Navigate / search

Kollegani on todennut minulle viimeisen vuoden aikana kerran jos toisenkin, että pyörää ei kannata lähteä keksimään uudelleen, kun olen painiskellut uuden työnkuvan ja projektivastuideni kanssa. Sama keksijän syndrooma on monen vastavalmistuneen, uuteen työhön tulevan innokkaan tekijän diagnoosina ja ainoana lääkkeenä toimii usein yritys, erehdys ja omat kantapäät. Sama vika vaivaa myös monia kaupunkeja Euroopassa ja maailmalla, jotka ovat kasvamassa keskisuuresta suureksi. Minulle eurooppalaisen Helsingin idea lähti liikkeelle ajatuksesta tuoda Helsinkiin parhaita paloja eurooppalaisten kaupunkien kaupunkikulttuurista, hallinnosta ja palveluista.

eurooppa-i

Suurkaupunkien vetovoima ihmisten, yritysten, talouden ja kulttuurin osalta on kiistaton ja globalisaatio on kasvattanut kaupunkien merkitystä entisestään. Kaupungeissa on tilaa erilaisille ajattelu- ja arvomaailmoille. Ne mahdollistavat erikoisliikkeet ja -palvelut, sekä korkean tuottavuuden työpaikat.

Mahdollisuuksien kylkiäisinä tulee ongelmia: alueellinen eriarvoistuminen ja syrjäytyminen. Kaupunki vetää monenlaista väkeä ja menestyksen ohella putoamisen mahdollisuudet ovat suuret. Eheä ja tasapainoinen kaupunki vetää puoleensa lisää ihmisiä ja menestystekijöitä. Eheyden ja tasapainon saavuttaminen vaatii kuitenkin moninaisten politiikanlohkojen huolellista hoitamista.

Hyvien päätösten mahdollistamiseksi tarvitaan rakenteet, joiden kautta ne voivat syntyä. Länsimetron laiturisekoilu kertoo karua kieltään siitä, että päätöksentekorakenteissa on ongelmia. Minä kannatan pääkaupunkiseudun kuntaliitosta. Se mahdollistaisi tasapainoisen kaavoitus- ja sosiaalipolitiikan karsien samalla pelin hyvien veronmaksajien saamisesta ja heikossa asemassa olevien välttelemisestä sekä lisäisi demokraattista päätöksentekovaltaa. Metropolimme on vahva, jos se toimii hyvin. Heikko, jos päätöksenteko hajoaa keskinäisiin intressiriitoihin, jotka estävät kokonaisedun toteutumisen.

Eheyden tarve koskee myös viranomaisten toimintaa. Viranomaisten välistä kommunikaatiota ja tietokantojen laajempaa keskinäistä koordinaatiota tulee lisätä merkittävästi.

Hyvillä rakenteilla ja viranomaistoiminnalla mahdollistetaan parempi vastine verovaroille kaupungin järjestäessä ihmisen elämää ja kaupungin vetovoimaa parantavat laadukkaat palvelut, kuten sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutuspalvelut. Näidenkin kehittämisessä on paljon tekemistä.

Terveyspalveluissa ennaltaehkäisy on kustannustehokasta – sekä inhimillisesti että verovarojen käytön osalta. Helsingissä pitäisikin toteuttaa laajempia kansantautien seulontoja, joiden kautta saadaan nopeammin hoitoon sitä tarvitsevat ja pystytään ehkäisemään kaikkien ikäryhmien terveydentilan ennenaikaista heikkenemistä. Sama pätee sosiaalipalveluihin: lasku syrjäytymisestä on suuri. Siksi nuorten mielenterveyspalvelut ovat selviä satsauksia tulevaisuuteen.

Päiväkoti- ja koululuokkien kokoihin sekä erityisopetuksen saatavuuteen tulee kiinnittää merkittävästi huomiota, jotta perheissä oleviin ongelmiin ja syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten tilanteeseen pystytään puuttumaan ennen kuin ongelmat kasvavat ja kasautuvat. Yli 30 oppilaan luokassa oppilaiden erityistarpeet tai -taidot eivät tule mitenkään huomioiduksi. Vanhusten kotihoidon palveluita tulee tukea entistä enemmän, jotta kaikille halukkaille, jotka pystyvät asumaan kotona on siihen mahdollisuus mahdollisimman pitkään.

