VALIKKO

Tavoitteena talouskasvu

Talouden rakennemuutos on käsissämme tässä ja nyt. Jotta pystymme vastaamaan huomisen haasteisiin, tarvitsemme nopeaa pelisilmää ja rakentavanlaatuisia uudistuksia ajatteluumme. Sorrumme liian usein manaamaan korkeaa verotusta ja kallista julkista sektoria sekä tuijottamaan työttömyyslukuja. Huomattavasti merkittävämpi ongelma kansantaloudellemme on talouskasvun hidastuminen ja työn tuottavuuden liian hidas kasvu.

Suomessa on tällä hetkellä noin 50 lasta tai vanhusta 100 työikäistä kohti, vuonna 2030 arvio on samassa suhteessa yli 70. Tämä yhtälö pakottaa meidät etsimään keinoja työllisyysasteen nostamiseen ja työn tuottavuuden kasvattamiseen. Samanaikaisesti myös talouden on pakko kasvaa, jotta pystymme ylläpitämään hyvinvointivaltion perustan. Vähemmällä väellä on saatava aikaiseksi enemmän.

Käsillä oleva talouden taantuma on pitkälti seurausta laimeasta talouden ja työn tuottavuuden kasvusta, sekä niistä seuranneesta kilpailukyvyn heikkenemisestä. Jos nämä ongelmat ratkaistaan, hyvinvointivaltio kestää todennäköisemmin tulevatkin paineet, työtä riittää ja palkkatasotkin voivat jatkaa nousuaan.

Mistä talouskasvua sitten pitäisi hakea? Historian perusteella teknologiasta. 1890–1995 Yhdysvaltojen talouskasvusta kaksi kolmasosaa syntyi teknologian kehityksestä. Vuosina 2004–2009 yksin internet toi kehittyneiden maiden talouskasvusta viidenneksen.

Suomen mahdollisuudet uusiin teknologioihin perustuvilla sektoreilla ovat suuret. Koko maailmassa tällä hetkellä nopeimmin kehittyvät tieto- ja viestintäteknologiat sekä niiden hyödyntäminen. Suomessa kyseiset sektorit ovat vahvempia kuin Euroopassa keskimäärin, ja luovat jopa 10 prosenttia kansantuotteestamme. Ei ole sattumaa, että juuri tieto- ja viestintäteknologioiden rooli korostuu start-up- ja kasvuyrityskentällä Suomessa. Mahdollisuudet ovat kuitenkin vielä laajemmat, uusien teknologiaratkaisujen avulla voidaan parantaa työn tuottavuutta lähes kaikilla toimialoilla.

Usein kuulee sanottavan, että teknologian kehittyminen on vähentänyt ihmiskäsien tarvetta ja kasvattanut näin työttömyyttä. Todisteet eivät kuitenkaan tue väitettä, sillä esimerkiksi internetin käytön kasvun on todettu luoneen 2,6 uutta työpaikkaa jokaista sen viemää kohden. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö työpaikkoja olisi hävinnyt. Esimerkiksi metsäkoneiden tulo nosti aikanaan työn tuottavuutta, mutta romahdutti metsureiden määrän. Näiden töiden tilalle on kuitenkin tullut uusia töitä – joskus jopa aiempaa enemmän. Ei työ mihinkään katoa, mutta kehityksen mukana se muuttaa muotoaan.

Laatu korvaa yhä useammin määrän. Nokian tie halpapuhelimien tuottajana ei ollut pitkä eikä leveä. Puhtaasti digitaalisten tuotteiden kohdalla kilpailu on vieläkin kovempaa. Tämä on meille kilpailuetu, sillä koulutettujen suomalaisten kannattaa kisata ennemmin laadussa kuin määrässä tai hinnassa. Korkea laatu linkittyy usein korkeaan hintaan, korkeaan tuottavuuteen ja viime kädessä myös mahdollisuuteen maksaa korkeampia palkkoja.

Teknologiakehityksessä seuraava merkittävä kasvu syntyy todennäköisimmin toimintaprosessien tehostumisesta sekä tieto- ja viestintäteknologian saamisesta laajempaan hyötykäyttöön. Sähköiset liiketoimintamallit ja sähköinen hallinto sekä palvelut ovat tässä merkittävässä roolissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tietoteknologian laajemman hyödyntämisen katsotaan vauhdittavan tuottavuuden kasvua puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Suomi voisi ottaa tästä mallia ja siirtää esimerkiksi julkisen sektorin asiointipalvelut ja hallinnon sähköiseen muotoon koko laajuudessaan.

Talouskasvu on nostettava tämän päivän politiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi. Sen saavuttamiseksi Suomen ja EU:n tulee keskittyä tukemaan merkittävästi tieto- ja viestintäteknologiaosaamisen kehittämistä, panostaa investointeihin sekä rakenteiden ja liiketoimintaosaamisen kehittämiseen. Euroopan unionin tulisi osaltaan panna digitaalinen agenda täytäntöön haikailematta menneisyyteen. Uudenlaisten talouskasvumahdollisuuksien tunnustaminen ja tunnistaminen ovat askelia suuntaan, joka tuo mukanaan lisää työtä ja mahdollisuuksia suomalaisille Euroopassa.

Digitaalisuus – uhkaava mahdollisuus

Digitaaliset palvelut valtaavat villisti alaa niin sosiaalisten verkostojen ylläpidossa, 24/7 kauppapaikkana kuin musiikki- ja elokuvabisneksenkin aloilla. Älypuhelimet ovat muuttaneet ihmisten arkea ja tapoja. Ruokarukoukset ovat vaihtuneet ruokakuvauksiin, lentokenttien check-in sähköiseksi, eikä onnettomimmankaan city-suunnistajan tarvitse enää jättää arvokkaita lomahetkiään pelkän karttakirjan varaan.

