä everything is alright, mutta pintaa syvemmältä raaputtamalla olkapäälle olisi käyttöä useamminkin. Ihannevaltiomallit, talousopit ja kauneimmatkin ideologiat sortuvat kuin amerikkalainen unelma, kun ihminen ja elämä eivät toimikaan valitun kaavan mukaisesti.

Koko kansan hyvinvoinnin takana on aina hyvinvoiva ihminen. Kun lapsi perheessä sairastaa, vaikuttaa se väistämättä koko perheen arkeen. Sama sääntö pätee Eurooppaan, joka kipuilee tällä hetkellä suurten kasvukipujen äärellä. Unionilta puuttuu yhteinen suunta terveen ja sosiaalisesti hyvinvoivan Euroopan saavuttamiseksi.

Sosiaaliset ongelmat näyttäytyvät meille tuttavapiirissä ja katukuvassa sekä erityisesti veroprosentissa, sillä yhteiskunnan työkalut näiden hoitamiseksi maksavat pitkän pennin. Esimerkiksi Suomessa yksi nuorisopsykiatrian laitoshoitovuorokausi maksaa saman verran kuin opintotukikuukausi. Yhtälö on surullisen yksinkertainen: mitä huonommin Eurooppa sosiaalisesti voi, sitä kalliimmaksi ongelmien hoitaminen meille tulee ja mitä pidempi lasku on, sitä enemmän palveluita joudutaan karsimaan.

Kyllä, EU:ssa tarvitaan jäsenmaiden talouksien rakenneongelmien korjaamista, mutta samaan aikaan on huutava tarve painottaa enemmän myös terveydenhuoltoon ja koulutukseen tehtävien pitkäaikaisten investointien arvoa. Kyse on EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta. Taloutta ei saada kuntoon pelkkiä rakenteita laastaroimalla ilman ihmisen entistä vahvempaa huomioimista. Lujittamalla sitä sosiaalisen ulottuvuuden kivijalkaa, jossa eurooppalaiset voivat luottaa omaan koulutukseensa, omaan terveydenhuoltojärjestelmäänsä ja yhteiskunnan apuun silloin, kun ilman apua ei yksinkertaisesti pärjää, vahvistamme myös yhteisen taloudellisen hyvinvoinnin pohjaa.

EU:ssa yhteinen sosiaalipolitiikka tarkoittaa tällä hetkellä ihmisten elintason miniminormien täyttämistä ja erilaisten suositusten jakelemista. Syyttävät sormet eivät auta ketään parantumaan saati pysymään terveenä. Yhteinen sosiaalisten perusoikeuksien ja hyvinvoinnin ohjenuora määrittelisi jäsenvaltioille suuntaviivat siihen, milloin yhteiskunnan pitää auttaa ja minkälaisiin terveyspalveluihin jokaisen jäsenvaltion kansalainen on oikeutettu.

Vaatimalla samantasoisia euromääräisiä sosiaalietuuksia Kreikan ja Suomen kansalaisille, vaadimme itsemme hengiltä. Rakentamalla yhteisen sosiaalisen ulottuvuuden ja sosiaalisten perusperiaatteiden järjestelmän kaikille hyvinvointivaltion osa-alueille, viitoitamme sen tien, joka johtaa yhdenvertaiseen ja sosiaalisesti kestävään Eurooppaan. Pitämällä huolen siitä, että vastasyntyneen eliniänodote on korkea kaikkialla Euroopassa, ja että jokaiselta terveysasemalta saa laadukasta terveydenhoitoa takaamme, ettei kenenkään tarvitse lähteä perheensä luota hakemaan rajan takaa parempia rahallisia sosiaalietuuksia tai laadukkaampia hyvinvointipalveluita.

Kun EU-alueen talouspolitiikalle halutaan jatkossa luoda kantava perusta ja vahvistaa unionin kilpailukykyä, on lähdettävä liikkeelle terveen pohjan rakentamisesta. Tämä lähtee ihmisen hyvinvoinnista ja perustarpeiden turvaamisesta. Unionin on pystyttävä rakentamaan tasa-arvoiset ja yhdenvertaiset mahdollisuudet pysyvään kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kaikille sen jäsenmaiden kansalaisille. Jokainen lapsi ansaitsee perheessä yhtäläisen kohtelun – kannustusta, huomiota ja välittämistä – vaikka kaikki eivät keinuun kerralla mahtuisikaan.

