VALIKKO

Ukraine calling: tukea on, apu vain puuttuu

Marraskuun 26. päivänä vuonna 1939 neljä venäläistä rajajoukkojen sotilasta kuolee omien joukkojen lavastamassa tykistöiskussa Mainilassa. Neljä päivää myöhemmin alkaa Suomen taistelu itsenäisyytensä säilyttämiseksi. Kolme kuukautta sodan syttymisestä Ranska ja Iso-Britannia ovat valmiita tarjoamaan Suomelle apuaan, lähin naapurimaa Ruotsi ei tässäkään vaiheessa. Pelko sodan laajenemisesta estää avun vastaanottamisen, vaikka hätä ihmisistä ja itsenäisyydestä on todellinen. Naapurin haluttomuus auttaa on ymmärrettävä haluna suojella omaa aluettaan ja kansaansa joutumasta Saksan ja Neuvostoliiton väliseksi taistelutantereeksi.

Sodassa on harvoin osallisena vain kaksi osapuolta, konfliktien vaikutukset, sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä mitattuna, ovat enemmän kuin osiensa summa ja kerrannaisvaikutukset kovemmat kuin esimerkiksi lähes 30 000 suomalaista uhria talven 39-40 aikana. Venäjän toimien aloittamisesta Krimillä tulee pian kuluneeksi vuosi. Missä vaiheessa kansainvälisen yhteisön on aika puuttua sodan kulkuun sekä oman turvallisuutensa, Ukrainan kansakunnan tulevaisuuden että inhimillisen hädän vuoksi?

Ilman todelliseen kansanvaltaan perustuvaa poliittista järjestelmää kansan antama oikeutus vallalle on haettava muuta kautta. On luotava illuusio vahvasta johtajasta, jonka toimien tarkoituksena on kansan turva ja hyvinvointi. Tämän presidentti Vladimir Putin esikuntineen tietää harvinaisen hyvin. Ensinnäkin mediasensuuri Venäjän sisällä pitää Putinin suosion turvattuna. Toiseksi Putin pitää lähipiirinsä, eli maan valtaa käyttävän eliitin, itselleen suotuisana. Älykkäät toisinajattelijat älkööt haaveilko paikoista, joista ponnistaa politiikan vallankahvaan. Toisinajattelijat ja akateemikot tosin eivät ole enää ainoita, jotka lähtevät etsimään vapaampaa elintilaa muualta: vuosina 2010-2011 maasta muuttajien määrä Venäjällä oli noin 70 000 ihmistä, kun 2012-2013 määrä oli jo yli 300 000.

Tästä, ja kansainvälisillä kauppa- ja valuuttamarkkinoilla rahaa tekevien ystäviensä taloustilanteen kurjistumisesta, huolimatta Putinilla on kansan tuki sotatoimilleen suvereenin eurooppalaisen valtion alueella. Alueella, joka on historiallisesti kuulunut sen rajojen sisälle. Pähkinäsaaren rauhan ajan kartatkaan tuskin kuuluvat sensuroitujen asiakirjojen piiriin Venäjällä.

Perinteisellä lännellä on vastassaan sen arvojen kanssa täysin päinvastaisesti ajatteleva ja toimiva oligarkkien joukko, jota vastaan se käy tällä hetkellä väsytystaistelua turvatakseen eurooppalaisen valtion itsenäisen tulevaisuuden. Tosi asiassa, kyse on paljon syvemmälle menevistä arvopoliittisista valinnoista ja siitä, mitä ihmishenki meille merkitsee.

Länsi tunnustaa ja tiedostaa, että Euroopan alueella kuolee päivittäin kymmeniä ihmisiä venäläisten aseiden toimesta. YK:n laskelmien mukaan Ukrainan kriisi on vaatinut jo yli 5000 kuolonuhria ja yli 10 000 loukkaantunutta. Lähes kaikki EU-maat olisivat valmiita lisäämään pehmeää vallankäyttöä saadakseen Venäjän neuvottelupöydän ääreen toistaiseksi tuloksettomin toimin. Edes päivittäin kasvava siviiliuhrien määrä ei ole herättänyt länsimaalaisissa suurempaan suojelunhalua ihmisyyttä kohtaan.

Yhdysvaltojen halu sekaantua Euroopan asioihin on käynyt vuosi vuodelta vähäisemmäksi. Sen mielenkiinto on suunnattu Aasian ja Lähi-idän tarjoamiin uusiin mahdollisuuksiin, ei museoituvan ja ristiriitaisen arvokumppaninsa konflikteihin. USA:n entinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott, entinen Ukraina-lähettiläs Steven Pifer ja Nato-lähettiläs Ivo Daalder kehottavat tänään Washingtonissa lukaistavassa raportissaan Yhdysvaltoja rahoittamaan suoraan Ukrainan armeijan asevarustelua ja kannustamaan Nato-maita avustamaan Ukrainaa sotatoimissa Venäjää vastaan.

