VALIKKO

Kuka pelkää liittovaltiota?

Liittovaltio on kuin mörkö, vain pimeässä pelottava. Sanana se on edelleen tabu ja jopa leimakirves, jota piilofederalistit pelkäävät ja impivaaralaiset ilolla heiluttavat. On aika katsoa sanojen taakse ja murtaa aiheen ympärillä vellovia turhia myyttejä. Itse kannatan avoimesti eurooppalaisen yhteistyön tiivistämistä ja oman liittovaltiomallimme kehittämistä unionin alueelle – Suomen hyväksi.

Liittovaltiojärjestelmä on yksinkertaisimmillaan periaate, joka auttaa jakamaan toimivaltuudet unionissa niin, että asioista voidaan päättää tarkoituksenmukaisimmalla tasolla. Näinhän Suomessakin valtion ja kuntien tehtävät on jaettu. Valtio pitää huolen ison kuvan toimimisesta ja kunnat arjen pyörimisestä.

Euroopassa on paljon isoja asioita, joissa meillä on yhteisiä etuja. EU:ta tarvitaan sääntelyn vähentämiseen 28 jäsenvaltion muodostamalla alueella, yhtenäisten sisämarkkinoiden luomiseen ja ylläpitoon, ilmastonmuutoksen torjuntaan, tutkimustoimintaan, koulutus- ja peruspalveluiden minimitason määrittelyyn sekä Euroopan laajuisesti kestävän sosiaalipolitiikan kehittämiseen. Nämä ovat selkeästi asioita, jotka kannattaisi päättää EU:n kattotasolla koko Euroopan yhteistä hyvää ja alueen kehittämistä ajatellen. Tätä varten EU tarvitsee perustuslain, jossa määritellään selvästi vallanjako valtioiden ja unionin päätöksenteon välillä. Päätökset on tehtävä sillä tasolla, jossa niillä on suurin vaikuttavuus.

Tämä ei tarkoita sitä, että unionin vallanpitäjät säätelevät jokapäiväistä elämäämme entistä enemmän – päinvastoin. Olen ehdottomasti paikallisdemokratian kannalla. Kansalaiset ja poliitikot on pidettävä lähellä toisiaan ja mahdollisimman suorassa yhteydessä keskenään. Kansalliseen päätöksentekoon on palautettava arkeamme ja paikallista elinkeinotoimintaamme koskevat päätökset.

Liittovaltio ei vie meiltä pois valtaa arjen asioista, mutta se antaa meille valtaa suuriin asioihin, joihin kansallisvaltioiden yhteistyöllä ei yksin ylletä. Talouspolitiikan lisäksi suurin hyöty liittovaltiokehityksestä syntyisi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ukrainan kriisi todistaa paljon EU:n ulkopoliittisesta toimintakyvyttömyydestä tilanteessa, jossa Euroopassa tapahtuu kansainvälisen oikeuden vastainen aluevaltaus.

EU on talouden mittareilla suurvalta, mutta hajanaisuudesta johtuen valta ei realisoidu. Venäjä voi peluuttaa meitä toisiamme vastaan, samoin Yhdysvallat ja Kiina. Hajota & hallitse -politiikan toimimisen perusteet eivät ole parissa tuhannessa vuodessa muuttuneet lainkaan.

Usein kuulee sanottavan, että eurooppalaista identiteettiä ei ole. Oma sukupolveni on käynyt koulunsa EU-aikaan ja palkkani olen saanut aina euroissa. Suomessa on jo yli miljoona EU:iin syntynyttä kansalaista, joista lähes satatuhatta äänestää tämän kevään eurovaaleissa. EU ei ole enää pitkään aikaan ollut ”siellä jossain” vaan lähtemätön osa meitä.

Se, että koen olevani niin Suomen kuin Euroopankin kansalainen ja kannatan EU:n yhteisen talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakentamista ei isänmaanrakkauttani vähennä – päinvastoin. Sen sijaan aidosti yhtenäinen Eurooppa mahdollistaa minulle ja jälkipolvilleni entistä vahvemman ja elinvoimaisemman kasvualueen myös täällä meillä, jo aikaa sitten mörön pelosta ja impivaaralaisuudesta irtautuneessa kotimaassani.

Kumppania ei auteta

Ukrainan kriisi näyttää herättäneen Venäjän karhun ohella suomalaisen Nato-keskustelun. Ajankohta vakavammalle pohdinnalle on kuitenkin väärä: turvaportin asentaminen portaisiin on myöhäistä siinä vaiheessa, kun lapsi konttaa jo kohti seuraavaa tasannetta.

