Navigate / search

Kuka pelkää liittovaltiota?

Liittovaltio on kuin mörkö, vain pimeässä pelottava. Sanana se on edelleen tabu ja jopa leimakirves, jota piilofederalistit pelkäävät ja impivaaralaiset ilolla heiluttavat. On aika katsoa sanojen taakse ja murtaa aiheen ympärillä vellovia turhia myyttejä. Itse kannatan avoimesti eurooppalaisen yhteistyön tiivistämistä ja oman liittovaltiomallimme kehittämistä unionin alueelle – Suomen hyväksi.

Liittovaltiojärjestelmä on yksinkertaisimmillaan periaate, joka auttaa jakamaan toimivaltuudet unionissa niin, että asioista voidaan päättää tarkoituksenmukaisimmalla tasolla. Näinhän Suomessakin valtion ja kuntien tehtävät on jaettu. Valtio pitää huolen ison kuvan toimimisesta ja kunnat arjen pyörimisestä.

Euroopassa on paljon isoja asioita, joissa meillä on yhteisiä etuja. EU:ta tarvitaan sääntelyn vähentämiseen 28 jäsenvaltion muodostamalla alueella, yhtenäisten sisämarkkinoiden luomiseen ja ylläpitoon, ilmastonmuutoksen torjuntaan, tutkimustoimintaan, koulutus- ja peruspalveluiden minimitason määrittelyyn sekä Euroopan laajuisesti kestävän sosiaalipolitiikan kehittämiseen. Nämä ovat selkeästi asioita, jotka kannattaisi päättää EU:n kattotasolla koko Euroopan yhteistä hyvää ja alueen kehittämistä ajatellen. Tätä varten EU tarvitsee perustuslain, jossa määritellään selvästi vallanjako valtioiden ja unionin päätöksenteon välillä. Päätökset on tehtävä sillä tasolla, jossa niillä on suurin vaikuttavuus.

Tämä ei tarkoita sitä, että unionin vallanpitäjät säätelevät jokapäiväistä elämäämme entistä enemmän – päinvastoin. Olen ehdottomasti paikallisdemokratian kannalla. Kansalaiset ja poliitikot on pidettävä lähellä toisiaan ja mahdollisimman suorassa yhteydessä keskenään. Kansalliseen päätöksentekoon on palautettava arkeamme ja paikallista elinkeinotoimintaamme koskevat päätökset.

Liittovaltio ei vie meiltä pois valtaa arjen asioista, mutta se antaa meille valtaa suuriin asioihin, joihin kansallisvaltioiden yhteistyöllä ei yksin ylletä. Talouspolitiikan lisäksi suurin hyöty liittovaltiokehityksestä syntyisi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ukrainan kriisi todistaa paljon EU:n ulkopoliittisesta toimintakyvyttömyydestä tilanteessa, jossa Euroopassa tapahtuu kansainvälisen oikeuden vastainen aluevaltaus.

EU on talouden mittareilla suurvalta, mutta hajanaisuudesta johtuen valta ei realisoidu. Venäjä voi peluuttaa meitä toisiamme vastaan, samoin Yhdysvallat ja Kiina. Hajota & hallitse -politiikan toimimisen perusteet eivät ole parissa tuhannessa vuodessa muuttuneet lainkaan.

Usein kuulee sanottavan, että eurooppalaista identiteettiä ei ole. Oma sukupolveni on käynyt koulunsa EU-aikaan ja palkkani olen saanut aina euroissa. Suomessa on jo yli miljoona EU:iin syntynyttä kansalaista, joista lähes satatuhatta äänestää tämän kevään eurovaaleissa. EU ei ole enää pitkään aikaan ollut ”siellä jossain” vaan lähtemätön osa meitä.

Se, että koen olevani niin Suomen kuin Euroopankin kansalainen ja kannatan EU:n yhteisen talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakentamista ei isänmaanrakkauttani vähennä – päinvastoin. Sen sijaan aidosti yhtenäinen Eurooppa mahdollistaa minulle ja jälkipolvilleni entistä vahvemman ja elinvoimaisemman kasvualueen myös täällä meillä, jo aikaa sitten mörön pelosta ja impivaaralaisuudesta irtautuneessa kotimaassani.

Aneemisesta digilapsesta vientimarkkinoiden kiihdyttäjäksi

Sote ja digi, digi sekä sote. Nämä lyhenteet tuntuvat olevan jokaisen tulevaisuusorientoituneen vaikuttajan agendalla. Digimarkkinoista povataan joka toisessa kolumnissa positiivista tulosta sen kuuluisan viivan alle ja samaan aikaan kuluja yritetään karsia järjestelemällä uudelleen perinteisiä sosiaali- ja terveyspalveluita. Lyhenteet on niputettu yhteen ja päättäjät haaveilevat sosiaali- ja terveysteknologian nousun vetävän Suomea kohti ulkomaankaupan kuumimpia trendejä.

Usko digitaalisten terveyspalveluiden nousuun ei ole bittimaailman utopiaa, vaan Suomella ja suomalaisilla yrityksillä on vähintäänkin hyvät mahdollisuudet saada tuotteitaan markkinoille. Suomessa yhdistyvät huippuluokan osaaminen niin terveydenhuollossa, lääketieteessä kuin digitaalisten palveluiden tuottamisessa. Samaan aikaan, kun julkinen sektori kuuntelee stetoskoopilla vierestä kuinka ulkomaankaupan sydänäänet heikkenevät, eivät Euroopan unionin sisämarkkinat ole vielä tarpeeksi vahvat palvellakseen suomalaisen digiosaamisen nousua.