Lasikattona suorittaminen

Luin jokin aika sitten artikkelin, joka käsitteli nyky-yhteiskunnan kolmekymppisten naisten täydellisen CV:n dilemmaa. Osui ja upposi. Akateemisesti koulutetut naiset hiovat ansioluettelonsa viimeistä piirtoa myöten haluamansa uran mukaisiksi. Ylempi korkeakoulututkinto, hyvät harjoittelu- ja vaihtopaikat, kielitaito, suosittelijat. Odotukset on ladattu korkealle, mutta työelämä ei heti tarjoakaan sitä mitä odotetaan. Jotain puuttuu. Oikeat verkostot, väärä sukupuoli, naisten lasikatto? Tuskin.

Tämän päivän naiset osaavat kyllä verkostoitua ja ovat osoittaneet olevansa yhtä päteviä urakiipijöitä ja akateemisesti lahjakasta joukkoa kuin kanssaveljensäkin. Mutta kuten tiistaina julkaistusta alakoululaisille tehdystä oppimisvertailustakin voidaan nähdä, koulun suorittaminen ei opeta soveltamista – eikä elämää voi suorittaa, vaikka ei sattuisikaan unohtamaan matkan varrella oliko se hauki kala vai ei.

Lehdissä ihmisiltä kysyttäessä he katsovat telkkarista ainoastaan ajankohtaisohjelmia, uutisia sekä kenties jotain HBO:n laatusarjaa, eivätkä tietenkään syö mitään tv:tä tuijottaessaan – korkeintaan salaattia. On myös tärkeää muistaa postata kaikki coolit tekemiset sosiaalisen median eri kanaviin, harrastaa urheilua, matkustaa trendikkäissä kohteissa ja tietää mikä pasta on milloinkin in.

Olin asettanut kaksikymppisenä itselleni selkeän kymmenvuotissuunnitelman: ylioppilaaksi, reservin vänrikki ilmavoimista, maisteritutkinto valtiotieteellisestä viidessä vuodessa, työ poliittisen sisällön parissa, kenties vielä onnellinen avioliitto ja lapsia – uran ehdoilla tietenkin. Kolmekymppisenä maailmahan olisi siis valmis?

Ylioppilas – check. Armeijapaikaksi yksi vaihtoehto, ilmavoimat ja lentämään. Suorituspaineet. Tuloksena Ilmavoimien viestikoulu, visusti maanpinnalla ja kersantin natsat. Yliopistoksi ja oppiaineeksi yksi vaihtoehto: Helsinki ja poliittinen historia. Yksi kirja, yksi 6 %:n mahdollisuus kerran vuodessa. Suorituspaineet valtavat, varasijat eivät paljon lämmittäneet. Lopputuloksena maisterintutkinto Turusta, pääaineena valtio-oppi sekä hyvä oppimis- ja kasvuprosessi. Harjoittelut, vaihto, kielitaito mutkien kautta halutulle polulle – check.

Suurta poliittista ajattelijaa, tutkijaa tai strategia minusta ei ole tullut. Mielenkiintoiseen työhön kannattaa tarttua kun sitä tarjotaan, ja lopulta ihminen oppii, kehittyy ja kasvaa kaikesta. Ehkä vielä enemmän silloin, kun on poissa omalta mukavuusalueeltaan. Elän toivossa, että tuo työpöydälläni nököttävä Andrew Heywoodin politiikan teorioiden perusteos pitää minut henkisesti kiinni omassa tutkimusalassani. Ja ehkä tuo sen viereen jämähtänyt ruotsin kielioppi- ja harjoituskirja lisää myös henkisesti ruotsintaitojani.

Pikkusiskoni kertoi mummini hiljattain todenneen, että Aura tuskin ehtii enää hankkia lapsia kun niitä ei kuulu. Olen 28. Kuka näitä paineita meille asettaa? Me itse, ympäristö, läheiset, vai kaikki ne yhdessä? Olenko epäonnistunut suorittaja, vai onko elämä kenties kasvattanut ja antanut enemmän matkalla, vaikka se ei olekaan mennyt ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan?