On kansainvälisesti tunnustettu tosiasia, että suomalaiset puolustivat toisessa maailmansodassa maataan kokoonsa nähden uskomattomalla sitkeydellä ja taistelutahdolla. Tästä voimme olla syystäkin ylpeitä. Sodankäynnin muodot ovat kuitenkin muuttuneet merkittävästi sitten neljäkymmentäluvun. Tosiasia myös on, että Saksan tuki sekä Ranskan ja Iso-Britannian toiminta Länsirintamalla olivat ratkaisemassa niin ikään meidän kohtaloamme. Yhtä lailla Naton läsnäolo ja Yhdysvaltojen tuki estivät kommunismin leviämisen Länsi-Eurooppaan. Ei käy myöskään kiistäminen, etteikö Yhdysvaltojen ote Euroopasta edistänyt myös meidän asemaamme suvereenina, puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavana valtiona läpi syvimmänkin suomettumisen ajan.

Nato-keskustelussamme toistuu kolme isoa myyttiä: meillä pelätään vanhaan malliin itänaapurimme reaktiota Suomen jäsenyyteen, liittyminen tarkoittaisi automaattista siirtymistä ammattiarmeijaan ja lisäksi meillä elää syvään iskostettu ajatus maamme liittoutumattomuudesta, joka ulkopuolisen silmin näyttää yhtä uskottavalta kuin erillissotamme Venäjän kanssa.

Suomi on EU- ja euromaa ja jokainen, varsinkin erikoisjoukoissa asepalveluksensa suorittanut reserviläinen tietää, että Suomen puolustus perustuu jo nyt Nato-standardeille. On jopa narsistista kuvitella, että Venäjä olisi aidosti kiinnostunut viiden miljoonan ihmisen naapurimaasta, joka on kaikin tavoin pyrkinyt kylmän sodan jälkeen osoittamaan olevansa länsiliittoutunut maa. Alueeltamme ei ole suoraa maayhteyttä Keski-Eurooppaan, emmekä omista merkittäviä luonnonvaroja. Toki olemme kauttakulkumaa muihin Pohjoismaihin, mutta merkittäväksi uhkaksi itänaapurillemme emme luokittaudu missään mittakaavassa.

Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse integroitumisesta samoja arvoja puolustavaan turvallisuusyhteisöön, aidosti uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämisestä sekä sen tosiasian tunnustamisesta, että emme pärjäisi yksin, mikäli meihin kohdistuisi todellinen turvallisuusuhka esimerkiksi itäisen naapurimme puolesta. EU:n 28 jäsenvaltiosta 21 kuuluu Natoon. Ei siis ihme, ettei EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä päästä lapsen kenkiä pidemmälle. Syväluotaava keskustelu ja päätökset Nato-jäsenyydestä on kuitenkin tehtävä vakaiden olojen vallitessa.

Kuten puolustusliiton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen totesi, Suomen ei olisi tarvetta muuttaa omia puolustusratkaisujaan, mikäli se liittyisi Naton jäseneksi. Suomen puolustuksen perusta on aluepuolustuksessa ja yleisessä asevelvollisuudessa. Suomalaisten maanpuolustustahto ja -henki ovat todella korkealla ja tätä meidän ei pidä missään tapauksessa väheksyä, saati tästä luopua.

Pelkällä tahdolla ei kuitenkaan mennä tässä tapauksessa läpi harmaan – eikä punaisen kiven, mikäli kalusto ei vastaa tämän päivän sodankäynnin vaateita. Suomen onkin aika vaihtaa Naton ”hyvän yhteistyön” kumppanimaille – joihin myös Venäjä kuuluu – lanseeraama ”kultakortti” todelliseen jäsenkirjaan ja lopettaa pelehtiminen Nato-kammarin porstuassa.

Lisää kansanvaltaa

Aika ajoin Euroopan unionia käsittelevässä kritiikissä nousee esiin käsite demokratiavaje eli puutostila kansanvallasta. Byrokraateilla eli virkamiehillä, lobbareilla eli politiikkaan vaikuttavilla viestijöillä, ilman kansanääntä valitulla komissioilla ja kansallisesti valituilla neuvoston jäsenillä väitetään olevan liikaa valtaa ja Euroopan kansalaisten jäävän päätöksenteossa sivuraiteelle.

Kritiikki on osin oikeassa. Komissiota ja neuvostoa ei valita Euroopan laajuisilla vaaleilla ja EU:n presidentinkin valinta jää suoran kansanvaltaisen päätöksenteon ulkopuolelle. Banderollien heiluessa ja torvien soidessa kansanvallan puolesta on hyvä muistaa, etteivät kansalliset päätöksentekojärjestelmätkään aina ole demokratian mallioppilaita. Ei Suomessakaan valita hallitusta suorilla kansanvaaleilla. Suomessakin virkamiehillä on paljon valtaa. Suomessakin lobataan ja on aina lobattu – vieläpä ilman EU-organisaatioita koskevaa tiukkaa sääntelyä.