Helsingin kaupungilla on 43 000 vuokra-asuntoa ja jatkuvasti jonossa noin 20 000 vuokralle haluavaa. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvien tulotaso tulee tarkistaa säännöllisin väliajoin ja tarjota tuettuja halpahintaisia asuntoja niitä oikeasti tarvitseville. Näin ehkäistään myös halpavuokraisten asuntojen alivuokraus.

Vieraskielisen väestön kasvu on lisännyt kansainvälistä vuorovaikutusta, mutta samalla lisännyt asukkaiden eriytymistä maantieteellisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti. Me tarvitsemme tulevina vuosina Helsinkiin työperäistä maahanmuuttoa entistä enemmän turvaamaan työtätekevien käsien määrän peruspalveluiden, kuten terveydenhuollon aloilla. Maahanmuuttajien kotoutumista tulee helpottaa lisäämällä kielikoulutusta ja panostamalla kantaväestöstä haettavien tukihenkilöiden ja tutorperheiden rekrytoimiseen maahanmuuttajille.

eurooppa-ii

Kaupunkitaloustieteilijä Edvard Glaeser totesi: ”Kaupunki on ihmiskunnan suurin keksintö, joka on tehnyt meistä rikkaampia, viisaampia, vihreämpiä, terveempiä ja onnellisempia.” – ja oli oikeassa. Helsinki on upea kaupunki. Kaupunki, jolla on valtava potentiaali. Me voimme imeä hyvät vaikutteet muista Euroopan kaupungeista, yhdistää, parantaa ja nousta edelläkävijäksi. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, mutta vaihteet voimme siihen lisätä.

Pyörällä – mit dem Fahrrad

Opiskelin toissa kevään Saksassa Leipzigin yliopistossa. Leipzig sijaitsee noin 140 km Berliinistä etelään ja on asukasluvultaan hieman Helsinkiä pienempi. Kaupungin neuvostoaikainen historia kiteytyy hyvin sen keskustassa edelleen sijaitsevan, Stasin vanhan päämajan museokokoelmissa. Kaupunkia pommitettiin toisen maailmansodan aikana useaan otteeseen, ja jälleenrakentaminen sekä DDR:n leima ovat jättäneet vahvat jäljet sen nykyiseen kaupunkirakenteeseen ja elämäntyyliin: maan- ja asukasläheinen ajattelutapa yhdistettynä nykyaikaiseen ja toimivaan, saksalaisen tehokkaaseen kaupunkikulttuuriin.

Ennen muuttoani Leipzigiin asuin Helsingin Lauttasaaressa ja olin töissä eduskunnassa. Kuljin työmatkani bussilla, vaikka tuskailin joka aamu Länsiväylän solmukohdassa, Ruoholahdessa, ruuhkasumassa mateluvauhdilla etenevää kulkuvälinevalintaani. Omistin kyllä pyörän, mutta tuohon aikaan nykyinen Baana Ruoholahdesta keskustaan oli vasta haave, eikä pyöräilijää toivotettu tervetulleeksi puikkelehtimaan Kampin alueen ihmisvilinään. Saati, jos olisin halunnut matkata töiden jälkeen ostosmatkalle Punavuoreen tai saksan tunneille Hakaniemeen, olin ja olen edelleen hyvin ei-toivottu pari polkimilla varustetun menopelini kanssa.