Nähtäväksi jää, miten pitkään Yhdysvallat jää pohtimaan löytyykö siltä haluja muuttaa puheet teoiksi, ennen ristiriitaista arvovelijoukkoaan, silläkin uhalla, että idän karhu nousee yhä uhkaavammin takajaloilleen. Joka tapauksessa USA:n halu puolustaa konkreettisen tuen kautta länsimaisia arvoja, aluetta ja ihmisyyttä on siis herännyt – olisiko meidänkin Euroopassa aika tehdä samoin?

 

Kasvua komissio, rohkeutta Eurooppa

Euroopan, tai ainakin Brysselin EU-kuplan, syksyn kuumin puheenaihe on ollut komission puheenjohtaja Junckerin kesällä esittämä 300 miljardin euron investointipaketti, jonka hän julkistaa tänään Euroopan parlamentissa yhdessä työstä, kasvusta, investoinneista ja kilpailukyvystä vastaavan komission varapuheenjohtaja Jyrki Kataisen kanssa. Paketin tarkoituksena on tukea kasvua ja uusien työpaikkojen luomista Eurooppaan. Kommentoin kesällä Junckerin esitystä omilla Facebook-sivuillani Kreikan auringon alla arvaamatta tuolloin, kuinka paljon investointipaketti tulisi vaikuttamaan omaan työhöni ja arkeeni seuraavan puolen vuoden aikana.

Euroopassa riskinottohalu ja -kyky ovat todella heikkoja verrattuna Atlantin takaisiin yrityksiin ja toimijoihin. Olemme armottoman varovaisia ja mietimme herkästi vain riskinoton mahdollisia ikäviä seurauksia ja elämää epäonnistumisesta eteenpäin. Asenneilmastoa tulisi muuttaa siihen suuntaan, että yrittänyttä ei laiteta ja ilman yrittämistä ei voi sen enempää voittaa kuin rakentaa kasvua ja kilpailukykyä.

Riemukaari ja Colosseum vetävät väkeä Eurooppaan, mutta historiallisesti merkittävän ja arvokkaan maanosamme vetovoima yrityselämän näkökulmasta katsottuna on heikko. Jaettu riski ja osumapinnan laajentaminen ovat mahdollisuuksia, joilla voidaan sekä tuuppia yksityistä rahaa kiertoon Euroopan sisällä että houkutella sitä unionin rajojen ulkopuolelta.

Tänään julkaistussa investointipaketissa on kolme keskeistä tekijää: sisämarkkinoiden kehittäminen ja sääntelyn järkeistäminen, hyvien eurooppalaisten investointiprojektien määritteleminen ja rahoituksen mahdollistaminen. Sisämarkkinoiden kehittämisessä tärkeintä on saada pääoma-, palvelu-, digi- ja energiamarkkinat toimimaan todellisten yhteismarkkinoiden tapaan, jota tukee koko Eurooppaa palveleva nykyaikainen infrastruktuurirakenne.

Investointikohteita ja hyviä projekteja Euroopassa riittää. Ja nyt puhutaan nimenomaan koko Eurooppaa – ei ainoastaan Suomea tai vaikkapa Ranskaa – palvelevista hankkeista. Haasteena on niiden tuntemisen puute ja näin ollen uskallus lähteä ottamaan riskiä. Samalla tavalla kuin Joutsenmerkki antaa lupauksen laadusta suomalaisessa tuotteessa, tulee EU:n laatuleima tuomaan uskottavuutta projekteihin ja antaa takuun niiden vaikuttavuudesta. Samalla EU lähtee omalla rahoitusosuudellaan jakamaan riskiä ja ottamaan vastaan ensimmäisiä iskuja, mikäli investoinnit eivät kanna. Rahoitus on tarkoitus suunnata pitkän aikavälin strategisiin investointeihin sekä pieniin ja keskisuuriin yrityksiin.

Rahoitus tulee koostumaan sekä julkisesta että yksityisestä rahoituksesta. Julkisen rahoituksen on tarkoitus toimia vakuutena ja houkutella yhä enemmän myös korkeamman riskin sijoittajia lähtemään mukaan eurooppalaisiin investointeihin. Rahoitusosuus kootaan Euroopan investointipankin sisälle rakennettavaan strategiseen investointirahastoon. Potti muodostuu osin EU:n budjetista, josta kerätään kahdeksan miljardin euron vakuusosuus seuraavan rahoituskehyskauden aikana Connecting Europe facilitysta (3,3 mrd), Horisontti 2020 –hankkeesta (2,7 mrd) sekä budjettimarginaalista (2 mrd), jolla taataan Euroopan investointipankista yhteensä 16 miljardin euron pääomitus investointirahastoon. Investointipankki lähtee itse mukaan viiden miljardin osuudella, jolloin saadaan 21 miljardin euron rahavaranto. Tämä mahdollistaa yli 60 miljardin euron riskiluototuksen ulos strategisesta investointirahastosta. Summan vipuvaikutuksesta, yksityisen sektorin rahoituksella, kertoimella yhden suhde viiteen, päästään vuosien 2015–2017 aikavälillä 315 miljardin euron investointivarannon kokonaisuuteen. Vipuvaikutuksen laskelma perustuu Euroopan investointipankin ja EU-rahastojen historiallisesti toteutuneeseen kertoimeen.