Digitaalisuuden on todettu olevan jopa sähkön keksimistä suurempi muutosvoima niin ihmisten elämän, talouden kuin yhteiskuntien kannalta. Mikä vieläkin merkittävämpää, kehityksen kelkka kulkee jatkuvasti kiihtyvällä sykkeellä eteenpäin. Sähköteknologialta otti sata vuotta yleistyä, digitaalisuus teki saman muutamassa vuosikymmenessä, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että sen merkittävimmät ajat ovat vasta edessä.

Yli 90 prosenttia maailman datasta on luotu viimeisten kahden vuoden aikana. Digitaalitalous kasvaa seitsemän kertaa muuta taloutta nopeammin. Maailman dataliikenteen odotetaan 15-kertaistuvan vuoteen 2017 mennessä ja vuoteen 2020 mennessä internettiin kytketään yli 50 miljardia laitetta. Nämä vasta maistiaisia siitä, millaisia lukuja muutos tarjoilee.

Digitaalisuus tarjoaa mahdollisuutta vaurauteen, uusiin työpaikkoihin, parempiin palveluihin, uudenlaisiin oppimisympäristöihin ja tutkimuksen välineisiin, sekä kenties osaratkaisua ohi talouskriisistä. Mahdollisuuden ohella digitaalisuus on myös uhka, sillä ilman sitä eivät työpaikkamme olisi siirtyneet Kiinaan. Ennen kaikkea digitaalisuus on kuitenkin mahdollisuus, ei vain meille, vaan myös kaikille muille. Pidemmässä juoksussa kisa digitaalisuuden hyödyntämisestä voi ratkaista jopa sen, mikä maanosa maailman talouskilpailua tulevina vuosikymmeninä johtaa.

Meillä on kaikki syy paitsi toivoon, myös huoleen. Kaikki uuden ajan digitaalisuuteen toimintansa pohjaavat jättiläiset, kuten: Amazon, Google, Facebook, Netflix, Alibaba, Baidu, Tencent jne. ovat syntyneet muualla kuin Euroopassa – USA:ssa, Kiinassa, Koreassa. Yhtäkään todellista digimarkkinajättiläistä ei ole tullut Euroopasta.

Tämä ei ole sattumaa.

Me jäämme jälkeen, koska meidän maanosallamme ei ole yhtenäisiä sisämarkkinoita, vaan 28 pientä markkinaa, jotka eivät tue voimakkaasti skaalautuvaa digitaalista bisnestä. Me jäämme jälkeen, koska EU:n yhdentyminen on riittämätöntä, sen syveneminen liian hidasta ja Lissabonin strategiaa hienoine digitaalisine agendoineen ei ole toteutettu. Me jäämme jälkeen, koska kansallisvaltiot ovat tehneet vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi sen, minkä teknologia on jo mahdollistanut.

Kuluttajansuoja on harmonisoitava, oltiin Suomessa siitä mitä mieltä vain. Tietosuoja on yhtenäistettävä, vaikka Saksa vastustaa sitä. Tekijänoikeussuojattuja tuotteita pitää voida myydä suoraan koko sisämarkkinoille, vaikka Ranska ei sitä hyväksyisi.

EU:n sisämarkkinoissa on syviä haasteita. Mitä nopeammaksi digitaalinen juoksukisa käy, sen mahdottomammaksi muodostuu EU:n päätöksentekomenettelyjen kankeus ja yhtenäisyyden puute. Kansallisvaltioiden Eurooppa ei pärjää yhtenäiselle Kiinalle tai USA:n liittovaltiolle. Yhtenäinen Eurooppa menestyisi kovassakin kisassa.

Euroopan riipimisen kappaleiksi on loputtava ja uhkaavaan mahdollisuuteen tartuttava. Se ei ole vain meidän suomalaisten, vaan myös saksalaisten, ranskalaisten ja kaikkien muidenkin eurooppalaisten etu.

Asuessani muutama vuosi sitten Saksassa kämppikseni oli Itä-Berliinin puolella kasvanut nuori lääkäri. Hän teki päivystystä paikallisessa sairaalassa ja aloitteli omaa terveyspalveluita tarjoavaa yritystä opiskelukavereidensa kanssa. Ryhmällä nuoria lääkäreitä ja sairaanhoitajia oli ideana tarjota kohtuuhintaisia terveyspalveluita kotikäynteinä. He olivat valmiita tekemään keikkatyötä pidemmälläkin työmatkalla saadakseen laskunsa maksettua ja kartuttaakseen työkokemustaan. Osa teki yrittämisen ohella töitä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Työaikapankkien ansiosta työajat pystyi järjestämään joustavasti ja todellisen tarpeen mukaan, niin työntekijän kuin työnantajankin näkökulmasta.

Saksan taloudellisen menestyksen perusta on kiistatta edelleen sen vahva teollinen kivijalka. Merkittävää kuitenkin on, että keskieurooppalainen talouskumppanimme on onnistunut luomaan kasvu- ja levittäytymisalustan myös lukuisille maailmanluokan yrityksille muilla kuin perinteisillä teollisuudenaloilla. Talouden selkärangan muodostaa yhä vahvemmin suuri joukko eri aloilla toimivia pieniä ja keskisuuria, ns. Mittelstand -yrityksiä. Niiden joukosta löytyy iso joukko perheyrityksiä, joille työehtojen joustavuudella on kilpailukyvyn kannalta erityisen suuri merkitys.

Vielä vuonna 2003 Saksan työttömyysluvut olivat karua katseltavaa. Yli neljä miljoonaa saksalaista oli vailla työtä. The Economist -lehti kuvasikin Saksaa ”Euroopan sairaaksi mieheksi”. Saksassa toteutettiin silloisen liittokanslerin Gerhard Schröderin ajamana merkittävät työmarkkinauudistukset ns. Hartz -reformit, joiden tavoitteena oli joustavoittaa Saksan työmarkkinoita. Uudistukset lähtivät siitä, että koko työvoimapotentiaalin tulee olla mahdollisimman tehokkaassa käytössä, jotta hyvinvointimalli pystytään säilyttämään. Uudistuksilla haluttiin helpottaa muun muassa pienyrittäjien mahdollisuuksia tehdä muutoksia yrityksen henkilöstörakenteeseen. Myös osa-aikaisten ja määräaikaisten työsopimusten säännöstelyä höllennettiin. Uudistusten seurauksena vuonna 2010 työttömiä oli talouskriisistä huolimatta miljoona vähemmän. Nyt vuonna 2013 Saksan työttömyys on enää hieman yli viisi prosenttia, eli alle puolet kymmenen vuoden takaisesta.