Euroopan unioni tekee jatkuvasti töitä ollakseen avoimempi ja läpinäkyvämpi organisaatio. Ministerineuvoston istunnot on tehty julkisiksi, vaikka tiedotus niissä tehtävistä päätöksistä laahaakin pahasti perässä. EU on vahvistanut kansanvaltaisuuttaan. Avoimuutta ja kuulemismenettelyjä on lisätty ja kehitetty, mutta vielä on matkaa jäljellä.

Suomessa mahdollisuus kansalaisaloitteeseen on saanut paljon julkisuutta niin tasa-arvoisen avioliittolain, turkistarhauksen kiellon kuin ruotsin kielen asemaa koskevien aloitteiden kautta. Lissabonin sopimuksessa vastaava järjestelmä tuli käyttöön myös unionin päätöksenteossa ja historian ensimmäinen EU:n kansalaisaloite toimitettiin Euroopan komissiolle viime syyskuussa. Aloite koski oikeutta veteen ja sanitaatioon, ja sen allekirjoitti 1 884 790 ihmistä. Suomesta aloite keräsi 14 589 nimeä.

Tästäkin huolimatta EU:n demokratiavajetta koskeva kritiikki on oikeassa.

Kansanvalta vaatii toimiakseen avoimuuden lisäksi luottamusta päätöksenteon tehokkuuteen ja tässä Euroopan unionilla on vielä pitkä tie. Jotta demokratia voisi toimia tehokkaasti, tulee äänestäjien tietää mistä päätetään, missä päätetään ja ketkä päättävät. Tällä hetkellä järjestelmä on turhan monimutkainen ja monitasoinen voidakseen antaa tietoa siitä mitä äänestäjä saa, kun kirjoittaa numeron lappuun äänestyspäivänä.

Eurooppalaiset arvot ja yhteiset tavoitteemme ansaitsevat enemmän kuin jäsenvaltioiden omien etujen puolustamisen sivutuotteena muodostuvan väljähtyneen sovitteluratkaisun. Hyvänä esimerkkinä toimii EU:n ulkopolitiikka: maailman suurin talousalue on kokoonsa nähden ulkopoliittinen lilliputti. Siitä on hyötyä lähinnä USA:lle, Kiinalle ja Venäjälle, joiden suhteellinen valta maailmanpolitiikasta nousee EU:n kyvyttömyyden vuoksi.

Sitoutumalla unionin kehittämiseen ja vahvaan eurooppalaiseen päätöksentekoon pääsemme kohti järjestelmää, jossa päätämme Euroopan suunnasta emmekä ainoastaan valitse henkilöitä puolustamaan kansallisia etuja. Mikäli Euroopan tason päätöksentekoon halutaan lisää demokratiaa, tulee valtaa päätöksenteossa aidosti siirtää unionin kansalaisille. Ehdotankin, että kasvatamme kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia Euroopan tason päätöksiin lisäämällä eurovaaleissa mahdollisuuden äänestää myös ylikansallisilta listoilta haluamansa puolueen ehdokkaita maasta riippumatta. Tämä ei tarkoita, että kansallisista listoista pitäisi luopua.

Toinen tapa tuoda valtaa kansalaisille lepää komissaarien valinnoissa. Komissaarit voitaisiin tulevaisuudessa valita lähtökohtaisesti vaaleissa hyvin menestyneiden europarlamentaarikkojen joukosta. Lilliputtitoimijan maineesta pääsisimme kasvattamalla komission ja parlamentin valtaa talouspolitiikan lisäksi myös ulkopolitiikassa.

Euroopan parlamentilla on mahdollisuus nousta vahvaksi kansan tahdon ja äänen kantajaksi, jos näin haluamme. Mikäli jäämme maalaamaan europiruja seinille emmekä anna aidolle kansanvaltaiselle unionille mahdollisuutta, tulemme jäämään yksittäisten valtioiden epäuskottavaksi yhteenliittymäksi, jonka yli kävellään talous- ja ulkopolitiikassa. Demokraattisesti vahvan Euroopan luominen vaatii kuitenkin sen, että kansa käyttää sille annettua valtaa äänestämällä tänä keväänä – kansanvallan puolesta.

Maataloustukien murtumaton linnake

Luin 15-kesäisenä Karl Marxin Pääoman ensimmäisen osan, minkä vaikutuksesta minusta tuli Kokoomuksen jäsen ja päätin, että haluan olla mukana vaikuttamassa yhteiskunnan muutoksiin. Sitä ennen haaveilin maanviljelijän, näyttelijän tai Hornet-lentäjän ammateista. Maaseutuidylliä minulle romantisoivat Suomi-filmit ja mökkimatkat, joiden innoittamana kävimme lapsuuden parhaan ystäväni kanssa maatalousleirillä. Yläasteen työelämään tutustumiseni suoritin karja- ja viljelytilalla. Avustaessani lehmää poikimaan pihattonavetan lattialla ja suorittaessani arjen töitä marraskuun harmaudessa, arvostukseni alan ammattilaisia ja pitkänlinjan maanviljelijöitä kohtaan kasvoi entisestään.