Ehkä nuoret naiset eivät jäisi kolmeksi vuodeksi kotiin jokaisen lapsen syntymän jälkeen luodakseen täydellistä äitikuvaa, karppaisi jokaisen juhlapyhän ja lomakauden välissä tai vaihtaisi hyvin alkanutta konsultin uraansa joogaopettajan pestiin Balilla löytääkseen itsensä, jos keskittyisimme elämään joka päivä, tekemään rohkeasti vaihtoehtoisiakin valintoja ja ennen kaikkea lopettamaan liian suorittamisen.

Kenties huomenna, tänään on kuitenkin treenipäivä ja toissapäivänä ostetut avokadot alkavat olla kypsiä.

Hyvä paha sosiaaliturva

Toisinaan kuulee vanhempien puheissa vilahtelevan, kuinka he ovat säästäneet tai sijoittaneet lapsilisät erillisille tilille antaakseen summan nuoren käyttöön tukikuukausien päätyttyä. Näitäkin perheitä on varmasti keskimäärin hyvinvoivassa valtiossamme paljon. Meidän perheessä tähän ei ollut 90-luvulla mahdollisuutta, tuki käytettiin lasten vaatteisiin ja muihin tarvittaviin hankintoihin. Mistään en koskaan ole kokenut jääneeni paitsi. Sain kunnon kotikasvatuksen, mikä kannusti toisten huomioimiseen ja toisista välittämiseen sekä työntekoon ja elämässä eteenpäin pyrkimiseen – rajoja ja rakkautta säästämättä.

Kun käydään keskustelua yksittäisten tukien tärkeydestä, tulee aina ottaa huomioon ne järjestelmän kokonaisvaikutukset, jotka eivät näy suoraan yksilön käyttämissä palveluissa tai etuuksissa. Meistä harva tarvitsee elämänsä aikana montaakaan sosiaaliturvaverkoston osaa, mutta omaa nokkaansa vähänkin pidemmälle katsovat osaavat varmasti asettua työttömäksi jääneen naapurinsa tai vammautunutta lastaan hoitavan työkaverinsa asemaan. Välillisesti moni asia vaikuttaa kaikkien hyvinvointiin – palapelikään ei koskaan ole kokonainen ilman sitä yhtä puutuvaa palaa, kuvaa rikkovat palasten reunat tekevät kokonaiskuvasta inhimillisen.

Hyvinvointivaltion sosiaalimenot koostuvat erilaisista etuuksista ja tuista, sosiaali- ja terveyspalveluista, eläkkeistä, sairausmenoista ja työttömyyskorvauksista. Sosiaaliturvan tarkoituksena on turvata kaikille kansalaisille kohtuullinen toimeentulo ja elämisen taso kaikissa elämäntilanteissa. Keskusteluun nousee useimmiten juuri ne tuet, jotka maksetaan suoraan rahana. Suuri osa sosiaaliturvan piiriin kuuluvista toimista tehdään kuitenkin yhteiskunnan osittain tai kokonaan rahoittamien palveluiden, kuten terveydenhoidon ja koulutuksen tarjontana. Esimerkiksi terveyden- ja sairaanhoidon kokonaiskustannuksista ainoastaan noin 17 prosenttia maksetaan rahallisena tukena, loput 83 prosenttia toteutetaan suoraan palveluina. Hyvä näin – näitä tukia ei kenenkään tarvitse mennä erikseen luukulta anomaan, kun syöpähoidot ovat edessä tai lapsi sairastuu.

Itse kannatan lähtökohtaisesti perustulomallia, joskin se kaipaa vielä paljon lisätutkimusta ja laskelmia siitä, mikä olisi perustulon suuruus ja mitkä ovat kokonaisvaikutukset kansantalouteen. Perustulomalli poistaisi tulo- ja kannustinloukkuja, vähentäisi sosiaalibyrokratiaa sekä selkeyttäisi tukiverkostoa verotuksen ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen kautta, erityisesti pienituloisten osalta. Käytännössä meillä on jo Suomessa vastaava malli. Tällä hetkellä vain haaskaamme aikaa ja resursseja haahuillessamme erilaisten tukihakemusten ja -luukkujen loputtomassa suossa sekä teemme esimerkiksi vastavalmistuneille lähes välttämättömistä pätkätöistä kannattamattomia.