Investointipakettiin ladatut odotukset ovat korkealla. Voidaan kuitenkin jo suoraan todeta, että sen varaan ei Euroopan kasvua voida – eikä ole tarkoituskaan – laskea, mutta sen avulla on mahdollista saada liikkeelle investointirahoitusta ilman julkisen velkaosuuden kasvattamista ja puskea eteenpäin keskeisiä infra-, koulutus-, tutkimus- ja innovaatiohankkeita. Kokonaisuus rakentaa luottamusta ja rohkeutta yksityisen sektorin rahoittajille lähteä investoimaan eurooppalaisiin hankkeisiin ja osoittaa maanosastamme löytyvän sijoituskohteita, joille EU on valmis antamaan laatutakuunsa sekä laittamaan peliin oman rahallisen panoksensa.

Tyhjään kaivoon kannettu vesi ei kuitenkaan pitkän päälle kanna. Rakenteelliset uudistukset ja kolmiosaisen paketin jokaisen osan eteenpäin puskeminen vaatii kokonaisvaltaista uudistumista ja ajattelutavan muutosta. Eurooppa tarvitsee uskoa itseensä ja uskallusta uudistumiseen, jolla rakennetaan aidosti kestävää kasvua sekä mahdollistetaan työtä eurooppalaisille – nyt ja tulevaisuudessa.

Success is not final, failure is not fatal: it is the courage to continue that counts.
Winston Churchill

Yrittäjyys ja yhtenäinen Eurooppa nuorten tulevaisuuden mahdollistajina

Työttömyys, etenkin nuorten osalta, on ongelma, joka huolestuttaa kaikkia päättäjiä vasemmalta oikealle, mutta toimivia ratkaisuja ei tunnu löytyvän miltään poliittiselta ilmansuunnalta. Saksan liitokansleri Angela Merkel on todennut, että politiikalla ei tehdä työpaikkoja, vaan niitä luodaan talouden ja sopivien olosuhteiden kautta. Talous alkaa Euroopassa näyttämään varovaisen orastavia elpymisen merkkejä. Nyt tarvitaankin yhtenäisen ja toimivan talouspolitiikan tueksi päätöksiä, jotka mahdollistavat entistä paremmat olosuhteet nuorten ja työtä vailla olevien työllistymiselle.

Euroopassa tulee taata jokaiselle nuorelle toisen asteen koulutus, joka johtaa ammattiin tai vie kohti jatko-opintoja. Monilla aloilla voimme myös kysyä, tarvitsemmeko niin mittavan koulutuksen, jotta nuoret voivat siirtyä työelämään. Monissa Euroopan maissa työmarkkinoille siirrytään usein kandidaattitasoisen tutkinnon jälkeen, Suomessa jo lähtötavoitteena on maisteritason koulutus, kun puhutaan korkeakoulutetusta työvoimasta.

Vahva talous, osaavat tekijät ja yrittäjyyden edellytysten parantaminen luovat parhaan pohjan työllisyyden kasvulle. Nuoren palkkaaminen on yritykselle liian usein riskisijoitus. Koulutus ei aina takaa, että nuori pystyisi valmistuttuaan vastaamaan taidoillaan työelämän tarpeisiin ja työmarkkinoiden kannalta merkityksellisten taitojen oppiminen onkin ensisijaisen tärkeää.

Saksassa oppisopimuskoulutuksen malli on luonut selvät kannustimet yrityksille palkata yhä enemmän nuoria ja saada heille käytännönläheinen tutkinto. Hyviä käytäntöjä kannattaa kopioida ja jalostaa alueellisesti toimiviksi. Oppisopimuskoulutuksen ehdoton valtti on, että ammattitaito vastaa työn tarpeita ja työ opettaa tekijänsä. Euroopan tasolla meidän tulee varmistaa, että oppisopimuskoulutuksessa hankittu ammattitaito tunnustetaan kaikissa unionin jäsenmaissa.

Eurooppalaista työharjoittelua tulee kehittää unionin tuella ja trainee-ohjelmia laajentaa yksityiseltä sektorilta myös yhteiskunnallisille aloille. Yksi hyvä esimerkki tästä on Erasmus-ohjelma, jonka kautta kansainväliseen harjoitteluun on lähtenyt jo yli 6000 suomalaista ja jo yli 83 000 eurooppalaista vaihto-opiskelijaa on hakenut Suomesta oppia maailmalle. Eurooppalainen Eures-työnvälitysverkosto tarjoaa tällä hetkellä suomalaisille nuorille miltei puoltatoista miljoonaa avointa työpaikkaa Euroopassa. Työn on löydettävä tekijänsä ja tekijän työnsä.