EU:n budjetista valtaosan lohkaisee edelleen maatalous. Maataloustukia perustellaan sillä, että ne ylläpitävät ruoan tuotannon omavaraisuutta, laskevat elintarvikkeiden hintaa ja tasapainottavat hintakehitystä sekä pitävät maaseudun asuttuna. Todellinen syy löytyy unionin historiasta. Ranskan maataloustuottajat olivat alusta lähtien keskeinen intressiryhmä, joka ajoi Euroopan yhtenäisen maatalous- ja kauppapolitiikan kehittämistä. Ranska tuottaa tänäkin päivänä 25 prosenttia koko EU:n maataloustuotteista.

Yleiset perustelut maataloustuille eivät meidän suomalaisten arjessa juuri näy ja syömämme ruoka onkin Euroopan kalleimpien joukossa. Suurelta osin tähän vaikuttaa Suomen verotus ja muutaman kaupan keskusliikkeen määräävä markkina-asema, mutta oman osansa korkeaan hintaan tuo myös markkinoita vääristävä tukipolitiikka. Kotimaan talouden kannalta tilanne on haastava. Suomessa perustarpeiden täyttämisen jälkeen palkasta käteen jäävä osuus on suhteellisen pieni, mikä vaikuttaa voimakkaasti kysyntään ja kulutukseen. Maataloustuet rahoitetaan keräämällä veroja, joten käytännössä me suomalaiset veronmaksajat maksamme sekä tuotannon tuet että lopputuotteiden korkeat hinnat.

Markkinatalouden näkökulmasta katsottuna maatalouden tuet ja protektionismi pitävät tuotteiden hinnat korkeina. Eteläisimmissä maissa, joissa ruoan tuottaminen on oikeasti kannattavaa, maatalouden tuotantoaste pystytään pitämään korkeana. Ruoka on tuotettu yleensä pienemmillä resursseilla ja päästöillä, kun lämmitystä, lannoitteita ja karjan sisällä pitoa tarvitaan vähemmän. Todellisuudessa täällä pohjoisessa kasvatettu lähiruoka onkin usein ympäristölle haitallisempaa kuin esimerkiksi Ranskasta tuodut elintarvikkeet. Ruokakuljetusten merkitys on keskimäärin vain noin 4 prosenttia päästöistä. Talouden ja ympäristön kannalta maataloustuista luopuminen ja vapaakauppa antaisivat tehokkuuden ohjata tuotantoa sekä säästäisi rahaa ja ympäristöä.

Maanviljelys on Suomessa kiistatta haasteellisempaa kuin Keski- tai Etelä-Euroopassa ja kustannustaso korkeampi niin työvoiman kuin tarvittavien raaka-aineiden osalta. Se, että tähän haasteeseen vastataan rahallisella tuella, on kansantalouden kannalta kestämätön tilanne. Kotimaista tuotantoa perustellaan omavaraisuudella. Ruokatuotannon omavaraisuus ei kuitenkaan takaa ruuan riittävyyttä kriisiaikana, vaan siihen vaikuttaa merkittävästi myös energiantuonnin mahdolliset häiriöt. Todellisuudessa, jos Suomi joutuisi kriisitilanteeseen, olisimme väistämättä riippuvaisia muusta Euroopasta. Yksin kotimaisella tuotannolla ja energian saannilla emme pärjäisi.

Maanviljelys ja etenkin karjatilat ovat aina kiinnostaneet minua. Arvostan suunnattomasti työtä, jota suomalaiset ja eurooppalaiset maatalousyrittäjät tekevät, mutta samalla ymmärrän, että ruuan hintakehityksen on käännettävä suuntaansa myös meillä täällä pohjoisessa ja ruoka kannattaa tuottaa siellä, missä sillä on parhaat tuotantoedellytykset. Ei maatalouden tai minkään muunkaan alan yrityksen toimintaa tule rahoittaa verovaroin vapailla markkinoilla. Euroopan tulee olla on tässäkin suhteessa yhtenäinen alue, jonka vastuulla on taata kansalaisilleen maataloustuotteiden saanti yhteisellä ja järkevällä maatalouspolitiikalla.