Reippaan uudistuslinjan myötä Saksa on onnistunut olemaan työmarkkinoiden joustavuuden suunnittelussa ja toteutuksessa selkeästi edelläkävijä. Maa on myös pärjännyt kansainvälisessä vertailussa erinomaisesti huolimatta heikosta globaalista talouskehityksestä. Siinä missä suomalaista työmarkkinajärjestelmää leimaa jäykkä sopimiskulttuuri ja työaikojen joustamattomuus, Saksassa yritykset järjestävät yritys- ja työpaikkatasolla työaikoja kysyntäpiikkien mukaan ottaen yrityskohtaiset tarpeet huomioon. Tässä käytetään hyväksi esimerkiksi juuri erilaisia työaikapankkiratkaisuja. Kertaluonteisista palkkaeristä ja työkohtaisesta palkkakehityksestä on myös mahdollista sopia yritystasolla, vallitsevan markkinatilanteen mukaisesti.

Vaikka uudistukset osuivat aikanaan kipeästi sekä tiukassa taloustilanteessa eläneeseen kansaan että liittokanslerin paikan linjastaan maksaneeseen Schröderiin, voidaan Saksassa nyt korjata uudistustyön satoa. Maan työmarkkinoista on tullut joustavammat ja kilpailukykyisemmät, eikä niillä esiinny juurikaan häiriöitä. Myös työtaistelut ovat harvinaisia, kun asioista sovitaan yhteisymmärryksessä paikallisesti.

Yhteisymmärrys ja luottamus ovat johtaneet myös siihen, että Saksassa on otettu käyttöön niin sanotut avaamislausekkeet, joilla pystytään poikkeamaan työehtosopimuksien vähimmäisehdoista tilanteissa, joissa jonkin alan kilpailukyky on merkittävästi heikentynyt. Työntekijät ovat suostuneet esimerkiksi väliaikaisiin palkanalennuksiin tai työajan lyhentämiseen, kun taas työnantaja on pidättäytynyt irtisanomisilta. Suomessa työmarkkinakeskustelussa ja yhteistoiminnassa ei juuri puhuta muusta kuin irtisanomisten määrästä. Saksassa asioista sovitaan.

Suomalaista työmarkkinajärjestelmää ohjailee edelleen vahvasti kansassa istuva ajatus siitä, että työpaikan pitää olla yhtä varma kuin 30 vuoden maksuajalle otetun asuntolainan maksuerien määrä ja markkinoiden heilahtelut eivät saa sitä horjuttaa. Viime kädessä on valtion tehtävä taata, että asuntolainan maksukyky säilyy. Muualla Euroopassa, etenkään suurkaupungeissa, harva esimerkiksi ostaa asuntoa omakseen ja työn perässä ollaan valmiita muuttamaan herkemmin kuin meillä. Vapailla markkinoilla toimivat yritykset eivät yksinkertaisesti voi sitoutua työntekijöidensä asuntolainan maksamiseen. Työmarkkinat eivät voi uusiutua ja pärjätä kansainvälisessä kilpailussa, mikäli emme ole valmiita tekemään töitä työn – ei järjestelmän, työehtojen tai asuntolainan vuoksi.

Vanha kämppikseni on ehtinyt työskennellä useilla paikkakunnilla Saksan sisällä ja nauttii tällä hetkellä keikkatyöstään sekä elämästään Italiassa perheensä kanssa. Arjen ja elämisen onni on löytynyt niin Saksan itä- kuin länsipuolella yhtälailla kuin toisesta Euroopan maasta, vuokra-asunnosta ja määräaikaisesta työsopimuksesta huolimatta.

Olen seurannut sivusta hyvän amerikkalaisen ystäväni arkea siitä, kun lapsia on neljä, perheen isä on työtön, sairausvakuutusta ei ole ja äiti sairastaa keuhkosyöpää. Amerikkalaisen kulttuurin mukaisesti kysyttäessä everything is alright, mutta pintaa syvemmältä raaputtamalla olkapäälle olisi käyttöä useamminkin. Ihannevaltiomallit, talousopit ja kauneimmatkin ideologiat sortuvat kuin amerikkalainen unelma, kun ihminen ja elämä eivät toimikaan valitun kaavan mukaisesti.

Koko kansan hyvinvoinnin takana on aina hyvinvoiva ihminen. Kun lapsi perheessä sairastaa, vaikuttaa se väistämättä koko perheen arkeen. Sama sääntö pätee Eurooppaan, joka kipuilee tällä hetkellä suurten kasvukipujen äärellä. Unionilta puuttuu yhteinen suunta terveen ja sosiaalisesti hyvinvoivan Euroopan saavuttamiseksi.

Sosiaaliset ongelmat näyttäytyvät meille tuttavapiirissä ja katukuvassa sekä erityisesti veroprosentissa, sillä yhteiskunnan työkalut näiden hoitamiseksi maksavat pitkän pennin. Esimerkiksi Suomessa yksi nuorisopsykiatrian laitoshoitovuorokausi maksaa saman verran kuin opintotukikuukausi. Yhtälö on surullisen yksinkertainen: mitä huonommin Eurooppa sosiaalisesti voi, sitä kalliimmaksi ongelmien hoitaminen meille tulee ja mitä pidempi lasku on, sitä enemmän palveluita joudutaan karsimaan.