Nuorten yrittäjyyteen kannustamiseen on löydettävä lisää keinoja ja yrittäjiä koskevan työlainsäädännön tulee olla huomattavasti nykyistä kannustavampaa. Työlainsäädäntöä tulee kehittää niin, että yrittäminen ei vaikeuttaisi tai estäisi muun työn vastaanottamista yrittämisen ensiaskelien ohella. Euroopassa perustettavista yrityksistä 99 prosenttia on mikroyrityksiä ja niistä kolmasosa on työttömien perustamia. Näiden yritysten alkutaivalta helpottamaan on kehitetty Progress-mikrolainamekanismia, jolla kannustetaan pienyrityksen perustamiseen rahoituksen ollessa muuten tiukassa.

Unionilla on mahdollisuus parantaa nuorten ja työtä vailla olevien työllistymistä rakentamalla vahvaa taloutta, parantamalla yrittämisen mahdollisuuksia, työelämälähtöistä oppimista ja työvoiman liikkuvuutta. Ilman yhtenäistä Eurooppaa, yrityksemme toimisivat huomattavasti pienemmillä markkinoilla ja mahdollisuudet työllistymiseen olisivat selvästi heikommat. Nuoret osaajat tarvitsevat Euroopan unionia, Eurooppa tarvitsee osaajia ja nuoret ovat eurooppalaiset työpaikkansa ansainneet.

Mistä maksamme sähkölaskussamme?

Sähkö näkyy joka puolella arjessamme ja yhteiskunnassamme – mikään ei toimi ilman sitä. Sen hinta puhututtaa ja se mielletään Suomessa kalliiksi, vaikka hintatasomme on EU:n edullisimmasta päästä. Viime vuosina EU:n jäsenvaltioissa energiahinnat ovat nousseet useassa maassa. Nousu on ollut jopa yli 20 prosenttia vuosien 2008 – 2012 välillä. Eurooppalaiset maksavat sähköstään yli kaksi kertaa enemmän kuin esimerkiksi amerikkalaiset kotitaloudet. Suomen, kuten useimman jäsenvaltion kohdalla, iso osa kustannusten kasvusta ei johdu itse energian hinnannoususta, vaan valtiollisesta sääntelystä, verotuksesta ja infrastruktuurirakentamisesta johtuvista kustannuksista.

Suomessa sähkön vähittäismarkkinat ovat toimineet jo pitkään. Pohjoismaisen sähköpörssin toiminta ja kotimaassa tehdyt poliittiset ratkaisut määrittävät pitkälti asiakkaan vapauden päättää, mistä ostaa sähkönsä – ja mihin hintaan. Asiakkaan kannalta on tärkeää, ettei markkinoita ajeta väkisin isojen toimijoiden keskinäiseksi pelikentäksi, vaan että toimijoita on markkinoilla useampia, mikä mahdollistaa kilpailun toteutumisen.

Sama kaava pätee myös EU:n laajuisesti, tosin haasteita on paljon. Muualla Euroopassa sähkö ei kulje yhtä hyvin maiden välillä kuin Pohjoismaissa ja pelisäännöt ovat hyvin kirjavat. Suurin ongelma energian sisämarkkinoille EU:ssa on eri jäsenvaltioiden tapa rakentaa omia ratkaisujaan, mikä ei välttämättä tue vapaiden energiamarkkinoiden kehitystä. Syöttötariffit takaavat sähkön tarjoajille tietyn hinnan sähköstä, mutta estävät markkinoiden terveen toiminnan.

Lähivuosikymmeninä tarve energiainfrastruktuurin uudistus- ja kapasiteetin korvaamistarpeille niin Suomessa kuin koko EU:n tasolla on entistä kovempi. Meidän onkin syytä kyetä katsomaan erilaisia energiantuotantotapoja mahdollisimman objektiivisesti vertailemalla niiden hyötyjä ja haittoja tasapuolisesti, ei ainoastaan vihreiden – tai teollisuustuotannon kasvuun tähtäävien lasien läpi. Energiatehokas ja ympäristövastuunsa hyvin hoitava yritys kasvattaa omaa kilpailukykyään sekä kuluttajien silmissä että tuotantoon käytettävän energianmäärän suhteen. Kestävän kehityksen periaatteita ja energiatehokkaita ratkaisuja noudattava teollisuustuotanto ei ole ristiriidassa kilpailukyvyn kanssa.

EU:n tulee panostaa investointitukea uusien energiamuotojen ja teknologioiden kehitykseen, joilla saadaan hukkaenergian kulutus laskuun. Liian tiukkojen aikamääreiden asettaminen ei ole hyvä ratkaisu siirryttäessä uusiutuviin energialähteisiin. Ensin on todistettavasti pystyttävä tuottamaan tarvittava energiamäärä uusiutuvilla energialähteillä. Saksa on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun siirtymäaika pois ydinvoimasta määrätään liian tiukaksi – lopputuloksena on kasvanut kivihiilen poltto ja negatiivinen kehitys ympäristön näkökulmasta.