Suomen pieni väestöpohja jarruttaa kehitystä. Täällä on melko turha kehittää digisovellusta, jonka kohderyhmänä on tiettyä sairautta sairastavat, ottaen huomioon väestön koon, sairastavuuden ja halukkuuden käyttää digitaalisia palveluita tai tuotteita sairauden hoidossa. Lisähaasteita tuovat julkisen sektorin haluttomuus testata uudenlaisia palveluita sekä konkreettisten hyötyjen tuntemattomuus.

Sovellukset eivät korvaa pilleriä, mutta ne voivat olla merkittävässä roolissa arkipäiväisessä terveyden edistämisessä. Ikävää on, että vastaanotolla aktiivisuusrannekkeen tai HeiaHeia-tilaston esitteleminen tuskin vielä herättää lääkärin mielenkiintoa. Julkisuudessa sairauksien ennaltaehkäisy on kuitenkin saanut viime vuosina huomattavasti enemmän positiivista näkyvyyttä ja hyvä näin. Estetty sairaus on usein huomattavasti edullisempi kuin sairastettu.

Euroopan sisämarkkinoiden syventyessä pienen maan tuottamat, miltei rajattomasti skaalautuvat digipalvelut voivat tehdä pienestä Suomesta kokoaan suuremman. Hyödyt eivät rajoitu ainoastaan vientiin, sillä varsinainen terveyshyöty ja sen tuottamat taloudelliset säästöt voivat olla pitkällä aikavälillä mittavat.

Miten näiden palvelujen purjeisiin sitten saataisiin tuulta. Suomessa on hyviä esimerkkejä palveluseteleiden käyttöönotosta. Miksei tätä mekanismia voitaisi soveltaa 2-tyypin diabeetikon ravitsemuksellisessa omahoidossa digitaalisen sovelluksen kautta? Lääkäri voi määrätä potilaalle vastaanotolla liikuntareseptin, miksei lääkäri voi määrätä potilaalle digisovellusreseptiä, jonka avulla potilas voisi seurata verenpainettaan ja lääkäri saisi tästä reaaliaikaisen tiedon potilastietojärjestelmän kautta? Yhdysvalloissa lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistuvat lääkärinalut saavat usein lahjaksi stetoskoopin sijasta älypuhelimeen kiinnitettävän taskukokoisen monitoimimittarin, jolla pystyy tekemään muun muassa ultraäänitutkimuksia. Keinoja on, mutta tahto tuntuu puuttuvan.

Eurooppa yhdentyy sisämarkkinoiden lisäksi myös terveyden ulottuvuudella ja tästä kehityksestä Suomi voi hyötyä. “Mutta kun”-lauseet pitää leikata ja vastarannan kiisket puuduttaa. Terveys on yhteinen kieli koko maailmassa ja Eurooppa, Suomi mukaan lukien, kalpenee kansainvälisillä markkinoilla kuin aneeminen lapsi, ellei uudelle osaamiselle anneta mahdollisuuksia.

Lisää kansanvaltaa

Aika ajoin Euroopan unionia käsittelevässä kritiikissä nousee esiin käsite demokratiavaje eli puutostila kansanvallasta. Byrokraateilla eli virkamiehillä, lobbareilla eli politiikkaan vaikuttavilla viestijöillä, ilman kansanääntä valitulla komissioilla ja kansallisesti valituilla neuvoston jäsenillä väitetään olevan liikaa valtaa ja Euroopan kansalaisten jäävän päätöksenteossa sivuraiteelle.

Kritiikki on osin oikeassa. Komissiota ja neuvostoa ei valita Euroopan laajuisilla vaaleilla ja EU:n presidentinkin valinta jää suoran kansanvaltaisen päätöksenteon ulkopuolelle. Banderollien heiluessa ja torvien soidessa kansanvallan puolesta on hyvä muistaa, etteivät kansalliset päätöksentekojärjestelmätkään aina ole demokratian mallioppilaita. Ei Suomessakaan valita hallitusta suorilla kansanvaaleilla. Suomessakin virkamiehillä on paljon valtaa. Suomessakin lobataan ja on aina lobattu – vieläpä ilman EU-organisaatioita koskevaa tiukkaa sääntelyä.

Euroopan unioni tekee jatkuvasti töitä ollakseen avoimempi ja läpinäkyvämpi organisaatio. Ministerineuvoston istunnot on tehty julkisiksi, vaikka tiedotus niissä tehtävistä päätöksistä laahaakin pahasti perässä. EU on vahvistanut kansanvaltaisuuttaan. Avoimuutta ja kuulemismenettelyjä on lisätty ja kehitetty, mutta vielä on matkaa jäljellä.

Suomessa mahdollisuus kansalaisaloitteeseen on saanut paljon julkisuutta niin tasa-arvoisen avioliittolain, turkistarhauksen kiellon kuin ruotsin kielen asemaa koskevien aloitteiden kautta. Lissabonin sopimuksessa vastaava järjestelmä tuli käyttöön myös unionin päätöksenteossa ja historian ensimmäinen EU:n kansalaisaloite toimitettiin Euroopan komissiolle viime syyskuussa. Aloite koski oikeutta veteen ja sanitaatioon, ja sen allekirjoitti 1 884 790 ihmistä. Suomesta aloite keräsi 14 589 nimeä.