Kyllä, EU:ssa tarvitaan jäsenmaiden talouksien rakenneongelmien korjaamista, mutta samaan aikaan on huutava tarve painottaa enemmän myös terveydenhuoltoon ja koulutukseen tehtävien pitkäaikaisten investointien arvoa. Kyse on EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta. Taloutta ei saada kuntoon pelkkiä rakenteita laastaroimalla ilman ihmisen entistä vahvempaa huomioimista. Lujittamalla sitä sosiaalisen ulottuvuuden kivijalkaa, jossa eurooppalaiset voivat luottaa omaan koulutukseensa, omaan terveydenhuoltojärjestelmäänsä ja yhteiskunnan apuun silloin, kun ilman apua ei yksinkertaisesti pärjää, vahvistamme myös yhteisen taloudellisen hyvinvoinnin pohjaa.

EU:ssa yhteinen sosiaalipolitiikka tarkoittaa tällä hetkellä ihmisten elintason miniminormien täyttämistä ja erilaisten suositusten jakelemista. Syyttävät sormet eivät auta ketään parantumaan saati pysymään terveenä. Yhteinen sosiaalisten perusoikeuksien ja hyvinvoinnin ohjenuora määrittelisi jäsenvaltioille suuntaviivat siihen, milloin yhteiskunnan pitää auttaa ja minkälaisiin terveyspalveluihin jokaisen jäsenvaltion kansalainen on oikeutettu.

Vaatimalla samantasoisia euromääräisiä sosiaalietuuksia Kreikan ja Suomen kansalaisille, vaadimme itsemme hengiltä. Rakentamalla yhteisen sosiaalisen ulottuvuuden ja sosiaalisten perusperiaatteiden järjestelmän kaikille hyvinvointivaltion osa-alueille, viitoitamme sen tien, joka johtaa yhdenvertaiseen ja sosiaalisesti kestävään Eurooppaan. Pitämällä huolen siitä, että vastasyntyneen eliniänodote on korkea kaikkialla Euroopassa, ja että jokaiselta terveysasemalta saa laadukasta terveydenhoitoa takaamme, ettei kenenkään tarvitse lähteä perheensä luota hakemaan rajan takaa parempia rahallisia sosiaalietuuksia tai laadukkaampia hyvinvointipalveluita.

Kun EU-alueen talouspolitiikalle halutaan jatkossa luoda kantava perusta ja vahvistaa unionin kilpailukykyä, on lähdettävä liikkeelle terveen pohjan rakentamisesta. Tämä lähtee ihmisen hyvinvoinnista ja perustarpeiden turvaamisesta. Unionin on pystyttävä rakentamaan tasa-arvoiset ja yhdenvertaiset mahdollisuudet pysyvään kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kaikille sen jäsenmaiden kansalaisille. Jokainen lapsi ansaitsee perheessä yhtäläisen kohtelun – kannustusta, huomiota ja välittämistä – vaikka kaikki eivät keinuun kerralla mahtuisikaan.

Karjalanpiirakoita, saaristolaisleipää vai pain au chocolat?

Vietimme mieheni kanssa kesää ajaen lähes 8000 kilometriä autolla ympäri Eurooppaa. Vaikuttavimpina hetkinä pitkäaikaisen haaveen täyttyminen nähdä Normandian maihinnousupaikat, iso pala Saksan historiaa ja nauttia viiniviljelmien sadoista Chaplisista Alcaseen. Tapasimme ystäviä eri puolilla Eurooppaa ja illan viimeisistä hetkistä nauttiessa tuli varsinkin belgialaisen ystäväperheemme kanssa pohdittua kansallisia samankaltaisuuksia ja erilaisuuksiamme. Sama keskustelu jatkui Suomeen palattuamme, kun perheemme yhdistivät voimansa järjestääkseen kihlajaisjuhlat ystävillemme kesän päätteeksi. Eteläkarjalaisten ja varsinaissuomalaisten luonteenpiirteistä tuntui löytyvän yhtä paljon eroja kuin belgialaisten pain au chocolatesta ja jälkiuunirukiista.

Perheeni on, pientä savolaista koukkua lukuun ottamatta, vahvasti Karjalassa kasvanut ja luonteenpiirteensä sieltä erehtymättömästi perinyt. Luonnetta ja sydäntä mie-sie-kansasta löytyy vaikka muille jakaa. Ruokakulttuuri on rikasta ja rakasta ja tätä vaalivat emännät yhtä nauravia, haastavia kuin vaativiakin. Otat sitten atomin tai vetyn, et varmasti pety ja Karjalasta kajahtaa maakuntalaulun hengessä koulujen päätöspäivistä urheilun juhlahetkiin.

Laulu helkkyy myös Auran rantain, mutta kovin paljon vaimeammin käy läike ihmisissä sillä suunnalla. Siinä missä Saimaan rannat loiskuaa, niin Auran rannat lainehtii pidättyväisen tyynesti ja hitaasti lämpiävät varsinaissuomalaiset. Tästä sain ensitunnelmia Turun opiskeluvuosinani, mutta mieheni myötä olen oppinut, että vaikka ei heti halattaisi ja toiselle elämäntarinaansa ensikohtaamisella laverreltaisi, voidaan silti olla ystäviä. Ja parisuhdekin on osoittautunut harvinaisen tasapainoiseksi yhtälöksi tasaisemman ja tunteekkaamman luonteenlaadun välillä.

Olen asunut Helsingissä lähes koko aikuisikäni, Saksassa vietettyä aikaa lukuun ottamatta. Haaveilen asuvani vielä useammassa maassa ja toivottavasti mantereellakin. Karjalaisuutta ja juuriani ei minusta kuitenkaan kitketä maata tai kieltä vaihtamalla. Yhtään sen vähempää meistä ei myöskään lappeenrantalaisia, turkulaisia tai suomalaisia tule, vaikka hallintoa ja päätöksentekoa kaupunkien ja maiden välillä yhtenäistettäisiinkin. Niin Suomen pirstaleisella kuntakentällä kuin Euroopan unionillakin on mielestäni vain yksi järkevä suunta. Pakkoavioliittoa tuskin tarvitsee tarjota, jos pystytään näkemään oman elintilan ulkopuolelle, unohdetaan identiteettikriisissä kiemurtelu ja katsotaan tilannetta järkiperustein.