Tempoileva sääntely EU:n tasolla kuvastaa lyhytnäköistä energiapolitiikkaa, mikä tuottaa helposti takapakkia energiamarkkinoiden kehittymiselle. On tärkeää, että EU:n sisämarkkinat toteutuvat tulevaisuudessa myös energiasektorilla. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, mikäli yhteistä linjaa ei löydetä. Suomen ja koko EU:n etu ovat toimivat sähkömarkkinat, jotka painottavat tervettä, pitkäjänteistä ja ennen kaikkea yhtenäistä energiapolitiikkaa.

Energia toimialana on tyypillistä suurten pääomien liiketoimintaa: tehtävät investoinnit ovat euromäärältään valtavia ja vaikutusajoiltaan vuosikymmenien ratkaisuja. Siksi ilman johdonmukaista ja yhtenäistä energiapolitiikkaa, sähkölaskumme loppusumma tulee kasvamaan tasaiseen tahtiin. Kysymys kuuluukin, haluammeko maksaa sähkölaskussamme sähköstä vai huonosta politiikasta?

 

 

Naapurin tauti on myös meidän sairaus

Ihmisten hyvinvointi on koko Euroopan asia. Ei riitä, että itse voi hyvin, jos naapuri sairastaa. Tauti tarttuu ja yhteiset juhlat sekä arjen apu jäävät väliin, mikäli hyvinvointi ei ole yhteistä. Euroopan unionin päätöksenteko tulee rakentaa niin, että isot – koko unionia koskevat linjat, kuten sosiaalisen hyvinvoinnin miniminormit ja talouskehityksen suunta – päätetään yhteisesti ja sosiaalipolitiikan toteuttaminen sekä paikallista elinkeinonharjoittamista koskevat säädökset kansallisesti.

Unionin perustamisvaiheessa sosiaaliturvan harmonisointi oli ajankohtainen aihe ja olisi ollut silloin huomattavasti helpompi urakka toteuttaa kuin nyt, jäsenmaiden lukumäärän ollessa kuuden sijasta 28. Keskustelua aiheesta on käyty 50-luvulta lähtien, mutta tuumasta ei ole koskaan päästy toimeen, jonka seurauksena sosiaaliturvajärjestelmät ovat kehittyneet Euroopassa hyvin eri urille.

Aihe on kuitenkin nyt yhtä ajankohtainen, kuin 60 vuotta sitten ja asialle on vihdoin aika tehdä jotakin. Erot konkretisoituvat epäterveeksi kilpailuksi sisämarkkinoilla, kun yritykset saavat etua liikkuessaan kehittymättömien sosiaaliturvajärjestelmien alueille, maksaen näissä valtioissa pienempää veroa sosiaalietuuksien ollessa niukemmat ja järjestelmien kevyemmät. Ei ole myöskään kenenkään etu, jos kansalaiset liikkuvat unionin sisällä parempien sosiaalietuuksien perässä.

Sosiaaliturvajärjestelmien harmonisointi kertarysäyksellä on utopiaa, mutta ensimmäinen askel tähän suuntaan on säätää EU:n perusturvan minimitasosta, joka voisi nostaa miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Euroopan 2020 -kasvustrategian yksi konkreettinen tavoite on poistaa köyhyys tai syrjäytymisvaara vähintään 20 miljoonalta ihmiseltä.

Minimitaso ei tarkoita yhtä kiinteää euromääräistä tulonsiirtoa jokaiselle, vaan sitä, että jokaisella unionin kansalaisella on omassa jäsenmaassaan oikeus perusturvaan, joka takaa hänelle ihmisarvoisen elämän edellytykset hädän koittaessa. Laskelmat minimitasosta ovat tuttuja monessa EU-maassa, joissa välttämättömät elintarvikkeet ja palvelut sisältäviä viitebudjetteja, tai ns. “hyödykekoreja” on laskettu. Viitebudjetit ottavat huomioon alueen palkka- ja kulutustason sekä julkisen sektorin tarjoamat palvelut.

Tulevaisuuden Euroopassa ihmiset voivat liikkua vapaasti menettämättä oikeuksiaan tai mahdollisuuksiaan sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluihin. Toimivat ja vaikuttavat perustason sosiaali- ja terveyspalvelut on taattava jokaisessa jäsenmaassa, jokaiselle kansalaiselle. Tämä ei tarkoita kaikkea hyvää kaikille kaiken aikaa, vaan sitä, että jokainen EU:n jäsenmaa pystyy tarjoamaan sosiaali- ja terveyspalvelut kansalaisilleen silloin, kun hätä tai sairaus koittaa.