Perustulomallin lisäksi säilyttäisin lapsilisät, ansiosidonnaiset etuudet (eläke), harkinnanvaraisen asumistuen sekä vammais- ja omaishoidontuet. Perustulomallin voisi toteuttaa esimerkiksi negatiivisen tuloveromallin pohjalle, missä kansalaisten saama perustulon määrä ei vähene tulojen kasvaessa, vaan perustulosta saatu hyöty perittäisiin takaisin verotuksen kautta.

Viime päivinä paljon puhuttua lapsilisää maksetaan Suomessa jokaisesta alle 17-vuotiaasta lapsesta, ensimmäisestä reilut sata euroa ja summa kasvaa muutamia kymmeniä euroja lapsiluvun kasvaessa. Reilun sadan euron lapsilisällä ei kukaan ruoki tai vaateta lastaan, mutta se voi mahdollistaa esimerkiksi uuden talvitakin ja kenkien tai uuden repun ostamisen koulutiensä aloittavalle. Yksikään pikku Matti tai Maija ei halua seisoa sosiaalitädin luukulla äidin käsipuolessa hakemassa rahaa silmälasien ostamiseen tai pesukoneen korjaamiseen. Äidin ja isän työttömyys tai sairastuminen eivät niin ikään ole tarkoitettu yhdenkään lapsen harteille kannettavaksi. Hyvinvointivaltion tarkoituksena ei ole sen enempää kyykyttää kuin nöyryyttääkään ketään, vaan taata kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet koko elämän mittaiselle matkalle.

Mitä maksaa?

Ystäväni muutti takaisin Suomeen usean Yhdysvalloissa asumansa vuoden jälkeen. Hänen äitiyslomansa oli kestänyt kokonaiset puolitoista kuukautta, joista työnantaja oli maksanut palkan kolmelta ensimmäiseltä viikolta. Lain mukaan, ilman irtisanomisen pelkoa, poissa voi olla 12 viikkoa, mutta ilman palkkaa tai äitiyspäivärahaa nuoren parin elämä vauvan kanssa olisi muodostunut mahdottomaksi. Lapsen päivähoitokustannukset rapakon takana ovat noin 30 dollaria per päivä, riippuen lapsen iästä ja siitä, minkä tasoista hoitoa lapselleen haluaa.

Kallista? Ei, vaan todellisuutta. Täällä pohjolassa verot kiristävät, mutta harva tulee ajatelleeksi, mitä rahoilla saa.

Suomessa kuntien palvelumaksut kattavat keskimäärin vajaa 12 prosenttia todellisista kustannuksista. Kalleimmalla 264 euron kokopäivähoitomaksulla päiväkodissa kustannetaan todellisuudessa muutaman tunnin leikkihetki päivässä, ei koulutetun henkilökunnan palkkoja, kiinteistökustannuksia, saati lasten ruokailuja. Sairaalapäivä helsinkiläisen sairaalan vuodeosastolla maksaa potilaalle hieman yli 30 euroa, kaupungille lähes 300 euroa. Polvileikkaus kaikkine hoitoineen yli 8 000 euroa, josta asiakas maksaa noin 160 euroa.

Olen ylpeä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme periaatteesta pitää huolta kaikista, kustannuksista huolimatta. Vaalikoneita täyttäessä ei kuitenkaan voi kuin ihmetellä, minkälaisessa Mikä-mikä-maassa niiden laatija elää asettaessaan kysymykset: Kannatatko ”ilmaista” joukkoliikennettä tai ”maksutonta” päivähoitoa lapsille? Palataksemme ikävään todellisuuteen, ilmaisia ja maksuttomia palveluita ei valittavasti ole olemassakaan. Joku maksaa laskun työmatkaani käyttämästä julkisen kulkuvälineen käyttökustannuksista ja lasteni päivähoidosta – aina.

Avoimuuden ja läpinäkyvyyden kasvattamiseksi kannatankin, että julkisten palveluiden todelliset kustannukset tulisi ilmoittaa asiakkaalle menevän palvelumaksulaskun yhteydessä. Vain avoimuuden avulla voidaan järjestelmän arvokkuutta todella punnita.

Kuka tahansa meistä voi tarvita hoitoa, eikä erilaisiin elämäntilanteisiin joutumisessa ole kyse yksittäisen ihmisen valinnasta, mutta julkisten palveluiden kustannusperusteet on hyvä ymmärtää, ettei todellisuus pääse hämärtymään. On helpompi arvostaa sitä mitä on, kun sitä katsoo hiukan kauempaa ja tarkastelee erilaisten päätösten vaikutuksia ihmisten elämään tietäen ja tunnustaen sekä todelliset kustannukset että päätöksenteon vaikutukset.