Ennen Leipzigiin muuttoa yritin opiskella paikallista kaupunkikulttuuria netin välityksellä ja ennen kuin löysin yhtäkään mainintaa siitä, mistä minun kannattaisi lähteä etsimään asuntoa, löysin kymmenittäin vinkkejä kaupungin parhaista pyöräkirppareista. Lopulta päädyinkin vuokraamaan asunnon ja pyörän samassa paketissa. Tämä kauppa kannatti. Kun ensimmäisenä Leipgizin aamunani hyppäsin jo parhaat päivänsä nähneen, violetin pyöräteiden kuningattareni selkään, täytyi minun ottaa puhelu Suomeen ja innosta puhkuen hehkuttaa vapauden tunnetta saadessani taittaa koulumatkaa vapaana bussiaikatauluista ja ruuhkasumpuista.

Leipzigissa pyörätietä on lähes yhtä paljon kuin autoteitä. Niitä pitkin pääsee kätevästi matkaamaan myös lähikaupungista toiseen ja pyörän saa kuljettaa veloituksetta junassa, niille varatuissa vaunuissa, mikäli tekee pidempää matkaa Itä-Saksan alueella. Yliopistolta löytyy pyöräparkki sekä ulkoa että sisältä ja edullisia pyörähuoltamoita voi bongata jokaiselta asuinalueelta.

Helsingissä on yritetty kasvattaa pyöräteiden määrää viime vuosina, mutta ne ovat edelleen huomattavasti suositumpia parkki- tai hengailupaikkoja kuin pyöräilijöiden valtakatuja. Lisäksi pyörätiet puuttuvat kokonaan, katkeavat kesken tai ne on sullottu autokaistojen väliin isojen kaupunkiintuloreittien varsilla, kuten Hämeentiellä, Hakaniemessä tai Kaisaniemessä.

Helsinkiläinen pyöräilykulttuuri kaipaakin lisää selkeitä pyöräteitä ravistautuakseen irti intohimoisten polkijoiden harvojen vallasta ja saadakseen bussinpenkkeihin urautuneet takapuolet siirtymään joukolla satuloiden selkään.

Selasin vaihdon aikaisia valokuviani ja löysin aamuyöntunteina pyörän selästä kuvaamani kuvasarjan, jossa olen ottanut koko matkan kuvia (Angela Merkelinkin suosimasta) opiskelijabaarista kotiini. Kuvasarja on toki ennen kaikkea nostalginen muisto, mutta myös loistava osoitus pitkän päivän ja yön jälkeen pyörän selässä taivalletusta kotimatkasta erinomaisesti suunniteltua pyörätietä pitkin – Bald auch in Helsinki!

Pro kuntaliitos

Suomalaiset suhtautuvat lähtökohtaisesti positiivisesti Euroopan unioniin ja unionin rahaliittoon. Niin minäkin. Paikka paikoin suhtautumiseni on jopa yltiöpositiivista ja uskon, että olemme edelleen matkalla kohti entistä tiiviimpää unionia. Vähintään yhtä positiivisesti, kuin tähtilipun alla elävien kansojen yhtenäisyyteen, suhtaudun kuntaliitoksiin Suomessa. Miksi näin? Uskon yhteisön voimaan ja sen luomaan parempaan kykyyn kantaa vastuuta tämän päivän ja tulevaisuuden talouspolitiikan haasteista ja kansalaisyhteiskunnan jatkuvasta muutoksesta.

Kasvavalle metropolialueelle, jollaiseksi Helsingin seutu voidaan laskea, on ominaista raskas ja monimutkainen hallinnollinen rakenne. Samanlainen hallintorakenne löytyy myös seudun alueen kahdesta muusta isosta kaupungista, Espoosta ja Vantaalta. Kuntien välinen kilpailu aiheuttaa helposti turhaa sosiaalista eriytymistä, epätasaista veropohjaa sekä vääntöä julkisten palveluiden järjestämisvastuista. Alueiden väliset useat ja päällekkäiset yhteistyöorganisaatiot hidastavat ja vaikeuttavat monien yhteistoimintaa tavoittelevien päätösten läpiviemistä alueella.

Helsingin seutu on metropolina pieni ja sen houkuttelevuus ulkomaisten investoijien ja yrittäjien silmissä heikko. Alue pyrkii kuitenkin painimaan samassa sarjassa muiden, erityisesti Itämeren alueen metropoliseutujen kanssa. Pieni koko tekee kilvasta haastavan: tilanne on kutakuinkin sama, kuin painisi 60-kiloisena 80-kiloisten sarjassa. Tästä syystä meidän on kyettävä tekemään isojakin rakenteellisia ratkaisuja pääkaupunkiseudun alueen kehittymiseksi.