Perusturvan minimitason harmonisointi on ensimmäinen askel kohti eurooppalaista sosiaaliturvajärjestelmää, joka korvaisi 28 erilaista, usein erittäin sekavaa ja pirstaleista mallia. Yksinkertaiset ratkaisut ovat usein toimivimpia. Eurooppalainen, kestäviin arvoihin kuten kannustavuuteen, läpinäkyvyyteen ja tasa-arvoisuuteen perustuva, rakenteeltaan kevyt, mutta vaikuttavuudeltaan väkevä sosiaaliturvajärjestelmä on vielä jonain päivänä arkipäivää kaikille unionin kansalaisille. Työtä sen eteen on tehtävä nyt. Tämä vaatii sen, että uskomme ja uskallamme luottaa Euroopan integraatioon ja nähdä sen mukanaan tuomat hyödyt. Naapurin sairaus on myös meidän tautimme ja naapurin onnesta nauttii koko yhteisö.

 

Todellinen keskuspankki

Euroopan unionia on syytetty muun muassa huonosta taloudenpidosta, heikoista toimista Ukrainan kriisissä ja yhtenäisen äänen puuttumisesta – kaikki asioita, joihin kansalaiset eivät ole olleet valmiita antamaan EU:lle toimivaltuuksia. On aika keskustella siitä, mihin kaikkeen unioni tarvitsee toimivaltuudet, jotta sillä on todelliset mahdollisuudet rakentaa yhtenäistä Eurooppaa, vahvaa taloutta sekä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Kreikan maksukyvyttömyys oli kiistämättä peräisin myös heikosti hoidetusta julkisesta taloudesta, mutta osaltaan tilanteeseen vaikutti liian heikoille perusteille järjestetty talous- ja rahaliitto, jonka myötä markkinat hinnoittelivat euromaiden valtioiden lainat samalle tasolle huomioimatta maakohtaisia riskejä. Markkinoiden herättyä todellisuutteen ja huomattua Kreikan valtiontalouden kriisitilanteen ne ylireagoivat ja korot räjähtivät, jonka myötä maa ajautui maksukyvyttömyyteen.

Sama rahapolitiikka – Saksan vanavedessä – ei yksinkertaisesti sopinut kaikille maille ja ne, jotka kärsivät EKP:n asettamista koroista, tarvitsivat muiden tukea. Juuri näin tapahtui ja siksi ns. tukipaketit olivat perusteltuja. Nyt kun EU vihdoin luo yhteistä finanssipolitiikkaansa, on meidän pidettävä huolta siitä, että no bailout -säännöstä pidetään tiukasti kiinni.

Yhteiselle valuutalle oltiin valmiit antamaan oikeutus, mutta ei todelliselle pankkiunionille, jonka yhteinen valuutta tarvitsee toimiakseen kunnolla. Nurinkurista.

EKP on maailman itsenäisin keskuspankki, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että se ei kuuntele neuvoja poliitikoilta eikä suostu lipsumaan inflaatiotavoitteestaan. Inflaation pelko on Saksalaista perua. Saksa tasapainottaa euroalueen vaihtotasetta niin paljon ylöspäin, että euron arvo ei laske, vaikka inflaatiota muulla euroalueella tarvittaisiinkin. EKP voisi lisätä rahan määrää markkinoilla ostamalla heikommassa taloustilanteessa olevien maiden velkakirjoja huomattavasti enemmän, tai suoran setelirahoituksen avulla, kuten FED tekee Yhdysvalloissa. Tällöin rahan määrän kasvaessa lyhyellä aikavälillä kotimainen kysyntä kasvaisi ja näin Euroopan talouden sydän sykkisi vahvemmin. Tähän mennessä EKP on luonut rahaa vain ostamalla kriisimaiden papereita pitääkseen niiden hinnan kohtuullisena eli osaltaan pitänyt huolen siitä, että maiden maksukykyyn uskotaan.

Euromaiden julkisen talouden kannalta inflaation maltillinen kiihdyttäminen alentaisi velkojen reaaliarvoa suhteessa bkt:hen ja parantaisi näin valtioiden velkasuhdetta. Korkeampi inflaatio tarkoittaisi myös korkeampia korkoja, mikä hillitsisi riskinottoa. Toki inflaation kiihdyttämisellä on myös epävarmuutta lisääviä tekijöitä, kuten markkina- ja joukkolainamarkkinakorkojen sekä reaalikoron mahdollinen nousu. Nyt on kuitenkin aika kiihdyttää talouskasvua myös rahapoliittisin keinoin.

Euroopan parlamentti hyväksyi viime viikolla pankkiunionin syventämiseen liittyviä lakeja, joilla pyritään lisäämään pankkien vastuuta kriisitilanteessa. Eurooppalaiset pankit toimivat ylikansallisesti, ja ylikansallisuuteen tulee myös pankkivalvonnan perustua. Single Supervisory Mechanism (SSM) on uusi finanssivalvonnan väline, jonka avulla ylikansallisesti toimivia pankkeja valvotaan oikeassa kontekstissaan samalla, kun kansalliset toimijat valvovat pienempiä pankkitoimijoita entiseen tapaan. Tämä tulee lisäämään pankkisektorin avoimuutta ja luotettavuutta. Päätöksen jälkeen pankkitoiminnan mahdolliset epäkohdat nähdään paremmin ja tulevien pankkikriisien torjunta helpottuu.

