Navigate / search

Karjalanpiirakoita, saaristolaisleipää vai pain au chocolat?

Vietimme mieheni kanssa kesää ajaen lähes 8000 kilometriä autolla ympäri Eurooppaa. Vaikuttavimpina hetkinä pitkäaikaisen haaveen täyttyminen nähdä Normandian maihinnousupaikat, iso pala Saksan historiaa ja nauttia viiniviljelmien sadoista Chaplisista Alcaseen. Tapasimme ystäviä eri puolilla Eurooppaa ja illan viimeisistä hetkistä nauttiessa tuli varsinkin belgialaisen ystäväperheemme kanssa pohdittua kansallisia samankaltaisuuksia ja erilaisuuksiamme. Sama keskustelu jatkui Suomeen palattuamme, kun perheemme yhdistivät voimansa järjestääkseen kihlajaisjuhlat ystävillemme kesän päätteeksi. Eteläkarjalaisten ja varsinaissuomalaisten luonteenpiirteistä tuntui löytyvän yhtä paljon eroja kuin belgialaisten pain au chocolatesta ja jälkiuunirukiista.

Perheeni on, pientä savolaista koukkua lukuun ottamatta, vahvasti Karjalassa kasvanut ja luonteenpiirteensä sieltä erehtymättömästi perinyt. Luonnetta ja sydäntä mie-sie-kansasta löytyy vaikka muille jakaa. Ruokakulttuuri on rikasta ja rakasta ja tätä vaalivat emännät yhtä nauravia, haastavia kuin vaativiakin. Otat sitten atomin tai vetyn, et varmasti pety ja Karjalasta kajahtaa maakuntalaulun hengessä koulujen päätöspäivistä urheilun juhlahetkiin.

Laulu helkkyy myös Auran rantain, mutta kovin paljon vaimeammin käy läike ihmisissä sillä suunnalla. Siinä missä Saimaan rannat loiskuaa, niin Auran rannat lainehtii pidättyväisen tyynesti ja hitaasti lämpiävät varsinaissuomalaiset. Tästä sain ensitunnelmia Turun opiskeluvuosinani, mutta mieheni myötä olen oppinut, että vaikka ei heti halattaisi ja toiselle elämäntarinaansa ensikohtaamisella laverreltaisi, voidaan silti olla ystäviä. Ja parisuhdekin on osoittautunut harvinaisen tasapainoiseksi yhtälöksi tasaisemman ja tunteekkaamman luonteenlaadun välillä.

Olen asunut Helsingissä lähes koko aikuisikäni, Saksassa vietettyä aikaa lukuun ottamatta. Haaveilen asuvani vielä useammassa maassa ja toivottavasti mantereellakin. Karjalaisuutta ja juuriani ei minusta kuitenkaan kitketä maata tai kieltä vaihtamalla. Yhtään sen vähempää meistä ei myöskään lappeenrantalaisia, turkulaisia tai suomalaisia tule, vaikka hallintoa ja päätöksentekoa kaupunkien ja maiden välillä yhtenäistettäisiinkin. Niin Suomen pirstaleisella kuntakentällä kuin Euroopan unionillakin on mielestäni vain yksi järkevä suunta. Pakkoavioliittoa tuskin tarvitsee tarjota, jos pystytään näkemään oman elintilan ulkopuolelle, unohdetaan identiteettikriisissä kiemurtelu ja katsotaan tilannetta järkiperustein.

On aloitettava rakenteellisista uudistuksista, kuten hallinto-, laki-, ja verouudistuksista sekä työmarkkinoiden säädösten yhtenäistämisestä. Harmaan talouden kitkemiseksi heikomman bkt:n EU-maissa on tehtävä huolellista työtä. Rahaliito tulee syventää myös poliittiseksi unioniksi ja sisämarkkinoille luoda yhteiset pelisäännöt. Tämä tarkoittaisi talouden näkökulmasta sijoitus- ja rahoitusriskien vähenemistä sekä tarjolla olevan lainarahaosuuden huomattavaa kasvua kattavamman ja luotettavamman rahoituspohjan myötä. Tällä taas edistettäisiin sijoittajien liiketoimintamahdollisuuksien merkittävää kasvua ja jokaisen meidän näkökulmasta Euroopan kilpailukyvyn, elinvoimaisuuden ja hyvinvoinnin kehittymistä. Ennen kuin näistä konkreettisista askelista kohti tiiviimpää unionia voidaan keskustella, vaatii tämä laajempaa asennemuutosta syvien kansanrivien keskuudessa.

Poliittinen, ja etenkin talouspoliittinen debatti jää helposti etäiseksi ja entistä presidenttiämme lainatakseni sopulien sanahelinäksi. Käytännössä kyse on kuitenkin asennemuutoksesta. Miksi meidän on niin vaikea nähdä, että yhteiset talouspoliittiset linjaukset ja EU:n sisäpolitiikan kehittäminen eivät itseasiassa olisi meiltä mitenkään pois? Jokaisella Euroopan maalla on oma lisänsä annettavanaan yhteiseen pöytään ja yhdistämällä eri maiden parhaita käytäntöjä voimme päätyä huomattavasti parempaan kokonaisuuteen. Toki, vanhat tiskit on korjattava ensin pois, mutta uutta ei synny, jos ei uskalleta yrittää.