Maksan mielelläni veroja kun tiedän, että saan rahoilleni vastinetta. Tiedän hyvin, että jään edelleen saajan puolelle tässä yhteiskunnassa, vaikka olen tehnyt töitä tauotta 17-vuotiaasta lähtien. Kuitenkin yhtä lailla, kun seuraan verojen jälkeen jäävän palkan osuuden hupenemista omassa kukkarossani, haluan tietää mihin kunta ja valtio käyttää oman osuutensa.

Hyvinvointivaltion kuittien pitää kestää lähempää tarkastelua sekä valtion, kunnan että yksittäisen kansalaisen puolesta. Oma maa alkaa nopeasti maistua mansikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun oma terveys pettää tai lapsi sairastuu. Aina ei kuitenkaan ole pakko menettää ymmärtääkseen olemassa olevan arvon, mutta kuten todettu, totuus on tarua ihmeellisempää myös hintansa puolesta.

Aikamme sankarit

Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että isovanhempani ovat aina olleet minulle läheisiä. Yhdeksän kuukauden vanhana, äitini lähtiessä töihin, pääsin päivähoitoon samassa rivitalossa asuneiden isovanhempieni luokse. Mummin kanssa tehtiin päivän kotiaskareita, leikittiin, käytiin musiikkileikkikoulussa, katsottiin vanhoja Suomi-filmejä ja tutustuttiin ahkerasti Vaahteramäen Eemelin ja Huvikummun lasten elämään. Mummi onkin aina ollut minulle varaäiti ja paras ystävä. Mummilla on aina aikaa ja vaikka elämä ei ole häntä silkkihansikkain kohdellut, toista yhtä hyväsydämistä ja muista välittävää ihmistä en ole koskaan tavannut.

Omaishoidon tuen piirissä on Suomessa tällä hetkellä noin 40 000 henkilöä. Noin 60 000 suomalaista auttaa omaisiaan tai läheisiään kotona arjen rutiineissa. Kaikki eivät edes tiedosta olevansa omaishoitajia, vaikka päivittäin ruokkivat, pukevat ja hoitavat monin eri tavoin puolisoaan tai jotain toista läheistään.

Oma ukkini ei ole käynyt ulkona enää vuosiin, saati suostunut menemään minkään vaivojensa takia lääkäriin, sillä jos viina, terva ja sauna eivät auta, niin seuraava askel on kuolemaksi, kuten tiedetään (tai ainakin tiedettiin). Tosin hän ei ole vuosiin enää saunonutkaan. Mummini siis hoitaa kaikki arjen rutiinit ja päivittäiset askareet, katsoo kiltisti koko Eurosportin tarjonnan maksimivolyymilla ja annostelee ukille päivän lääkityksen. Ukkini on onneksi aina ollut kova kuntoilemaan, mutta päivittäin omassa olohuoneessa tehty päivälenkki ei enää tahdo riittää kokonaisvaltaiseksi liikunnaksi.

Suomessa omaishoitoon on saatavilla kunnan puolesta erilaisia tukia, joiden saaminen on määritelty laissa. Valtaosa auttamisesta tapahtuu kuitenkin kotioloissa ilman, että monet ympärivuorokautista hoitotyötä tekevät omaiset edes tietävät voivansa saada arkeensa helpotusta ja apua. Monesti avun saaminen onkin kovin rajallista, sitä on vaikea hakea tai avun hakemisen mahdollisuuksista ei tiedetä riittävästi.

Suomessa on hieman yli miljoona eläkeläistä. Sosiaali- ja terveysministeriön tavoitteena on, että vuoteen 2012 mennessä 91 % 75 vuotta täyttäneistä asuu kotona. Monet kotona asuvat eläkeläiset tarvitsisivat ohjausta ja opastusta jokapäiväisessä elämässä, minkä avulla ehkäistäisiin tai ainakin lykättäisiin monessa tapauksessa laitoshoidon tarve vuosilla eteenpäin. Kaavamainen toiminta tiettyjen sääntöjen ja byrokratian käytännöissä ei myöskään edesauta ennaltaehkäisevää vanhustyötä, vaan kaikessa viranomaisbyrokratiassakin tarvitaan maalaisjärkeä ja joustavuutta – ihmislähtöistä ajattelua. Eri viranomaisten välinen yhteistyö, tehokas kommunikointi, seuranta ja ennakoiva puuttuminen vanhusten kanssa töitä tekevien lääkärien, sairaanhoitajien ja sosiaalityöntekijöiden kesken on ensiarvoisen tärkeää ennaltaehkäisevää vanhustyötä.