Eurooppalaisten kannalta paras ratkaisu on rakentaa EU:lle yhtenäinen ja toimiva rahapolitiikka ja pitää huoli siitä, että Euroopan keskuspankilla riittää muskeleita torjua seuraavat pankkikriisit. Todellinen, toimiva ja uskottava pankkiunioni on ratkaisu tähän. Vastikään tehdyt päätökset vievät Eurooppaa oikeaan suuntaan, mutta kehitettävää riittää ja todellisen toimintakyvyn mittaa vasta seuraava kriisi, joka toivottavasti ei kolkuta lähiaikoina keskuspankkimme ovia.

Oppia Ukrainan tilanteesta

Länsimaat oppivat Iranista, että talouspakotteilla ei saavuteta poliittisia pikavoittoja. Venäjän kohdalla tilanne on vielä haastavampi. Venäjän valtio ja etenkin sen talouseliitti ovat huomattavan riippuvaisia länsimaista ja ovat tiukasti integroituneet kansainväliseen finanssijärjestelmään. Epävakaa tilanne Ukrainan ja Venäjän välillä on aiheuttanut ruplan arvon alenemista, pörssin painumista ja korkojen nousua itärajan takana. Venäjä on yhä epävakaampi sijoitusympäristö kansainvälisille toimijoille. Omaisuuden jäädytykset ja viisumirajoitukset kasvattavat sijoitusten hintaa sekä niihin sisältyviä riskejä.

Entä miltä tilanne näyttää Euroopasta katsottuna?

Eurooppa ja etenkin Saksa ovat riippuvaisia Venäjältä tulevasta kaasusta. Saksa ei olekaan ollut yhtä halukas lähtemään Yhdysvaltojen pakotekelkkaan kuin esimeriksi Ranska. Öljy, kaasu ja sähkö ovat Venäjän valttikortteja Euroopan suuntaan. Jos se päättää vetää hanat kiinni, on Euroopan teollisuudella ja kotitalouksilla edessään vaikeat ajat. Suomessa pakotteet osuvat kipeästi elintarvikesektorille sekä metsä- ja energiateollisuuteen. Suomen vientituloista 12 prosenttia tulee venäläisestä raakaöljystä jalostetuista öljytuotteista ja elintarviketuotteiden viennistä 30 prosenttia suuntautuu itänaapuriimme.

Mitä meidän sitten tulisi Ukrainan suhteen tehdä?

Talouspakotteet ovat oikea signaali siitä, että länsimaat eivät missään mielessä hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa ja ovat valmiita toimiin Venäjää vastaan. Tosiasia kuitenkin on, että näillä toimilla Venäjää ei saada vetäytymään Krimiltä, eikä edistetä sen enempää Ukrainan kuin Euroopankaan intressejä. Nyt EU:n tulisi Ukrainan taloudellisen tukemisen lisäksi keskittyä tukitoimiin, joilla maa saataisiin poliittisesti ja hallinnollisesti takaisin jaloilleen. EU:n tulisi ottaa vahva rooli neuvotteluiden vetäjänä Venäjän ja Ukrainan johdon välillä ja esittää selkeästi seuraavat askeleet maiden välisen yhteistyön rakentamisessa.

Ukrainan suuria ongelmia ovat sen heikko johtajuus ja oikeusvaltion toimimattomuus. Demokraattinen päätöksenteko puuttuu ja maassa rehottaa korruptio. Energialobbarit ja kaasuntoimittajat ovat jo vuosia hyötyneet Venäjän ja Ukrainan välisestä väännöstä onnistuen keräämään kermat bisnesjunailujen ja kaasutoimitusten päältä.

EU voi omalta osaltaan tukea Ukrainan taloudellista kehitystä poistamalla tuontitulleja Ukrainan ja EU:n välillä, sillä pelkästään maataloustuotteiden tuontitullien poistaminen toisi Ukrainalle 330 miljoonan euron säästöt. Kaiken kaikkiaan tuontitullien poistamisen arvioidaan tämän hetkisellä viennillä tarkoittavan 487 miljoonan euron säästöjä Ukrainalle. Tällöin suoraa rahallista tukea tarvitaan vähemmän ja samalla mahdollistetaan kasvupohjaa Ukrainan yritystaloudelle.

Entä mitä olemme oppineet Ukrainan kriisistä tähän mennessä?