Viestinnän sietämätön keveys

Meillä on luonnostaan tapana suhtautua kriittisesti uusiin asioihin. On helppoa epäillä asioita, joista emme tiedä ja joita emme tunne. Vastustaminen on huomattavasti helpompaa kuin asioihin perehtyminen, samalla se on sietämättömän kevyt tie. Euroopan unioni on monille kaukainen ja epämääräinen linnake, jonka toiminnasta on vaikea saada selkoa. Instituutio koetaan kalliiksi ja mikäli julkisuutta on uskominen, tuottaa se lähes poikkeuksetta elämäämme hankaloittavia byrokratian kukkasia.

Suomessa EU-uutisointi perustuu monesti nostoihin  ja lainauksiin ulkomaisista medioista, usein puutteellisella lähdekritiikillä. Eikä ihme. 3100 henkeä työllistävällä Ylellä on Brysselissä kaksi toimittajaa, kaupallisilla toimijoilla vielä vähemmän – siitäkin huolimatta, että noin 12 prosenttia lainsäädännöstämme on EU-vaikutteista. Näin on syntynyt mojova parvi uutisankkoja, joiden liihotukseen EU:n komissio yrittää parhaansa mukaan puuttua muun muassa Setting the facts straight -sivulla, jossa oiotaan vääriä käsityksiä aina saunomisen rajoittamisesta ilmapallokieltoihin ja lakupiippujen turmiollisuuteen. Silti epätieto elää, uutisankat jatkavat lentoaan ja lopputulos on helppo arvata.

Vuonna 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan lähes 80 prosenttia suomalaisista luonnehti EU:ta byrokraattiseksi ja vain 8 prosenttia näki, että EU kertoo avoimesti tavoitteistaan ja toiminnastaan. Tosiasiassa EU:n toimielimet viestivät paljon ja avoimesti. EU:n byrokraattisesta mielikuvasta iso osa on kansallista perua. Esimerkiksi julkisten hankintojen kohdalla EU edellyttää kuntia kilpailuttamaan yli 207 000 euron kynnysarvon ylittävät tavara- ja palveluhankinnat, mutta Suomi soveltaa lähes identtisiä sääntöjä kaikkiin yli 30 000 euron hankintoihin.

Tietoa päätöksenteosta on ja sitä saa, kun sitä osaa hakea ja seurata. Mutta kuka jaksaa nähdä tämän vaivan, kun lööppien otsikot tulevat vastaan kaikkialta ja komission tietoa pitäisi etsiä erillisiltä sivustoilta? Ongelma on viestinnässä, siinä, miten ja missä muodossa tietoa välitetään. Julkinen hallinto, julkinen viesti, mutta kuka keksisi reseptin, millä se muovataan otsikoihin yltävään julkisuusmuottiin tai koristellaan moneen makuun meneväksi kulutuskolumniksi?

EU-kriitikot ratsastavat usein kevyillä nostoilla, joihin monen äänestäjän, sekä vasemmalta että oikealta, on helppo yhtyä. Puutteellinen tieto ruokkii vastuutonta ja perusteetonta arvostelua. Faktoihin perustuva rakentava kritiikki on aina tervetullutta. EU:n valuvikoja ei tule puolustaa, vaan keskittyä ratkaisuehdotusten rakentamiseen. Sormen osoittaminen vian merkiksi on helppoa, oikean suunnan näyttäminen vaatii paljon enemmän.

Ansaitsemme parempaa. Raskaan sarjan päätökset vaativat kevyen ja ymmärrettävän  tulkinnan, jotta niitä voidaan tarkastella laajemmallakin joukolla. On meidän jokaisen aliarvioimista tyytyä parhaat lööpit repiviin irtopoimintoihin ja sen myötä ohjata meitä kohti sietämättömän kevyttä EU:n vastustamisen tietä.

 

Esivaaleista ensisijaisiksi vaaleiksi 2014

Olin juuri viettänyt ensimmäisiä kaksinumeroisia syntymäpäiviäni, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Kouluaikani eteni samanaikaisesti jäsenyyden ja rahaliiton kehittymisen kanssa ja voisinkin kutsua itseäni EU-natiiviksi. Haudattuani haaveeni maanviljelijän ja Hornet-lentäjän urista, oli viimeistään lukiossa selvää, että haluan tehdä töitä ulko- ja erityisesti EU-politiikan parissa. En yllättyisi, jos löytäisin itseni jossain vaiheessa elämääni myös toiselta puolelta pöytää EU-virkamiehenä korjaamassa unionin valuvikoja toisesta näkökulmasta. Uskon kuitenkin, että vahvalla vaalityöllä paikka EU:n demokratian ytimessä on mahdollinen ja luonteelleni sopivampi vaihtoehto; ihmiset ovat minulle asioita tärkeämpiä.

Nyt takana on reilut kaksi kuukautta eurovaalikampanjaa ja lukematon määrä keskusteluja kuntaliitoksista, kierrätyksestä, koulujen lakkauttamisesta sekä monista muista kunnalliseen ja kansalliseen päätöksentekoon kuuluvista aiheista. Hyviä keskusteluja ja tärkeitä asioita, mutta EU-vaalien kannalta täysin epäolennaisia aiheita.