Tärkeintä: omaisten ja läheisten läsnäoloa ihmisen elämässä, iästä riippumatta, ei myöskään saa unohtaa. Omat isovanhempani asuvat toisella paikkakunnalla, mutta viikoittainen juttutuokio mummin kanssa puhelimessa ja säännölliset vierailut vanhassa kotikaupungissa pitävät mummin lähellä. Huomenna on mummin uimahalliaamu, joka toistuu kaksi kertaa viikossa. Joka kerta hän muistaa kertoa näin tiistaisin, miten me yhdessä aloitimme uintiharrastuksen jo ennen kouluikääni, ja hän on jatkanut sitä siitä asti pitäen itsensä virkeänä, vaikka ikävuosia on on kertynyt jo päälle 80.

Joillekin se on ihmemies, toisille rokkitähti, minulle se on mummi – minun sankarini.

Välinpitämättömän yhteiskunnan takaa löytyy välinpitämätön ihminen

Ennen kouluikää tutustuin kotikatuni päässä asuvaan samanikäiseen tyttöön ja meistä tuli ystäviä. Leikimme usein kotia tytön kotipihassa sijaitsevassa leikkimökissä. Tyttö asui isänsä kanssa kahdestaan ja leikkimme alkoi aina samalla tavalla: ystäväni kantoi tuolin leikkimökin eteen, asetti pienen pöydän tuolin viereen ja laittoi pöydälle tyhjän karkkiaskin esittämään tupakka-askia, lasin ja kaukosäätimen. Näin hänen isänsä kuulemma aina istui kotona.

Tytön kotielämä oli hyvin erilaista kuin minun. Hän kertoi mitä erikoisempia tarinoita siitä, miten hän tekee isälleen ruokaa, miten huonosti isä usein voi ja on öitä poissa kotoa. Isä oli sanonut, että tyttö on kodin emäntä ja kuusivuotias ystäväni oli tästä tavattoman ylpeä. Minun maailmassani koti oli toisenlainen, mutta oli kiehtovaa kuulla miten erilaista toisen kotona olikaan.

Ystävyytemme päättyi nopeasti vanhempieni kiellettyä minua menemästä leikkimään tytön kotiin. Tyttö oli kyllä tervetullut meille, mutta pian ystävyytemme kuitenkin hiipui ja sain uuden ystäväpiirin koulusta. Jälkeenpäin ymmärrän vanhempien halunneen ohjata minua valitsemaan tiettyjä elämänpolkuja, mutta kuka ohjasi tätä pientä emäntää hänen matkallaan?

Puotilassa surmatun 8-vuotiaan pikkutytön kohtalo on ollut järkyttävää luettavaa. Tytön äiti suomi voimakkain tuntein sosiaaliviranomaisia tämän päivän iltapäivälehdessä ja netin keskustelupalstat huutavat viranomaisia tilille tytön heitteillejätöstä. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että viranomaisten toiminta on tutkittava tarkasti ja järjestelmän puutteet korjattava välittömästi, mutta samalla tulisi pohtia, kuka tyttöä todellisuudessa kohteli kaltoin ja miksi?

Tytön naapuri toteaa, että oli miettinyt soittavansa lastensuojeluun naapurista kuuluvien, toistuvien lapsen pahoinpitelyyn viittaavien äänien vuoksi. Sukulaiset olivat ihmetelleet asiaa, mutta eivät olleet puuttuneet. Kukaan lähellä olleista ei siis oikeasti välittänyt, ummisti silmänsä tai katsoi pois.

En löydä tytön isää ja äitipuolta kuvaavia sanoja, kuinka julma ihminen voi viattomalle lapselle olla, mutta hekin ovat joskus olleet lapsia. Kuka heitä ohjasi tekemään valintoja elämässään ja minkälaisia keinoja käyttäen?