Tästäkin huolimatta EU:n demokratiavajetta koskeva kritiikki on oikeassa.

Kansanvalta vaatii toimiakseen avoimuuden lisäksi luottamusta päätöksenteon tehokkuuteen ja tässä Euroopan unionilla on vielä pitkä tie. Jotta demokratia voisi toimia tehokkaasti, tulee äänestäjien tietää mistä päätetään, missä päätetään ja ketkä päättävät. Tällä hetkellä järjestelmä on turhan monimutkainen ja monitasoinen voidakseen antaa tietoa siitä mitä äänestäjä saa, kun kirjoittaa numeron lappuun äänestyspäivänä.

Eurooppalaiset arvot ja yhteiset tavoitteemme ansaitsevat enemmän kuin jäsenvaltioiden omien etujen puolustamisen sivutuotteena muodostuvan väljähtyneen sovitteluratkaisun. Hyvänä esimerkkinä toimii EU:n ulkopolitiikka: maailman suurin talousalue on kokoonsa nähden ulkopoliittinen lilliputti. Siitä on hyötyä lähinnä USA:lle, Kiinalle ja Venäjälle, joiden suhteellinen valta maailmanpolitiikasta nousee EU:n kyvyttömyyden vuoksi.

Sitoutumalla unionin kehittämiseen ja vahvaan eurooppalaiseen päätöksentekoon pääsemme kohti järjestelmää, jossa päätämme Euroopan suunnasta emmekä ainoastaan valitse henkilöitä puolustamaan kansallisia etuja. Mikäli Euroopan tason päätöksentekoon halutaan lisää demokratiaa, tulee valtaa päätöksenteossa aidosti siirtää unionin kansalaisille. Ehdotankin, että kasvatamme kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia Euroopan tason päätöksiin lisäämällä eurovaaleissa mahdollisuuden äänestää myös ylikansallisilta listoilta haluamansa puolueen ehdokkaita maasta riippumatta. Tämä ei tarkoita, että kansallisista listoista pitäisi luopua.

Toinen tapa tuoda valtaa kansalaisille lepää komissaarien valinnoissa. Komissaarit voitaisiin tulevaisuudessa valita lähtökohtaisesti vaaleissa hyvin menestyneiden europarlamentaarikkojen joukosta. Lilliputtitoimijan maineesta pääsisimme kasvattamalla komission ja parlamentin valtaa talouspolitiikan lisäksi myös ulkopolitiikassa.

Euroopan parlamentilla on mahdollisuus nousta vahvaksi kansan tahdon ja äänen kantajaksi, jos näin haluamme. Mikäli jäämme maalaamaan europiruja seinille emmekä anna aidolle kansanvaltaiselle unionille mahdollisuutta, tulemme jäämään yksittäisten valtioiden epäuskottavaksi yhteenliittymäksi, jonka yli kävellään talous- ja ulkopolitiikassa. Demokraattisesti vahvan Euroopan luominen vaatii kuitenkin sen, että kansa käyttää sille annettua valtaa äänestämällä tänä keväänä – kansanvallan puolesta.

Viestinnän sietämätön keveys

Meillä on luonnostaan tapana suhtautua kriittisesti uusiin asioihin. On helppoa epäillä asioita, joista emme tiedä ja joita emme tunne. Vastustaminen on huomattavasti helpompaa kuin asioihin perehtyminen, samalla se on sietämättömän kevyt tie. Euroopan unioni on monille kaukainen ja epämääräinen linnake, jonka toiminnasta on vaikea saada selkoa. Instituutio koetaan kalliiksi ja mikäli julkisuutta on uskominen, tuottaa se lähes poikkeuksetta elämäämme hankaloittavia byrokratian kukkasia.

Suomessa EU-uutisointi perustuu monesti nostoihin  ja lainauksiin ulkomaisista medioista, usein puutteellisella lähdekritiikillä. Eikä ihme. 3100 henkeä työllistävällä Ylellä on Brysselissä kaksi toimittajaa, kaupallisilla toimijoilla vielä vähemmän – siitäkin huolimatta, että noin 12 prosenttia lainsäädännöstämme on EU-vaikutteista. Näin on syntynyt mojova parvi uutisankkoja, joiden liihotukseen EU:n komissio yrittää parhaansa mukaan puuttua muun muassa Setting the facts straight -sivulla, jossa oiotaan vääriä käsityksiä aina saunomisen rajoittamisesta ilmapallokieltoihin ja lakupiippujen turmiollisuuteen. Silti epätieto elää, uutisankat jatkavat lentoaan ja lopputulos on helppo arvata.

Vuonna 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan lähes 80 prosenttia suomalaisista luonnehti EU:ta byrokraattiseksi ja vain 8 prosenttia näki, että EU kertoo avoimesti tavoitteistaan ja toiminnastaan. Tosiasiassa EU:n toimielimet viestivät paljon ja avoimesti. EU:n byrokraattisesta mielikuvasta iso osa on kansallista perua. Esimerkiksi julkisten hankintojen kohdalla EU edellyttää kuntia kilpailuttamaan yli 207 000 euron kynnysarvon ylittävät tavara- ja palveluhankinnat, mutta Suomi soveltaa lähes identtisiä sääntöjä kaikkiin yli 30 000 euron hankintoihin.