Monia EMU:n ja EU:n positiivisia vaikutuksia emme näe, emmekä edes voi tietää, koska toista todellisuutta ei ole tapahtunut. Meidän tulisi kuitenkin muistaa, että: hinnat eivät nousseet euron myötä, markan arvo ei olisi enää kuudesosa euroa, bilateraalista kaupankäyntiä Neuvostoliiton kanssa ei enää ole, Nokia ei ollut enää aikoihin ”suomalainen”, eikä tämä maa ole koskaan tullut toimeen omillaan. Entistä aikaa on turha kullata, koko hyvinvointivaltio on rakennettu velaksi ja nyt on aika tunnustaa, että tälle rakennustyölle ja sen tulevalle elinkaarelle on löydettävä mahdollistumisen eväät. Jotta hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito on mahdollista, tarvitsemme voimakasta tuottavuuden kasvua. Suomalaisten yritysten vahvuus on erikoistumisessa eikä tämä onnistu ilman riittävän suuria sisämarkkinoita, sellaiset meille tarjoaa ainoastaan EU 500 miljoonan ihmisen markkinoineen.

Tunnustan ja tiedostan valuviat, joita unionissa on, kuten hallinnon ja demokratian vallan välinen suhde sekä raskas, välillä harhalaukauksiakin ampuva, päätöksentekoprosessi. Selkeä yhteinen maali puuttuu. Lisäksi EU:ssa kärsitään edelleen mikrotason sääntelytulvasta. Säädösten määrääkin ongelmallisempaa on niiden epäjohdonmukaisuus, päällekkäisyys ja hallitsemattomuus sekä tasapuolisen toimeenpanon varmistamisen puute kaikissa jäsenmaissa.

Yhteistä talous- ja rahaliittoa luodessa unohdettiin, että sama raha- ja korkopolitiikka eivät sovi heti alusta asti kaikille jäsenmaille. Ongelma on, että rahaliitto on ollut poliittinen projekti, kun sen olisi pitänyt olla talouspoliittinen ja järjellä tehty prosessi. Tätä olennaista valuvikaa on nyt korjattu yhtenäistämällä finanssipolitiikkaa. Markkinat tuskin kapsahtavat katajaan kahdesti vaan ottavat tästä eteenpäin huomioon myös maakohtaiset riskit.

Vakaus on yksi merkittävimmistä asioista, joita EU-jäsenyys on Suomelle tuonut. Inflaatio ja korot laukkasivat vielä 90-luvun alussa taivaissa ja devalvaatiosykli vahingoitti talouttamme. Muistan, että jo ennen kuin taisin osata laskea useampaa kolikko yhteen, piirsin koululaisjulkaisu Opinsauna -lehteen kuvan markasta, joka kelluu vesiämpärissä.

Suomen viennistä 70 prosenttia suuntautuu euroalueelle, joten valuuttariskin katoaminen ja tullimaksujen poistuminen ovat tarjonneet yrityksille huomattavasti vakaammat ja helpommat olot. Sisämarkkinat ovat tuoneet koko EU:lle lisää talouskasvua, jopa reilusti yli 200 miljardia euroa vuosittain. Suomi on myös maksanut valtiovelan korkoja 2 miljardia vähemmän vuodessa kuin ilman euroa ja pörssiyhtiöiden rahoituskustannukset ovat kokonaisuudessaan puoli miljardia pienemmät euron ansiosta. Asuntovelallisille matalat korot ovat tarkoittaneet huomattavaa helpotusta lainataakkaan.

Eurovaalien ehdokaslistoja katsellessa voi suoraan todeta, että ainakin puolet ehdokkaista rakentavat ensi keväänä omaa eduskuntavaalikampanjaansa. Olen kuullut monen toteavan, että hyvä kun pääsit nyt ehdolle keräämään kannatustasi eduskuntavaaleihin. Vastaan tässä kaikille toteajille yhteisesti: en ole tekemässä eduskuntavaaleja, vaan eurovaaleja ja tavoitteenani on kerätä kannatus, jolla saavutan ensi keväänä paikkani Euroopan parlamentissa. Meidän on aika vihdoin ymmärtää, mikä merkitys parlamentilla on EU:n päätöksenteossa ja mitkä ovat EU:n päätöksenteon vaikutukset meihin. Esivaaleista on tehtävä ensisijaiset vaalit.