On aloitettava rakenteellisista uudistuksista, kuten hallinto-, laki-, ja verouudistuksista sekä työmarkkinoiden säädösten yhtenäistämisestä. Harmaan talouden kitkemiseksi heikomman bkt:n EU-maissa on tehtävä huolellista työtä. Rahaliito tulee syventää myös poliittiseksi unioniksi ja sisämarkkinoille luoda yhteiset pelisäännöt. Tämä tarkoittaisi talouden näkökulmasta sijoitus- ja rahoitusriskien vähenemistä sekä tarjolla olevan lainarahaosuuden huomattavaa kasvua kattavamman ja luotettavamman rahoituspohjan myötä. Tällä taas edistettäisiin sijoittajien liiketoimintamahdollisuuksien merkittävää kasvua ja jokaisen meidän näkökulmasta Euroopan kilpailukyvyn, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin kehittymistä. Ennen kuin näistä konkreettisista askelista kohti tiiviimpää unionia voidaan keskustella, vaatii tämä laajempaa asennemuutosta syvien kansanrivien keskuudessa.

Poliittinen, ja etenkin talouspoliittinen debatti jää helposti etäiseksi ja entistä presidenttiämme lainatakseni sopulien sanahelinäksi. Käytännössä kyse on kuitenkin asennemuutoksesta. Miksi meidän on niin vaikea nähdä, että yhteiset talouspoliittiset linjaukset ja EU:n sisäpolitiikan kehittäminen eivät itseasiassa olisi meiltä mitenkään pois? Jokaisella Euroopan maalla on oma lisänsä annettavanaan yhteiseen pöytään ja yhdistämällä eri maiden parhaita käytäntöjä voimme päätyä huomattavasti parempaan kokonaisuuteen. Toki, vanhat tiskit on korjattava ensin pois, mutta uutta ei synny, jos ei uskalleta yrittää.

Karjalanpiirakat ja saaristolaisleipä mahtuvat sopuisasti suomalaiseen kihlajaispöytään ja tuovat selvästi rikkautta, rakkautta ja kulttuurien kohtaamista Suomen rajojen sisällä. Sen kummempia eivät ole Euroopan kansat – niiden poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset vivahteet muuallakaan tällä mantereella. Poliittisten kulttuurien yhdistäminen vaatii työtä, mutta lopulta kyse on ihmisten välisestä yhteistyöstä. Kihlauksesta avioliittoon siirtyminen vaatii kompromisseja puolin ja toisin, mutta monesta liitosta on syntynyt myös jotain uutta ja parempaa.

Syyttävien sormien esiinmarssista verottajan harhalaukauksiin

Talouskriisin kourissa kamppailevien Euroopan unionin jäsenmaiden on pian päätettävä, miten ne aikovat panostaa unionin vakaus- ja kasvusopimukseen ilman, että keskustelu päätyy jälleen syyttelevien sormien esiinmarssiin nettomaksajista ja -saajista. On selvää, että ilman kasvua unioni ei pääse jaloilleen tai rakentamaan uutta perustaa maanosan talouden nousulle. Tämä vaatii tulevina vuosina unionilta väistämättä menoleikkauksia. Poliittisia sitoumuksia kilpailukykyisen Euroopan takaamisesta on kuitenkin turha tehdä, mikäli niihin ei olla valmiita panostamaan myös riittävää rahoitusta. Säästöjä ja hallintobyrokratiaa järkeistäviä käytäntöjä on toki mahdollista – ja tarpeenkin – toteuttaa EU:n hallinnossa, mutta keskusteltaessa laajemmin aidosti yhtenäisestä, eteenpäin pyrkivästä Euroopasta, on tarkistettava perusta, jolle unionin talouspolitiikka rakennetaan.

Tällä hetkellä unionin budjetti koostuu pääosin (noin 75 prosenttia) jäsenmailta kerätyistä bruttokansantuotteeseen sidotuista jäsenmaksuista, mikä on lisännyt entisestään kädenvääntöä nettomaksajien ja -saajien välillä. Nämä varat olivat alun perin tarkoitettu vain kokonaisbudjettia tasapainottavaksi tulonlähteeksi. Nykyisen rahoitusjärjestelmän pohjalta unionin budjetti on äärimmäisen vaikea saada taipumaan yhteisten asioidenhoidon kannalta järkevästi – varsinkin, jos kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.

Nykyjärjestelmä painottaa suhteettomasti jäsenvaltioiden välisiä nettosaldoja, vähentää unionin tuomaa lisäarvoa jäsenmaille, eikä tue yhteisön yhteistä etua. Jotta keskustelu toisten taskujen kaivelemisesta saadaan hiljenemään, on aika siirtyä entistä vahvemmin unionin omien varojen järjestelmään. Tämän kehityksen tukemiseksi on esitetty muun muassa alv-osuuden nostoa sekä EU:n laajuisia hiilipäästö- sekä finanssitransaktioveroja. Samalla tulisi poistaa eri jäsenmaita koskevia hyvityksiä, poikkeuksia ja oikaisumenettelyitä. Sama kysymys vaivaa kuitenkin niin unionia kuin monia muita eri yhteisöjä koskevia hankkeita: kuka kaivaisi kuvetta ja kenen verotusta kiristetään?

Arvonlisäveropohjaan perustuva maksuosa määräytyy prosenttiosuutena kunkin jäsenvaltion yhtäläisin perustein lasketusta arvonlisäveropohjasta. Yleinen maksuosuus on ollut vuodesta 2007 lähtien 0,3 prosenttia jäsenvaltioiden yhtäläistetystä arvonlisäveropohjasta. Tietyillä jäsenmailla on oikeus soveltaa alennettua prosenttiosuutta vuosina 2007–2013. Mikäli unionin budjetin omavaraisuutta halutaan kasvattaa, esimerkiksi arvolisävero-osuuden nostaminen ja jäsenmaiden erivapauksien poistaminen voisivat muodostaa tässä tapauksessa erinomaisen mallin.