Tietoa päätöksenteosta on ja sitä saa, kun sitä osaa hakea ja seurata. Mutta kuka jaksaa nähdä tämän vaivan, kun lööppien otsikot tulevat vastaan kaikkialta ja komission tietoa pitäisi etsiä erillisiltä sivustoilta? Ongelma on viestinnässä, siinä, miten ja missä muodossa tietoa välitetään. Julkinen hallinto, julkinen viesti, mutta kuka keksisi reseptin, millä se muovataan otsikoihin yltävään julkisuusmuottiin tai koristellaan moneen makuun meneväksi kulutuskolumniksi?

EU-kriitikot ratsastavat usein kevyillä nostoilla, joihin monen äänestäjän, sekä vasemmalta että oikealta, on helppo yhtyä. Puutteellinen tieto ruokkii vastuutonta ja perusteetonta arvostelua. Faktoihin perustuva rakentava kritiikki on aina tervetullutta. EU:n valuvikoja ei tule puolustaa, vaan keskittyä ratkaisuehdotusten rakentamiseen. Sormen osoittaminen vian merkiksi on helppoa, oikean suunnan näyttäminen vaatii paljon enemmän.

Ansaitsemme parempaa. Raskaan sarjan päätökset vaativat kevyen ja ymmärrettävän  tulkinnan, jotta niitä voidaan tarkastella laajemmallakin joukolla. On meidän jokaisen aliarvioimista tyytyä parhaat lööpit repiviin irtopoimintoihin ja sen myötä ohjata meitä kohti sietämättömän kevyttä EU:n vastustamisen tietä.

 

Esivaaleista ensisijaisiksi vaaleiksi 2014

Olin juuri viettänyt ensimmäisiä kaksinumeroisia syntymäpäiviäni, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Kouluaikani eteni samanaikaisesti jäsenyyden ja rahaliiton kehittymisen kanssa ja voisinkin kutsua itseäni EU-natiiviksi. Haudattuani haaveeni maanviljelijän ja Hornet-lentäjän urista, oli viimeistään lukiossa selvää, että haluan tehdä töitä ulko- ja erityisesti EU-politiikan parissa. En yllättyisi, jos löytäisin itseni jossain vaiheessa elämääni myös toiselta puolelta pöytää EU-virkamiehenä korjaamassa unionin valuvikoja toisesta näkökulmasta. Uskon kuitenkin, että vahvalla vaalityöllä paikka EU:n demokratian ytimessä on mahdollinen ja luonteelleni sopivampi vaihtoehto; ihmiset ovat minulle asioita tärkeämpiä.

Nyt takana on reilut kaksi kuukautta eurovaalikampanjaa ja lukematon määrä keskusteluja kuntaliitoksista, kierrätyksestä, koulujen lakkauttamisesta sekä monista muista kunnalliseen ja kansalliseen päätöksentekoon kuuluvista aiheista. Hyviä keskusteluja ja tärkeitä asioita, mutta EU-vaalien kannalta täysin epäolennaisia aiheita.

Monia EMU:n ja EU:n positiivisia vaikutuksia emme näe, emmekä edes voi tietää, koska toista todellisuutta ei ole tapahtunut. Meidän tulisi kuitenkin muistaa, että: hinnat eivät nousseet euron myötä, markan arvo ei olisi enää kuudesosa euroa, bilateraalista kaupankäyntiä Neuvostoliiton kanssa ei enää ole, Nokia ei ollut enää aikoihin ”suomalainen”, eikä tämä maa ole koskaan tullut toimeen omillaan. Entistä aikaa on turha kullata, koko hyvinvointivaltio on rakennettu velaksi ja nyt on aika tunnustaa, että tälle rakennustyölle ja sen tulevalle elinkaarelle on löydettävä mahdollistumisen eväät. Jotta hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito on mahdollista, tarvitsemme voimakasta tuottavuuden kasvua. Suomalaisten yritysten vahvuus on erikoistumisessa eikä tämä onnistu ilman riittävän suuria sisämarkkinoita, sellaiset meille tarjoaa ainoastaan EU 500 miljoonan ihmisen markkinoineen.

Tunnustan ja tiedostan valuviat, joita unionissa on, kuten hallinnon ja demokratian vallan välinen suhde sekä raskas, välillä harhalaukauksiakin ampuva, päätöksentekoprosessi. Selkeä yhteinen maali puuttuu. Lisäksi EU:ssa kärsitään edelleen mikrotason sääntelytulvasta. Säädösten määrääkin ongelmallisempaa on niiden epäjohdonmukaisuus, päällekkäisyys ja hallitsemattomuus sekä tasapuolisen toimeenpanon varmistamisen puute kaikissa jäsenmaissa.

Yhteistä talous- ja rahaliittoa luodessa unohdettiin, että sama raha- ja korkopolitiikka eivät sovi heti alusta asti kaikille jäsenmaille. Ongelma on, että rahaliitto on ollut poliittinen projekti, kun sen olisi pitänyt olla talouspoliittinen ja järjellä tehty prosessi. Tätä olennaista valuvikaa on nyt korjattu yhtenäistämällä finanssipolitiikkaa. Markkinat tuskin kapsahtavat katajaan kahdesti vaan ottavat tästä eteenpäin huomioon myös maakohtaiset riskit.