Tavoitteena talouskasvu

Talouden rakennemuutos on käsissämme tässä ja nyt. Jotta pystymme vastaamaan huomisen haasteisiin, tarvitsemme nopeaa pelisilmää ja rakentavanlaatuisia uudistuksia ajatteluumme. Sorrumme liian usein manaamaan korkeaa verotusta ja kallista julkista sektoria sekä tuijottamaan työttömyyslukuja. Huomattavasti merkittävämpi ongelma kansantaloudellemme on talouskasvun hidastuminen ja työn tuottavuuden liian hidas kasvu.

Suomessa on tällä hetkellä noin 50 lasta tai vanhusta 100 työikäistä kohti, vuonna 2030 arvio on samassa suhteessa yli 70. Tämä yhtälö pakottaa meidät etsimään keinoja työllisyysasteen nostamiseen ja työn tuottavuuden kasvattamiseen. Samanaikaisesti myös talouden on pakko kasvaa, jotta pystymme ylläpitämään hyvinvointivaltion perustan. Vähemmällä väellä on saatava aikaiseksi enemmän.

Käsillä oleva talouden taantuma on pitkälti seurausta laimeasta talouden ja työn tuottavuuden kasvusta, sekä niistä seuranneesta kilpailukyvyn heikkenemisestä. Jos nämä ongelmat ratkaistaan, hyvinvointivaltio kestää todennäköisemmin tulevatkin paineet, työtä riittää ja palkkatasotkin voivat jatkaa nousuaan.

Mistä talouskasvua sitten pitäisi hakea? Historian perusteella teknologiasta. 1890–1995 Yhdysvaltojen talouskasvusta kaksi kolmasosaa syntyi teknologian kehityksestä. Vuosina 2004–2009 yksin internet toi kehittyneiden maiden talouskasvusta viidenneksen.

Suomen mahdollisuudet uusiin teknologioihin perustuvilla sektoreilla ovat suuret. Koko maailmassa tällä hetkellä nopeimmin kehittyvät tieto- ja viestintäteknologiat sekä niiden hyödyntäminen. Suomessa kyseiset sektorit ovat vahvempia kuin Euroopassa keskimäärin, ja luovat jopa 10 prosenttia kansantuotteestamme. Ei ole sattumaa, että juuri tieto- ja viestintäteknologioiden rooli korostuu start-up- ja kasvuyrityskentällä Suomessa. Mahdollisuudet ovat kuitenkin vielä laajemmat, uusien teknologiaratkaisujen avulla voidaan parantaa työn tuottavuutta lähes kaikilla toimialoilla.

Usein kuulee sanottavan, että teknologian kehittyminen on vähentänyt ihmiskäsien tarvetta ja kasvattanut näin työttömyyttä. Todisteet eivät kuitenkaan tue väitettä, sillä esimerkiksi internetin käytön kasvun on todettu luoneen 2,6 uutta työpaikkaa jokaista sen viemää kohden. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö työpaikkoja olisi hävinnyt. Esimerkiksi metsäkoneiden tulo nosti aikanaan työn tuottavuutta, mutta romahdutti metsureiden määrän. Näiden töiden tilalle on kuitenkin tullut uusia töitä – joskus jopa aiempaa enemmän. Ei työ mihinkään katoa, mutta kehityksen mukana se muuttaa muotoaan.

Laatu korvaa yhä useammin määrän. Nokian tie halpapuhelimien tuottajana ei ollut pitkä eikä leveä. Puhtaasti digitaalisten tuotteiden kohdalla kilpailu on vieläkin kovempaa. Tämä on meille kilpailuetu, sillä koulutettujen suomalaisten kannattaa kisata ennemmin laadussa kuin määrässä tai hinnassa. Korkea laatu linkittyy usein korkeaan hintaan, korkeaan tuottavuuteen ja viime kädessä myös mahdollisuuteen maksaa korkeampia palkkoja.

Teknologiakehityksessä seuraava merkittävä kasvu syntyy todennäköisimmin toimintaprosessien tehostumisesta sekä tieto- ja viestintäteknologian saamisesta laajempaan hyötykäyttöön. Sähköiset liiketoimintamallit ja sähköinen hallinto sekä palvelut ovat tässä merkittävässä roolissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tietoteknologian laajemman hyödyntämisen katsotaan vauhdittavan tuottavuuden kasvua puoli prosenttiyksikköä vuodessa. Suomi voisi ottaa tästä mallia ja siirtää esimerkiksi julkisen sektorin asiointipalvelut ja hallinnon sähköiseen muotoon koko laajuudessaan.

Talouskasvu on nostettava tämän päivän politiikan tärkeimmäksi tavoitteeksi. Sen saavuttamiseksi Suomen ja EU:n tulee keskittyä tukemaan merkittävästi tieto- ja viestintäteknologiaosaamisen kehittämistä, panostaa investointeihin sekä rakenteiden ja liiketoimintaosaamisen kehittämiseen. Euroopan unionin tulisi osaltaan panna digitaalinen agenda täytäntöön haikailematta menneisyyteen. Uudenlaisten talouskasvumahdollisuuksien tunnustaminen ja tunnistaminen ovat askelia suuntaan, joka tuo mukanaan lisää työtä ja mahdollisuuksia suomalaisille Euroopassa.