Ensinnäkin EU:n tulisi kasvattaa energiaomavaraisuuttaan ja vähentää riippuvuuttaan Venäjän öljy- ja maakaasuntuonnista. Toiseksi EU:n ulkopoliittista roolia ja toimintamahdollisuuksia tulisi vahvistaa, jotta emme olisi ulkopoliittisesti aseettomia oli edessämme sitten siviilikriisi tai aseellinen hyökkäys aluettamme kohtaan. Ukrainan tilanne on myös osoittanut meille, että emme voi tuudittautua näennäiseen Pax Europaan, vaan että elämme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa, jossa eurooppalaiselle vastuunkannolle on todellinen tarve.

Vapaakauppa murtaa byrokratian esteitä

EU ja USA ovat käyneet neuvotteluja vapaakauppasopimus TTIP:stä (Transatlantic Trade and Investment Partnership), joka loisi yli puolet koko maailman bruttokansantuotteesta kattavan vapaakauppa-alueen. Komission arvioiden mukaan sopimus toisi alueelle 28 prosenttia lisää kauppaa, noin kaksi miljoonaa työpaikkaa ja kasvattaisi alueen bruttokansantuotetta noin 86 miljardilla eurolla vuodessa. Siinä on huomattavaa potentiaalia myös suomalaisille yrityksille ammennettavaksi.

TTIP-sopimuksessa on kysymys suorien ja epäsuorien kaupanesteiden purkamisesta. Esimerkiksi suorat tullit ja raskaat sertifiointimenettelyt olisivat purettavien listalla ja työlupien saantia helpotettaisiin. TTIP on yksi merkittävä askel mannertenvälisen kaupan kevyempään sääntelyyn, josta suurina hyötyjinä ovat suomalaiset uusien innovatiivisten tuotteiden vientiyritykset. Innovaatiot vanhenevat helposti maahantulobyrokratiassa, jolloin uuden tuotteen tuoma kilpailuetu katoaa jo sertifiointia odottaessa.

Vapaakauppasopimus laajentaa yritysten luontaisia markkinoita, mahdollistaa laajemman skaalautuvuuden ja parantaa siten tuotekehitykseen suunnattujen panostuksien tuottoa. Se kiihdyttää kehitystä ja kehitysten hedelmien leviämistä. Esimerkiksi cleantechin ja digituotteiden sekä -palveluiden markkinat kasvavat Yhdysvalloissa kovaa vauhtia ja Suomella on merkittävät liiketoimintamahdollisuudet näistä molemmilla aloilla. Suomalaisten digituotteiden potentiaali on kiistaton ja cleantech-alalla Suomi on jo nyt väestöpohjaansa nähden kokoaan 2,5 kertaa suurempi, yli 1 prosentin tuotanto-osuudellaan maailman cleantechista.

TTIP-sopimuksen mukanaan tuoma kaupanesteiden purkaminen on kohdannut myös arvostelua. Amerikkalaisten tuotteiden helpompaa pääsyä eurooppalaisille markkinoille on karsastettu, paljolti perusteettomasti. Kritiikin pääkärki on liittynyt niin sanottuun investointisuojaan. Sopimuksen on uhattu antavan yhdysvaltalaisille yritykselle mahdollisuuden vaatia eurooppalaisia maita purkamaan, tai ainakin estämään luomasta uutta lainsäädäntöä vapaakaupan tielle esimerkiksi ympäristösyihin vedoten.

Vapaakauppasopimus ei estä Euroopan unionia säätämästä uusia normeja ympäristön suojelemiseksi eikä se myöskään kumoa tai muuta mitään lainsäädäntöä ilman Euroopan parlamentin hyväksyntää. Yritykset eivät voi purkaa lainsäädäntöä oikeudenkäyntien kautta. Investointisuoja tarkoittaa sitä, että Eurooppaan investoineet amerikkalaisyritykset saavat suojaa yritysten omaisuutta takavarikoivaa tai mitätöivää lainsäädäntöä vastaan Euroopassa ja vastaavasti eurooppalaiset yritykset USA:ssa. Tämä luo ennustettavuutta ja vähentää investointien riskejä mikä taas lisää investointeja ja niiden myötä syntyviä työpaikkoja.

Joissakin tilanteissa ennalta arvaamaton lainsäädännön muutos voi laukaista investointisuojan. Se on kuitenkin pieni hinta hyötyyn nähden. Kahdeksan Euroopan unionin jäsenmaata on jo ottanut käyttöön tällaisen riitojenratkaisumenettelyn USA:n kanssa ja TTIP:n myötä se vain laajenisi koko Unioniin alueelle.

Kokonaisuutena vapaakauppasopimus on työkalu, jonka avulla yli puolet maailman kaupasta voidaan saada yhtenäisen vapaakaupan piiriin. Uusien vientituotteiden kehittämisen mahdollistavat investoinnit eivät löydy globalisoituvassa maailmassa omasta kotimaasta. Laajentuva markkina-alue parantaa eurooppalaisten yritysten mahdollisuuksia menestyä ja luoda uusia työpaikkoja Eurooppaan, jossa niitä tarvitaan kipeästi juuri nyt.