Vakaus on yksi merkittävimmistä asioista, joita EU-jäsenyys on Suomelle tuonut. Inflaatio ja korot laukkasivat vielä 90-luvun alussa taivaissa ja devalvaatiosykli vahingoitti talouttamme. Muistan, että jo ennen kuin taisin osata laskea useampaa kolikko yhteen, piirsin koululaisjulkaisu Opinsauna -lehteen kuvan markasta, joka kelluu vesiämpärissä.

Suomen viennistä 70 prosenttia suuntautuu euroalueelle, joten valuuttariskin katoaminen ja tullimaksujen poistuminen ovat tarjonneet yrityksille huomattavasti vakaammat ja helpommat olot. Sisämarkkinat ovat tuoneet koko EU:lle lisää talouskasvua, jopa reilusti yli 200 miljardia euroa vuosittain. Suomi on myös maksanut valtiovelan korkoja 2 miljardia vähemmän vuodessa kuin ilman euroa ja pörssiyhtiöiden rahoituskustannukset ovat kokonaisuudessaan puoli miljardia pienemmät euron ansiosta. Asuntovelallisille matalat korot ovat tarkoittaneet huomattavaa helpotusta lainataakkaan.

Eurovaalien ehdokaslistoja katsellessa voi suoraan todeta, että ainakin puolet ehdokkaista rakentavat ensi keväänä omaa eduskuntavaalikampanjaansa. Olen kuullut monen toteavan, että hyvä kun pääsit nyt ehdolle keräämään kannatustasi eduskuntavaaleihin. Vastaan tässä kaikille toteajille yhteisesti: en ole tekemässä eduskuntavaaleja, vaan eurovaaleja ja tavoitteenani on kerätä kannatus, jolla saavutan ensi keväänä paikkani Euroopan parlamentissa. Meidän on aika vihdoin ymmärtää, mikä merkitys parlamentilla on EU:n päätöksenteossa ja mitkä ovat EU:n päätöksenteon vaikutukset meihin. Esivaaleista on tehtävä ensisijaiset vaalit.

Digitaalisuus – uhkaava mahdollisuus

Digitaaliset palvelut valtaavat villisti alaa niin sosiaalisten verkostojen ylläpidossa, 24/7 kauppapaikkana kuin musiikki- ja elokuvabisneksenkin aloilla. Älypuhelimet ovat muuttaneet ihmisten arkea ja tapoja. Ruokarukoukset ovat vaihtuneet ruokakuvauksiin, lentokenttien check-in sähköiseksi, eikä onnettomimmankaan city-suunnistajan tarvitse enää jättää arvokkaita lomahetkiään pelkän karttakirjan varaan.

Digitaalisuuden on todettu olevan jopa sähkön keksimistä suurempi muutosvoima niin ihmisten elämän, talouden kuin yhteiskuntien kannalta. Mikä vieläkin merkittävämpää, kehityksen kelkka kulkee jatkuvasti kiihtyvällä sykkeellä eteenpäin. Sähköteknologialta otti sata vuotta yleistyä, digitaalisuus teki saman muutamassa vuosikymmenessä, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että sen merkittävimmät ajat ovat vasta edessä.

Yli 90 prosenttia maailman datasta on luotu viimeisten kahden vuoden aikana. Digitaalitalous kasvaa seitsemän kertaa muuta taloutta nopeammin. Maailman dataliikenteen odotetaan 15-kertaistuvan vuoteen 2017 mennessä ja vuoteen 2020 mennessä internettiin kytketään yli 50 miljardia laitetta. Nämä vasta maistiaisia siitä, millaisia lukuja muutos tarjoilee.

Digitaalisuus tarjoaa mahdollisuutta vaurauteen, uusiin työpaikkoihin, parempiin palveluihin, uudenlaisiin oppimisympäristöihin ja tutkimuksen välineisiin, sekä kenties osaratkaisua ohi talouskriisistä. Mahdollisuuden ohella digitaalisuus on myös uhka, sillä ilman sitä eivät työpaikkamme olisi siirtyneet Kiinaan. Ennen kaikkea digitaalisuus on kuitenkin mahdollisuus, ei vain meille, vaan myös kaikille muille. Pidemmässä juoksussa kisa digitaalisuuden hyödyntämisestä voi ratkaista jopa sen, mikä maanosa maailman talouskilpailua tulevina vuosikymmeninä johtaa.

Meillä on kaikki syy paitsi toivoon, myös huoleen. Kaikki uuden ajan digitaalisuuteen toimintansa pohjaavat jättiläiset, kuten: Amazon, Google, Facebook, Netflix, Alibaba, Baidu, Tencent jne. ovat syntyneet muualla kuin Euroopassa – USA:ssa, Kiinassa, Koreassa. Yhtäkään todellista digimarkkinajättiläistä ei ole tullut Euroopasta.

Tämä ei ole sattumaa.

Me jäämme jälkeen, koska meidän maanosallamme ei ole yhtenäisiä sisämarkkinoita, vaan 28 pientä markkinaa, jotka eivät tue voimakkaasti skaalautuvaa digitaalista bisnestä. Me jäämme jälkeen, koska EU:n yhdentyminen on riittämätöntä, sen syveneminen liian hidasta ja Lissabonin strategiaa hienoine digitaalisine agendoineen ei ole toteutettu. Me jäämme jälkeen, koska kansallisvaltiot ovat tehneet vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi sen, minkä teknologia on jo mahdollistanut.