Tosiasia on, että Helsingin seutu on toiminnallisesti yhtenäinen alue. Alueellista vetovoimaa kasvattavat tai heikentävät päätökset vaikuttavat koko alueeseen, eivätkä vain siihen kuntaan, jonka alueelle päätös kohdistuu. Kilpailu hyvistä veronmaksajista ja yrityksistä johtaa herkästi kokonaisuuden kannalta huonoihin ratkaisuihin aivan kuten huonosti koordinoitu sosiaalipolitiikkakin.

Mikäli pääkaupunkiseudulla olisi yksi kunta viiden sijaan, kaavoituksen ja maankäytön ratkaisut pystyttäisiin tekemään yhden virastobyrokratian ja poliittisen hallinnon voimin. Asuinalueiden sijoittaminen ja sosiaalinen asuntotuotanto olisi yhteneväistä. Samalla pystyttäisiin hillitsemään asuntojen hintakehitystä laajemman tarjonnan avulla. Liikennejärjestelyistäkin saataisiin fiksumpia, ja maankäytön sekä liikennepolitiikan koordinaatio mahdollistaisi vahvemman panostuksen raideliikenteeseen, mikä keventäisi myös liikenteen ympäristörasitusta. Samalla poistuisi näkyvin kuntarajan ilmentymä: seutulipuksi kutsuttu hinnan tuplaus julkisissa kulkupeleissä.

Ihmiset karttavat kuntien yhdistämistä palveluiden heikkenemisen ja paikkakuntaan sidotun identiteetin menettämisen pelossa. Mielestäni on huolestuttavaa, jos ihmisen identiteetti on kiinni kartalle piirretyistä viivoista, eikä pystytä näkemään kokonaisvaikutusten tuottamaa hyvää, mikä syntyy vahvemmasta ja yhtenäisestä kunnasta.

Kuntaliitosten myötä tavoitteena on, että kunta muodostuu luonnollisesta työssäkäyntialueesta tai muusta toiminnallisesta kokonaisuudesta, jolla on taloudelliset ja henkilöstövoimavaroihin perustuvat edellytykset vastata paremmin palvelujen järjestämisestä ja rahoittamisesta koko kunnan asukkaille. Lähipalveluihin lukeutuvat posti, pankki tai vähittäistavarakaupan palvelut, joiden menettämistä monet kuntalaiset liitosten myötä pelkäävät, eivät edes kuulu kunnallisten palveluiden piiriin.

Uusi kuntarakenne selkiyttäisi ja tiivistäisi metropolialueen kuntayhteistyötä, karsisi turhaa byrokratiaa ja kasvattaisi näin myös demokraattista päätöksentekovaltaa. Päätöksentekoelimiä ja hallintoa karsimalla päätöksentekoa koko alueella pystyttäisiin tiivistämään ja nopeuttamaan. Yhdistymisen myötä pääkaupunkiseutu pystyisi vastaamaan entistä paremmin kansainvälisen kilpailun haasteisiin sosiaalisesti eheällä ja kilpailukykyisellä kaupungilla.

Todelliset kuntien yhdistämisen haasteet liittyvät erilaisiin hallintokulttuureihin, palveluiden järjestämistapoihin sekä suureen ja kasvavaan asukasmäärään. Keskitytään muutosvastarinnan negatiivisten tunteiden ruokkimisen sijaan näiden haasteiden tarkempaan tarkasteluun ja mahdollisten ongelmien ratkaisemiseen. Kuntaliitosten myötä alueiden historia ja identiteetti eivät katoa mihinkään, mutta tosiasia on, että tulevaisuuden haasteisiin tarvitaan uusia toimintamalleja ja rakenteellisia ratkaisuja niin Euroopan unionin kuin kuntien tasolla Suomessa.