Osumana oma nilkka, ammuksena finanssivero

Unionin kansalaiset ovat kantaneet suuren vastuun unionin rahoitusmarkkinoiden pelastamiseksi. Jäsenmaat ovat rahoittaneet kriisin aikana rahoitussektoria kaikkiaan 4,6 biljoonalla eurolla. Lisäksi toimiala nauttii vuosittain 18 miljardin euron veroedusta arvonlisäveropoikkeuksen vuoksi.

Euroopan komissio ehdotti viime vuonna finanssitransaktioveroa kaikille 27 jäsenmaalle. Veroa sovellettaisiin kaikkiin rahoitusinstituutioiden välisiin rahoitusinstrumenttien siirtoihin, kun vähintään yksi kaupan osapuoli on EU:n alueelta. Osakkeiden ja joukkovelkakirjojen kaupasta verotettaisiin 0,1 prosenttia ja johdannaisten kaupasta 0,01 prosenttia. Veron kautta voisi olla mahdollista kerätä vuosittain jopa 54 miljardin euron tuotto, jolloin jäsenmaiden bruttokansantulosta riippuvaisia maksuosuuksia voitaisiin vähentää jopa puolella vuoteen 2020 mennessä.

Veroa vastaan on käyty väsytystaistelua mediassa jo pitkään. Monikaan ei valitettavasti jaksa lukea otsikkoa pidemmälle. Esimerkiksi keskeisiksi toimialueikseen Suomen ja sen lähialueet ilmoittavan OP-Pohjolan uhkailut siirtää toimintansa Ruotsiin eivät kauas kanna, sillä komission ehdotuksessa vero peritään, kun kumpi tahansa kaupan osapuoli sijaitsee veron piirissä olevalla alueella. Sen suuremmin ei eläkemenetyksillä kannata suomalaisia veronmaksajia pelotella, sillä esitys tuskin menisi läpi ilman, että Euroopan parlamentti saa tahtonsa läpi sen suhteen, että eläkerahastot olisivat laitoksia, joiden rahoitusmarkkinatoimia vero ei koskisi.

Finanssitransaktiovero kohdistuisi rahoitusalan institutionaalisiin toimijoihin eli pankkeihin, sijoitusyhtiöihin ja investointiyrityksiin, joita ei juuri tällä hetkellä reaalitalouteen verrattuna veroteta sekä vakuutusalan yrityksiin ja niiden kaupankäynninvälineisiin eli arvopapereihin, velkakirjoihin ja johdannaisiin. Mikäli vero asetetaan suunnitellun tason mukaan ja sen piiriin saadaan käytännössä suurin osa unionin jäsenmaista, on monen vaikea nähdä, että se vaikuttaisi voimakkaasti tuottoisan rahoitusalan toimintaan. Mikäli yritys putoaa pois markkinoilta 0,1 prosentin verotuksesta johtuen, moni voi miettiä, minkä arvoinen toimija oli kyseessä reaalitalouden kannalta?

Rahoitusmarkkinavero lasketaan kaupankäynnin arvosta, ei pankin tai muun yrityksen tuloksesta. Yrityksen kaupankäynnin volyymi voikin olla moninkertainen suhteessa taseen loppusummaan. Lisäksi kilpailu likvideissä arvopapereissa on niin kovaa, että kaupankäynnin marginaali saattaa olla jopa alle prosentin sadasosia. Arvopaperimarkkinoiden kyvyn välittää kauppoja nopeasti ja tehokkaasti (likviditeetti) heikkeneminen sekä rahoitusinstrumenttien hintakehityksen keskihajonnan (volatiliteetti) kasvu ovat todennäköisesti veron väistämättömiä seurauksia, mikä voi lisätä markkinoiden epävakautta hyvinkin nopealla aikavälillä.

On myös otettava huomioon, että kuten kaikessa liiketoiminnassa, myös pankit maksattavat kasvaneet kulut äkkiä asiakkaillaan. Finanssitransaktiovero tulisikin todennäköisesti siirtymään suoraan rahastojen hallinnointipalkkioihin ja pankkien palvelumaksuihin, joten veron maksaisi todellisuudessa finanssisektorin sijasta kuluttajat.

Eurooppa ei tällä hetkellä näytä kovin houkuttelevalta investointikohteelta, eikä tuskin tule näyttämään vielä useaan vuoteen. Finanssitransaktiovero ei tätä kehitystä tue ja investoinnit karkaavat helposti entistä nopeammin jo nyt markkinoille vahvasti kiilanneisiin Aasiaan ja Afrikkaan. Vero ja sen seurausvaikutukset kasvattaisivat yritysten pääomahuollon ja rahoituksen kustannuksia, jonka seurauksena on todennäköistä, että myös pääomamarkkinoiden toimintaa siirtyisi huomattavassa määrin EU:n ulkopuolelle.

Olennaista onkin ottaa huomioon veron negatiivinen vaikutus bruttokansantuotteeseen, kasvuun tähtääviin investointeihin sekä eurooppalaisten yritysten ja pääomamarkkinoiden kansainväliseen kilpailukykyyn.

On selvää, ettei Suomen kannata lähteä yksin, eikä edes yhdessä muiden EU-maiden kanssa, ajamaan finanssitransaktioveroa ja jättää muille maille mahdollisuutta houkutella yrityksiä siirtämään toimintojaan verovapauden suojaan. Sen sijaan Suomen tulee olla aktiivisesti mukana luomassa EU:n laajuista järjestelmää, joka olisi hyvä alku EU-alueen verotuksen ja lainsäädännön harmonisoinnille – tämä johtaisi ajan myötä aidosti kilpailukykyiseen ja tiiviiseen talousalueeseen. Unionin oman talouspohjan vahvistaminen vähentäisi myös käyntejä kansallisilla kukkaroilla jättäen meille enemmän pääomia kansallisten ongelmiemme korjaamiseen.