Kuluttajansuoja on harmonisoitava, oltiin Suomessa siitä mitä mieltä vain. Tietosuoja on yhtenäistettävä, vaikka Saksa vastustaa sitä. Tekijänoikeussuojattuja tuotteita pitää voida myydä suoraan koko sisämarkkinoille, vaikka Ranska ei sitä hyväksyisi.

EU:n sisämarkkinoissa on syviä haasteita. Mitä nopeammaksi digitaalinen juoksukisa käy, sen mahdottomammaksi muodostuu EU:n päätöksentekomenettelyjen kankeus ja yhtenäisyyden puute. Kansallisvaltioiden Eurooppa ei pärjää yhtenäiselle Kiinalle tai USA:n liittovaltiolle. Yhtenäinen Eurooppa menestyisi kovassakin kisassa.

Euroopan riipimisen kappaleiksi on loputtava ja uhkaavaan mahdollisuuteen tartuttava. Se ei ole vain meidän suomalaisten, vaan myös saksalaisten, ranskalaisten ja kaikkien muidenkin eurooppalaisten etu.

Karjalanpiirakoita, saaristolaisleipää vai pain au chocolat?

Vietimme mieheni kanssa kesää ajaen lähes 8000 kilometriä autolla ympäri Eurooppaa. Vaikuttavimpina hetkinä pitkäaikaisen haaveen täyttyminen nähdä Normandian maihinnousupaikat, iso pala Saksan historiaa ja nauttia viiniviljelmien sadoista Chaplisista Alcaseen. Tapasimme ystäviä eri puolilla Eurooppaa ja illan viimeisistä hetkistä nauttiessa tuli varsinkin belgialaisen ystäväperheemme kanssa pohdittua kansallisia samankaltaisuuksia ja erilaisuuksiamme. Sama keskustelu jatkui Suomeen palattuamme, kun perheemme yhdistivät voimansa järjestääkseen kihlajaisjuhlat ystävillemme kesän päätteeksi. Eteläkarjalaisten ja varsinaissuomalaisten luonteenpiirteistä tuntui löytyvän yhtä paljon eroja kuin belgialaisten pain au chocolatesta ja jälkiuunirukiista.

Perheeni on, pientä savolaista koukkua lukuun ottamatta, vahvasti Karjalassa kasvanut ja luonteenpiirteensä sieltä erehtymättömästi perinyt. Luonnetta ja sydäntä mie-sie-kansasta löytyy vaikka muille jakaa. Ruokakulttuuri on rikasta ja rakasta ja tätä vaalivat emännät yhtä nauravia, haastavia kuin vaativiakin. Otat sitten atomin tai vetyn, et varmasti pety ja Karjalasta kajahtaa maakuntalaulun hengessä koulujen päätöspäivistä urheilun juhlahetkiin.

Laulu helkkyy myös Auran rantain, mutta kovin paljon vaimeammin käy läike ihmisissä sillä suunnalla. Siinä missä Saimaan rannat loiskuaa, niin Auran rannat lainehtii pidättyväisen tyynesti ja hitaasti lämpiävät varsinaissuomalaiset. Tästä sain ensitunnelmia Turun opiskeluvuosinani, mutta mieheni myötä olen oppinut, että vaikka ei heti halattaisi ja toiselle elämäntarinaansa ensikohtaamisella laverreltaisi, voidaan silti olla ystäviä. Ja parisuhdekin on osoittautunut harvinaisen tasapainoiseksi yhtälöksi tasaisemman ja tunteekkaamman luonteenlaadun välillä.

Olen asunut Helsingissä lähes koko aikuisikäni, Saksassa vietettyä aikaa lukuun ottamatta. Haaveilen asuvani vielä useammassa maassa ja toivottavasti mantereellakin. Karjalaisuutta ja juuriani ei minusta kuitenkaan kitketä maata tai kieltä vaihtamalla. Yhtään sen vähempää meistä ei myöskään lappeenrantalaisia, turkulaisia tai suomalaisia tule, vaikka hallintoa ja päätöksentekoa kaupunkien ja maiden välillä yhtenäistettäisiinkin. Niin Suomen pirstaleisella kuntakentällä kuin Euroopan unionillakin on mielestäni vain yksi järkevä suunta. Pakkoavioliittoa tuskin tarvitsee tarjota, jos pystytään näkemään oman elintilan ulkopuolelle, unohdetaan identiteettikriisissä kiemurtelu ja katsotaan tilannetta järkiperustein.

On aloitettava rakenteellisista uudistuksista, kuten hallinto-, laki-, ja verouudistuksista sekä työmarkkinoiden säädösten yhtenäistämisestä. Harmaan talouden kitkemiseksi heikomman bkt:n EU-maissa on tehtävä huolellista työtä. Rahaliito tulee syventää myös poliittiseksi unioniksi ja sisämarkkinoille luoda yhteiset pelisäännöt. Tämä tarkoittaisi talouden näkökulmasta sijoitus- ja rahoitusriskien vähenemistä sekä tarjolla olevan lainarahaosuuden huomattavaa kasvua kattavamman ja luotettavamman rahoituspohjan myötä. Tällä taas edistettäisiin sijoittajien liiketoimintamahdollisuuksien merkittävää kasvua ja jokaisen meidän näkökulmasta Euroopan kilpailukyvyn, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin kehittymistä. Ennen kuin näistä konkreettisista askelista kohti tiiviimpää unionia voidaan keskustella, vaatii tämä laajempaa asennemuutosta syvien kansanrivien keskuudessa.