Digitaalisuus – uhkaava mahdollisuus

Digitaaliset palvelut valtaavat villisti alaa niin sosiaalisten verkostojen ylläpidossa, 24/7 kauppapaikkana kuin musiikki- ja elokuvabisneksenkin aloilla. Älypuhelimet ovat muuttaneet ihmisten arkea ja tapoja. Ruokarukoukset ovat vaihtuneet ruokakuvauksiin, lentokenttien check-in sähköiseksi, eikä onnettomimmankaan city-suunnistajan tarvitse enää jättää arvokkaita lomahetkiään pelkän karttakirjan varaan.

Digitaalisuuden on todettu olevan jopa sähkön keksimistä suurempi muutosvoima niin ihmisten elämän, talouden kuin yhteiskuntien kannalta. Mikä vieläkin merkittävämpää, kehityksen kelkka kulkee jatkuvasti kiihtyvällä sykkeellä eteenpäin. Sähköteknologialta otti sata vuotta yleistyä, digitaalisuus teki saman muutamassa vuosikymmenessä, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että sen merkittävimmät ajat ovat vasta edessä.

Yli 90 prosenttia maailman datasta on luotu viimeisten kahden vuoden aikana. Digitaalitalous kasvaa seitsemän kertaa muuta taloutta nopeammin. Maailman dataliikenteen odotetaan 15-kertaistuvan vuoteen 2017 mennessä ja vuoteen 2020 mennessä internettiin kytketään yli 50 miljardia laitetta. Nämä vasta maistiaisia siitä, millaisia lukuja muutos tarjoilee.

Digitaalisuus tarjoaa mahdollisuutta vaurauteen, uusiin työpaikkoihin, parempiin palveluihin, uudenlaisiin oppimisympäristöihin ja tutkimuksen välineisiin, sekä kenties osaratkaisua ohi talouskriisistä. Mahdollisuuden ohella digitaalisuus on myös uhka, sillä ilman sitä eivät työpaikkamme olisi siirtyneet Kiinaan. Ennen kaikkea digitaalisuus on kuitenkin mahdollisuus, ei vain meille, vaan myös kaikille muille. Pidemmässä juoksussa kisa digitaalisuuden hyödyntämisestä voi ratkaista jopa sen, mikä maanosa maailman talouskilpailua tulevina vuosikymmeninä johtaa.

Meillä on kaikki syy paitsi toivoon, myös huoleen. Kaikki uuden ajan digitaalisuuteen toimintansa pohjaavat jättiläiset, kuten: Amazon, Google, Facebook, Netflix, Alibaba, Baidu, Tencent jne. ovat syntyneet muualla kuin Euroopassa – USA:ssa, Kiinassa, Koreassa. Yhtäkään todellista digimarkkinajättiläistä ei ole tullut Euroopasta.

Tämä ei ole sattumaa.

Me jäämme jälkeen, koska meidän maanosallamme ei ole yhtenäisiä sisämarkkinoita, vaan 28 pientä markkinaa, jotka eivät tue voimakkaasti skaalautuvaa digitaalista bisnestä. Me jäämme jälkeen, koska EU:n yhdentyminen on riittämätöntä, sen syveneminen liian hidasta ja Lissabonin strategiaa hienoine digitaalisine agendoineen ei ole toteutettu. Me jäämme jälkeen, koska kansallisvaltiot ovat tehneet vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi sen, minkä teknologia on jo mahdollistanut.

Kuluttajansuoja on harmonisoitava, oltiin Suomessa siitä mitä mieltä vain. Tietosuoja on yhtenäistettävä, vaikka Saksa vastustaa sitä. Tekijänoikeussuojattuja tuotteita pitää voida myydä suoraan koko sisämarkkinoille, vaikka Ranska ei sitä hyväksyisi.

EU:n sisämarkkinoissa on syviä haasteita. Mitä nopeammaksi digitaalinen juoksukisa käy, sen mahdottomammaksi muodostuu EU:n päätöksentekomenettelyjen kankeus ja yhtenäisyyden puute. Kansallisvaltioiden Eurooppa ei pärjää yhtenäiselle Kiinalle tai USA:n liittovaltiolle. Yhtenäinen Eurooppa menestyisi kovassakin kisassa.

Euroopan riipimisen kappaleiksi on loputtava ja uhkaavaan mahdollisuuteen tartuttava. Se ei ole vain meidän suomalaisten, vaan myös saksalaisten, ranskalaisten ja kaikkien muidenkin eurooppalaisten etu.