Kollegani on todennut minulle viimeisen vuoden aikana kerran jos toisenkin, että pyörää ei kannata lähteä keksimään uudelleen, kun olen painiskellut uuden työnkuvan ja projektivastuideni kanssa. Sama keksijän syndrooma on monen vastavalmistuneen, uuteen työhön tulevan innokkaan tekijän diagnoosina ja ainoana lääkkeenä toimii usein yritys, erehdys ja omat kantapäät. Sama vika vaivaa myös monia kaupunkeja Euroopassa ja maailmalla, jotka ovat kasvamassa keskisuuresta suureksi. Minulle eurooppalaisen Helsingin idea lähti liikkeelle ajatuksesta tuoda Helsinkiin parhaita paloja eurooppalaisten kaupunkien kaupunkikulttuurista, hallinnosta ja palveluista.

eurooppa-i

Suurkaupunkien vetovoima ihmisten, yritysten, talouden ja kulttuurin osalta on kiistaton ja globalisaatio on kasvattanut kaupunkien merkitystä entisestään. Kaupungeissa on tilaa erilaisille ajattelu- ja arvomaailmoille. Ne mahdollistavat erikoisliikkeet ja -palvelut, sekä korkean tuottavuuden työpaikat.

Mahdollisuuksien kylkiäisinä tulee ongelmia: alueellinen eriarvoistuminen ja syrjäytyminen. Kaupunki vetää monenlaista väkeä ja menestyksen ohella putoamisen mahdollisuudet ovat suuret. Eheä ja tasapainoinen kaupunki vetää puoleensa lisää ihmisiä ja menestystekijöitä. Eheyden ja tasapainon saavuttaminen vaatii kuitenkin moninaisten politiikanlohkojen huolellista hoitamista.

Hyvien päätösten mahdollistamiseksi tarvitaan rakenteet, joiden kautta ne voivat syntyä. Länsimetron laiturisekoilu kertoo karua kieltään siitä, että päätöksentekorakenteissa on ongelmia. Minä kannatan pääkaupunkiseudun kuntaliitosta. Se mahdollistaisi tasapainoisen kaavoitus- ja sosiaalipolitiikan karsien samalla pelin hyvien veronmaksajien saamisesta ja heikossa asemassa olevien välttelemisestä sekä lisäisi demokraattista päätöksentekovaltaa. Metropolimme on vahva, jos se toimii hyvin. Heikko, jos päätöksenteko hajoaa keskinäisiin intressiriitoihin, jotka estävät kokonaisedun toteutumisen.

Eheyden tarve koskee myös viranomaisten toimintaa. Viranomaisten välistä kommunikaatiota ja tietokantojen laajempaa keskinäistä koordinaatiota tulee lisätä merkittävästi.

Hyvillä rakenteilla ja viranomaistoiminnalla mahdollistetaan parempi vastine verovaroille kaupungin järjestäessä ihmisen elämää ja kaupungin vetovoimaa parantavat laadukkaat palvelut, kuten sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutuspalvelut. Näidenkin kehittämisessä on paljon tekemistä.

Terveyspalveluissa ennaltaehkäisy on kustannustehokasta – sekä inhimillisesti että verovarojen käytön osalta. Helsingissä pitäisikin toteuttaa laajempia kansantautien seulontoja, joiden kautta saadaan nopeammin hoitoon sitä tarvitsevat ja pystytään ehkäisemään kaikkien ikäryhmien terveydentilan ennenaikaista heikkenemistä. Sama pätee sosiaalipalveluihin: lasku syrjäytymisestä on suuri. Siksi nuorten mielenterveyspalvelut ovat selviä satsauksia tulevaisuuteen.

Päiväkoti- ja koululuokkien kokoihin sekä erityisopetuksen saatavuuteen tulee kiinnittää merkittävästi huomiota, jotta perheissä oleviin ongelmiin ja syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten tilanteeseen pystytään puuttumaan ennen kuin ongelmat kasvavat ja kasautuvat. Yli 30 oppilaan luokassa oppilaiden erityistarpeet tai -taidot eivät tule mitenkään huomioiduksi. Vanhusten kotihoidon palveluita tulee tukea entistä enemmän, jotta kaikille halukkaille, jotka pystyvät asumaan kotona on siihen mahdollisuus mahdollisimman pitkään.

Helsingin kaupungilla on 43 000 vuokra-asuntoa ja jatkuvasti jonossa noin 20 000 vuokralle haluavaa. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvien tulotaso tulee tarkistaa säännöllisin väliajoin ja tarjota tuettuja halpahintaisia asuntoja niitä oikeasti tarvitseville. Näin ehkäistään myös halpavuokraisten asuntojen alivuokraus.

Vieraskielisen väestön kasvu on lisännyt kansainvälistä vuorovaikutusta, mutta samalla lisännyt asukkaiden eriytymistä maantieteellisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti. Me tarvitsemme tulevina vuosina Helsinkiin työperäistä maahanmuuttoa entistä enemmän turvaamaan työtätekevien käsien määrän peruspalveluiden, kuten terveydenhuollon aloilla. Maahanmuuttajien kotoutumista tulee helpottaa lisäämällä kielikoulutusta ja panostamalla kantaväestöstä haettavien tukihenkilöiden ja tutorperheiden rekrytoimiseen maahanmuuttajille.

eurooppa-ii

Kaupunkitaloustieteilijä Edvard Glaeser totesi: ”Kaupunki on ihmiskunnan suurin keksintö, joka on tehnyt meistä rikkaampia, viisaampia, vihreämpiä, terveempiä ja onnellisempia.” – ja oli oikeassa. Helsinki on upea kaupunki. Kaupunki, jolla on valtava potentiaali. Me voimme imeä hyvät vaikutteet muista Euroopan kaupungeista, yhdistää, parantaa ja nousta edelläkävijäksi. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, mutta vaihteet voimme siihen lisätä.