Poliittinen, ja etenkin talouspoliittinen debatti jää helposti etäiseksi ja entistä presidenttiämme lainatakseni sopulien sanahelinäksi. Käytännössä kyse on kuitenkin asennemuutoksesta. Miksi meidän on niin vaikea nähdä, että yhteiset talouspoliittiset linjaukset ja EU:n sisäpolitiikan kehittäminen eivät itseasiassa olisi meiltä mitenkään pois? Jokaisella Euroopan maalla on oma lisänsä annettavanaan yhteiseen pöytään ja yhdistämällä eri maiden parhaita käytäntöjä voimme päätyä huomattavasti parempaan kokonaisuuteen. Toki, vanhat tiskit on korjattava ensin pois, mutta uutta ei synny, jos ei uskalleta yrittää.

Karjalanpiirakat ja saaristolaisleipä mahtuvat sopuisasti suomalaiseen kihlajaispöytään ja tuovat selvästi rikkautta, rakkautta ja kulttuurien kohtaamista Suomen rajojen sisällä. Sen kummempia eivät ole Euroopan kansat – niiden poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset vivahteet muuallakaan tällä mantereella. Poliittisten kulttuurien yhdistäminen vaatii työtä, mutta lopulta kyse on ihmisten välisestä yhteistyöstä. Kihlauksesta avioliittoon siirtyminen vaatii kompromisseja puolin ja toisin, mutta monesta liitosta on syntynyt myös jotain uutta ja parempaa.

Syyttävien sormien esiinmarssista verottajan harhalaukauksiin

Talouskriisin kourissa kamppailevien Euroopan unionin jäsenmaiden on pian päätettävä, miten ne aikovat panostaa unionin vakaus- ja kasvusopimukseen ilman, että keskustelu päätyy jälleen syyttelevien sormien esiinmarssiin nettomaksajista ja -saajista. On selvää, että ilman kasvua unioni ei pääse jaloilleen tai rakentamaan uutta perustaa maanosan talouden nousulle. Tämä vaatii tulevina vuosina unionilta väistämättä menoleikkauksia. Poliittisia sitoumuksia kilpailukykyisen Euroopan takaamisesta on kuitenkin turha tehdä, mikäli niihin ei olla valmiita panostamaan myös riittävää rahoitusta. Säästöjä ja hallintobyrokratiaa järkeistäviä käytäntöjä on toki mahdollista – ja tarpeenkin – toteuttaa EU:n hallinnossa, mutta keskusteltaessa laajemmin aidosti yhtenäisestä, eteenpäin pyrkivästä Euroopasta, on tarkistettava perusta, jolle unionin talouspolitiikka rakennetaan.

Tällä hetkellä unionin budjetti koostuu pääosin (noin 75 prosenttia) jäsenmailta kerätyistä bruttokansantuotteeseen sidotuista jäsenmaksuista, mikä on lisännyt entisestään kädenvääntöä nettomaksajien ja -saajien välillä. Nämä varat olivat alun perin tarkoitettu vain kokonaisbudjettia tasapainottavaksi tulonlähteeksi. Nykyisen rahoitusjärjestelmän pohjalta unionin budjetti on äärimmäisen vaikea saada taipumaan yhteisten asioidenhoidon kannalta järkevästi – varsinkin, jos kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.

Nykyjärjestelmä painottaa suhteettomasti jäsenvaltioiden välisiä nettosaldoja, vähentää unionin tuomaa lisäarvoa jäsenmaille, eikä tue yhteisön yhteistä etua. Jotta keskustelu toisten taskujen kaivelemisesta saadaan hiljenemään, on aika siirtyä entistä vahvemmin unionin omien varojen järjestelmään. Tämän kehityksen tukemiseksi on esitetty muun muassa alv-osuuden nostoa sekä EU:n laajuisia hiilipäästö- sekä finanssitransaktioveroja. Samalla tulisi poistaa eri jäsenmaita koskevia hyvityksiä, poikkeuksia ja oikaisumenettelyitä. Sama kysymys vaivaa kuitenkin niin unionia kuin monia muita eri yhteisöjä koskevia hankkeita: kuka kaivaisi kuvetta ja kenen verotusta kiristetään?

Arvonlisäveropohjaan perustuva maksuosa määräytyy prosenttiosuutena kunkin jäsenvaltion yhtäläisin perustein lasketusta arvonlisäveropohjasta. Yleinen maksuosuus on ollut vuodesta 2007 lähtien 0,3 prosenttia jäsenvaltioiden yhtäläistetystä arvonlisäveropohjasta. Tietyillä jäsenmailla on oikeus soveltaa alennettua prosenttiosuutta vuosina 2007–2013. Mikäli unionin budjetin omavaraisuutta halutaan kasvattaa, esimerkiksi arvolisävero-osuuden nostaminen ja jäsenmaiden erivapauksien poistaminen voisivat muodostaa tässä tapauksessa erinomaisen mallin.

Osumana oma nilkka, ammuksena finanssivero

Unionin kansalaiset ovat kantaneet suuren vastuun unionin rahoitusmarkkinoiden pelastamiseksi. Jäsenmaat ovat rahoittaneet kriisin aikana rahoitussektoria kaikkiaan 4,6 biljoonalla eurolla. Lisäksi toimiala nauttii vuosittain 18 miljardin euron veroedusta arvonlisäveropoikkeuksen vuoksi.