Suomessa viranomaisten ja koulun harteille kasataan uskomaton vastuu lasten kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Tämän yhteiskunnan välinpitämättömyyden kylmä koura on kuitenkin paljon syvemmällä kuin välinpitämättömissä sosiaalityöntekijöissä. Viranomaiset ja koululaitos eivät ole niitä, jotka puhaltavat haavaan kun sattuu, lohduttavat kun on pahamieli tai valvovat lapsen unta. Rakkaus ja välittäminen eivät vaadi yhtään neuvottelukuntaa, hyvinvointityöryhmää tai palkattua työntekijää, ne vaativat meistä ihan jokaista.

Kuulin vuosia myöhemmin, että lapsuudenystäväni jätti koulun kesken ja hänestä tuli emäntä omalle perheelleen 16-vuotiaana. Toivon, että kun hänen lapsensa leikkivät kotia, heidän sohvapöydältään löytyy tupakka-askin, lasin ja kaukosäätimen sijaan valokuva onnellisesta ja rakastavasta perheestä.

Sydämensivistystä

Hyvinkään ampumiskohtaus nosti jälleen pinnalle kaikki viime aikoina tapahtuneet perhetragediat ja nuorten tekemät epätoivoiset teot. Asenteiden muutos kohti minä-lähtöistä ajattelua on ollut nykyajan kohtalokkaimpia arvo- ja asennemuutoksia, josta maksetaan nyt kovaa hintaa.

Aloitin oman koulutaipaleeni 90-luvun laman syvimpään aikaan. Laman jäljet näkyivät niin kotona kuin koulussakin. Ulkomaan matkat vaihtuivat kotimaan kohteiksi ja koulussa meille ekaluokkalaisille jaetut pyyhekumit puolitettiin ja kirjat kierrätettiin.

Näillä asioilla ei ollut seitsemänvuotiaalle mitään merkitystä. Mikä merkitsi oli, että vanhemmilla ja isovanhemmilla oli aikaa leikkiä ja kuunnella, tai lukea ääneen lempikirjoja itse tehtyjen välipalaleipien ääressä. Opettaja otti meidät huomioon yksilönä, antoi mahdollisuuden toteuttaa omia vahvuuksia ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan, huomaamattamme kasvattaen meitä näiden tarinoiden opetusten kautta. Koti ja koulu olivat läsnä.

Lapsuus ja nuoruus opetti, joskus vaikeankin kautta, että yksin ei pärjää ja mitä enemmän antaa itse sitä enemmän myös saa. Nuoruuden lajissani pesäpallossa ei kunnarikaan lämmitä mieltä jos kukaan ei ole auttamassa sinua takaisin kotipesään, ja kersantti Salla samoilisi varmasti vieläkin Tikkakosken metsissä jos ei taistelijapariani olisi varustettu huomattavasti paremmilla kartanlukutaidoilla kuin kaveriaan.

Onni on usein pienestä kiinni, mutta ilman toisista välittämistä sitä pientäkin mahdollisuutta on huomattavasti vaikeampi löytää. Koulusivistystäkin tärkeämpää on sydämensivistys, jonka opettamiseen ei tarvita osuutta valtion budjetista. Se mihin osuutta valtionbudjetista tarvitaan, on ennaltaehkäisevään sosiaali- ja kasvatustyöhön; luokkakokojen pienentämiseen, harrastusseurojen toiminnan tukemiseen ja nuorten perheiden auttamiseen.

Rahalla ei lähimmäisen rakkautta osteta, mutta silläkin voidaan vaikuttaa. Kun kaupunginvaltuusto torppasi opetusviraston suunnitelman katkoa määräaikaisten opettajien virkasuhteet niin, että he olisivat kesät vailla töitä, oli mielestäni kyse oikeasta teosta, joka tuki sydämensivistystä. Kaupunki ei voi tehdä vääryyttä työntekijöitään kohtaan ja samalla pyytää heitä osoittamaan lähimmäisen rakkautta työpaikallaan.

Lähimmäisen rakkaus vahvistuu käytöstä, vähenee vääryydestä. Puute ei itsessään ole vielä vääryys, epäreilu kohtelu sen sijaan on. Sydämensivistystä ei tarvita vain henkilökohtaisessa elämässämme, vaan myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.