Laillisesti irrallinen

Jouduin Saksassa asuessani sairaalaan EHEC-epäilyn vuoksi. Makasin kolme päivää täysin eristyksissä, ilman pääsyä vessaan tai suihkuun. Kaikki huoneeseeni tulijat pukeutuivat kokovartalosuojapukuihin ja vähäinenkin mukana ollut omaisuuteni verhottiin suojamuoveihin. Minua hoitaneet sairaanhoitajat puhuivat niin kieroa Sächsischen alueen murretta, että tyydyin lähinnä kuvailemaan olotilani muutoksia pantomiimiesityksin. IPodissani soineet sanat ”I’m a legal alien” kuvasivat hyvin noiden päivien tunnelmiani.

Ystäväpiiriini on vuosien varrella kiinnittynyt ihmisiä monista eri maista ja kulttuureista. Olen päässyt seuraamaan monia eri kulttuureissa tapahtuneita rakkaus-, ystävyys- ja kotoutumistarinoita, joita on sävyttänyt toisinaan hyvinkin värikkäät draaman kaaret. Huolimatta passiin painetusta syntymämaasta samat huolet, murheet, turhat – ja vähemmän turhat – toiveet kuuluvat jokaisen meidän arkeen. Kielen ja toisen ihmisen kulttuurin ymmärtäminen ovat kuitenkin selkeästi ne suurimmat kompastuskivet, joista draaman aiheet ihmisten ja maiden välisissä suhteissa rakentuvat.

Jo joka kymmenes helsinkiläinen ei puhu ensimmäisenä kielenään suomea, on syntynyt ulkomailla tai on ulkomaan kansalainen. Maahanmuuttajien joukossa on yli 160 maan kansalaisia, jotka puhuvat 150 eri kieltä. Omasta synnyinmaasta lähdetään usein perheen, työn tai opiskelun vuoksi. Noin 15 prosenttia maahanmuuttajista on pakolaisia. Miksi sitten termi ”maahanmuuttaja” on toisinaan lähes kirosana?

Tosiasia on, että jos tarkastellaan maahanmuuttajia yhtenä kokonaisuutena, työttömyys- ja köyhyysriski sekä lasten kouluongelmat ovat lähtökohdista riippuen noin kolminkertaisia verrattuna muuhun väestöön. Ongelmien takana olevat syyt tuleekin nähdä ja tunnistaa jo maahantulovaiheessa, eikä maahanmuuttajia voida asettaa yhteen muottiin vain ulkomaalaistaustansa vuoksi. Samalla tavalla kuin viereisessä huoneistossa asunut turkkilainen tai alakerran romanialainen naapurini, olin itse Saksassa maahanmuuttaja, opiskelin kieltä ja kulttuuria, sekä yritin parhaani mukaan sopeutua paikallisiin tapoihin.

Itse näen, että kansainvälinen muuttoliike paikkaa maamme työvoimapulaa ja osaamisvajetta. Maahanmuutto rikastuttaa maamme kulttuuria ja sitoo kaupunkimme entistä tiiviimmin osaksi kansainvälisen talouden verkostoa. Suomeen tulevien opiskelijoiden kielenopetukseen tuleekin panostaa entistä enemmän, jotta heidät saadaan jäämään maahan myös opintojen päätyttyä. Maahanmuuttajat ovat aktiivisia yrittäjiä ja heidän kiinnittymistä työmarkkinoille sekä laajemmin yhteiskuntaan tulee tukea lisäämällä heille suunnattua yritysneuvontaa ja erityisesti aikuisten suomen kielen opetusta.

Kotoutuminen on aina koko perheen yhteinen prosessi ja suomen kielen oppiminen ei tule olla ainoastaan peruskoulussa opiskelevan lapsen varassa. Mikään muu ”erilaisuuteen” yhdistettävissä oleva seikka, kuten rotu, äidinkieli, uskonto tai kulttuuri ei vaikuta työnsaantiin ja sopeutumiseen yhtä voimakkaasti kuin kielitaidon puuttuminen.

Kotoutumisen lähtökohtana tulee aina olla maahantulijan yksilöllisten tarpeiden tunnistaminen. Tasapuolinen ja yhdenvertainen kohtelu ei takaa kaikille samanlaisia lähtökohtia ja valmiuksia toimia yhteiskunnassa, vaan jokainen tarvitsee tarpeidensa mukaista tukea, apua ja koulutusta sopeutuakseen uuteen kotimaahansa. Ei meistä alkuperäisväestöön kuuluvistakaan kaikki osaa moitteetonta äidinkieltä, hiihtää pitkin havumetsiä saati täyttää veroilmoitusta, mutta lähtökohdat yhteiskunnassa pärjäämiseen ovat huomattavasti paremmat kielitaidon ja kulttuuriperimän myötä.

Monikulttuurisuus on kiinnittynyt nykymaailmaan lähtemättömällä tavalla. Euroopan Unionin toiminta perustuu lähtökohtaisesti kansojen ja kulttuurien väliseen yhteistyöhön ja siihen tarvittavat taidot on opittava ja opeteltava. Olin itse kuvitellut olevani Euroopan kansalainen, vailla rajoja ja kielimuureja. Mutta siinä vaiheessa kun hätä on suuri, auttajia vieraine toimintatapoineen ei ymmärrä edes parhailla näyttämötaidoilla ja iltalukemisena on muoviin verhottu Lonely Planet, monikulttuurisuuden glamour karisee kauas todellisuudesta.

Monikulttuurisuus on rikkaus vain, jos sen anti sijoitetaan oikein ja hallitusti. Roomaa ei rakennettu yhdessä yössä – monikulttuurisuuden haasteet ratkaisevaa Helsinkiä saati Eurooppaa tuskin useammassakaan, mutta kielten ja kulttuurien tuntemuksen vahvasta perustasta on hyvä lähteä nousemaan kohti harjakaisia.