Euroopan komissio ehdotti viime vuonna finanssitransaktioveroa kaikille 27 jäsenmaalle. Veroa sovellettaisiin kaikkiin rahoitusinstituutioiden välisiin rahoitusinstrumenttien siirtoihin, kun vähintään yksi kaupan osapuoli on EU:n alueelta. Osakkeiden ja joukkovelkakirjojen kaupasta verotettaisiin 0,1 prosenttia ja johdannaisten kaupasta 0,01 prosenttia. Veron kautta voisi olla mahdollista kerätä vuosittain jopa 54 miljardin euron tuotto, jolloin jäsenmaiden bruttokansantulosta riippuvaisia maksuosuuksia voitaisiin vähentää jopa puolella vuoteen 2020 mennessä.

Veroa vastaan on käyty väsytystaistelua mediassa jo pitkään. Monikaan ei valitettavasti jaksa lukea otsikkoa pidemmälle. Esimerkiksi keskeisiksi toimialueikseen Suomen ja sen lähialueet ilmoittavan OP-Pohjolan uhkailut siirtää toimintansa Ruotsiin eivät kauas kanna, sillä komission ehdotuksessa vero peritään, kun kumpi tahansa kaupan osapuoli sijaitsee veron piirissä olevalla alueella. Sen suuremmin ei eläkemenetyksillä kannata suomalaisia veronmaksajia pelotella, sillä esitys tuskin menisi läpi ilman, että Euroopan parlamentti saa tahtonsa läpi sen suhteen, että eläkerahastot olisivat laitoksia, joiden rahoitusmarkkinatoimia vero ei koskisi.

Finanssitransaktiovero kohdistuisi rahoitusalan institutionaalisiin toimijoihin eli pankkeihin, sijoitusyhtiöihin ja investointiyrityksiin, joita ei juuri tällä hetkellä reaalitalouteen verrattuna veroteta sekä vakuutusalan yrityksiin ja niiden kaupankäynninvälineisiin eli arvopapereihin, velkakirjoihin ja johdannaisiin. Mikäli vero asetetaan suunnitellun tason mukaan ja sen piiriin saadaan käytännössä suurin osa unionin jäsenmaista, on monen vaikea nähdä, että se vaikuttaisi voimakkaasti tuottoisan rahoitusalan toimintaan. Mikäli yritys putoaa pois markkinoilta 0,1 prosentin verotuksesta johtuen, moni voi miettiä, minkä arvoinen toimija oli kyseessä reaalitalouden kannalta?

Rahoitusmarkkinavero lasketaan kaupankäynnin arvosta, ei pankin tai muun yrityksen tuloksesta. Yrityksen kaupankäynnin volyymi voikin olla moninkertainen suhteessa taseen loppusummaan. Lisäksi kilpailu likvideissä arvopapereissa on niin kovaa, että kaupankäynnin marginaali saattaa olla jopa alle prosentin sadasosia. Arvopaperimarkkinoiden kyvyn välittää kauppoja nopeasti ja tehokkaasti (likviditeetti) heikkeneminen sekä rahoitusinstrumenttien hintakehityksen keskihajonnan (volatiliteetti) kasvu ovat todennäköisesti veron väistämättömiä seurauksia, mikä voi lisätä markkinoiden epävakautta hyvinkin nopealla aikavälillä.

On myös otettava huomioon, että kuten kaikessa liiketoiminnassa, myös pankit maksattavat kasvaneet kulut äkkiä asiakkaillaan. Finanssitransaktiovero tulisikin todennäköisesti siirtymään suoraan rahastojen hallinnointipalkkioihin ja pankkien palvelumaksuihin, joten veron maksaisi todellisuudessa finanssisektorin sijasta kuluttajat.

Eurooppa ei tällä hetkellä näytä kovin houkuttelevalta investointikohteelta, eikä tuskin tule näyttämään vielä useaan vuoteen. Finanssitransaktiovero ei tätä kehitystä tue ja investoinnit karkaavat helposti entistä nopeammin jo nyt markkinoille vahvasti kiilanneisiin Aasiaan ja Afrikkaan. Vero ja sen seurausvaikutukset kasvattaisivat yritysten pääomahuollon ja rahoituksen kustannuksia, jonka seurauksena on todennäköistä, että myös pääomamarkkinoiden toimintaa siirtyisi huomattavassa määrin EU:n ulkopuolelle.

Olennaista onkin ottaa huomioon veron negatiivinen vaikutus bruttokansantuotteeseen, kasvuun tähtääviin investointeihin sekä eurooppalaisten yritysten ja pääomamarkkinoiden kansainväliseen kilpailukykyyn.

On selvää, ettei Suomen kannata lähteä yksin, eikä edes yhdessä muiden EU-maiden kanssa, ajamaan finanssitransaktioveroa ja jättää muille maille mahdollisuutta houkutella yrityksiä siirtämään toimintojaan verovapauden suojaan. Sen sijaan Suomen tulee olla aktiivisesti mukana luomassa EU:n laajuista järjestelmää, joka olisi hyvä alku EU-alueen verotuksen ja lainsäädännön harmonisoinnille – tämä johtaisi ajan myötä aidosti kilpailukykyiseen ja tiiviiseen talousalueeseen. Unionin oman talouspohjan vahvistaminen vähentäisi myös käyntejä kansallisilla kukkaroilla jättäen meille enemmän pääomia kansallisten ongelmiemme korjaamiseen.