Karjalanpiirakat ja saaristolaisleipä mahtuvat sopuisasti suomalaiseen kihlajaispöytään ja tuovat selvästi rikkautta, rakkautta ja kulttuurien kohtaamista Suomen rajojen sisällä. Sen kummempia eivät ole Euroopan kansat – niiden poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset vivahteet muuallakaan tällä mantereella. Poliittisten kulttuurien yhdistäminen vaatii työtä, mutta lopulta kyse on ihmisten välisestä yhteistyöstä. Kihlauksesta avioliittoon siirtyminen vaatii kompromisseja puolin ja toisin, mutta monesta liitosta on syntynyt myös jotain uutta ja parempaa.

Puoluevalinnan perustana brändi vai persoona?

Liittyessäni 15-vuotiaana Kokoomuksen jäseneksi, ilmoitti äitini tämän tulevan olemaan aina ryppy meidän rakkaudessa. No, se ryppy ei ole koskaan näkynyt ja vaikka sain tiukkaa palautetta sunnuntailounaalla kertoessani kunnallisvaaliehdokkuudesta, kestitti äiti kiltisti vaalitiimiäni leipomuksillaan ja napsutteli iltojen ratoksi Mariminttejä kiinni vaaliesitteisiin. Eikä meidän näkemyksemme yhteiskunnasta taida juuri erota, muuten kuin periaatteen tasolla. Lähtökohtaisestihan me kaikki kokoomuslaiset olemme egoistisia konservatiivi-porvareita, jotka ajamme vain omaa etuamme ja pyrimme karsimaan, tai vähintään markkinaehtoistamaan, kaikki raskaalla työllä rakennetut hyvinvointivaltion palvelut. Tämä kaikki tapahtuu meillä tietenkin sinisellä kauluspaidalla ja Burberry-kuosilla kuorrutettuna.

Näin tuntuvat ajattelevan myös monet Vihreitä äänestävät ystäväni. Humanistisessa ja valtiotieteellisessä yliopistomaailmassa ei ole lainkaan suotavaa kannattaa herraskaiselta haiskahtavaa oikeistopuoluetta. Paljon tärkeämpää on keskittyä olemaan ”erilainen”. Erilaisuudella tässä yhteydessä tarkoitetaan, että jokaiselta löytyy samanlainen sinapinkeltainen kauhtunut neulepaita, Fjällrävenin reppu ja kuluneet tennarit sekä yhteinen missio siitä, miten planeetta pelastetaan vastustamalla fossiilisten polttoaineiden käyttöä, syömällä soijaa ja olemalla se pikkuisen muita parempi – syvällinen ajattelija.

Kunnallisvaalien yhteydessä moni luuli minua vihreiden ehdokkaaksi seisoessani kumisaappaissa ja tuulitakissani Kolmen sepän patsaalla. Hyvä niin. Ei kenenkään arvomaailmaa voi määrittää pelkästään kenkien merkkiä tai puoluekirjaa katsomalla. Puolueeseen liittymisen kynnys on korkea, jos taustalla ei ole äidinmaidossa perittyä aatetaustaa, aateveljien riveihin tuuppaavaa opiskelijapolitiikan polkua tai politiikan töiden kautta ujutettua jäsenkirjaa.

Kipuilin itse paljon puoluevalintani kanssa rämpiessäni omia polkujani avoimen yliopiston kautta yliopistoon, pohtiessani pääaine-sivuaine valintojani, vaihtaessani iltaisin ja viikonloppuisin akateemisen ajattelun vapauteni myyjänrooliin ja painiessani henkilökohtaisessa elämässäni aikuiseksi kasvamisen kynnyksellä. Puolueen oikeisto- ja konservatiivisiiven ajatus- ja arvomaailma kauhistutti – ja kauhistuttaa yhä – nuorta valtiotieteilijää. Toisaalta Suomen puoluekentältä on vaikea löytää toista yhtä selkeästi yksilönvapautta, perusturvajärjestelmän ylläpitoa ja kehittämistä sekä sivistyksellistä tasa-arvoa korostavaa, talous- ja arvoliberaalia puoluetta (korulause, tiedän).

Kavahdan salarakkaita, joten kerron mieluummin avoimesti, että kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä, vastustan jyrkästi turkistarhausta, kannatan ydinvoimaa (kunnes joku pystyy esittämään vaihtoehtoisen sähköntuotantomallin, jolla katetaan koko sähkönkulutuksen tarve), huolellisesti valmisteltua perustulomallia ja Euroopan unionin tiiviimpää yhteistyötä. Yhteisön hyvinvointi lähtee omassa ajatusmaailmassani yksilön hyvinvoinnista, eikä meillä ole varaa jättää ketään tämän arkin ulkopuolelle.

Sillä, miten ihminen pukeutuu, mitä hän syö ja mihin uskoo tai uskooko mihinkään, ei viedä eteenpäin sen enempää arvokeskustelua kuin yhteisiä asioita. Huomattavasti tärkeämpää on keskittyä siihen, mihin ja miten me arvo- ja ajatusmaailmamme perustamme ja perustelemme sekä siihen, mitä me teemme ja ennen kaikkea mitä me saamme aikaan.

Edellisissä kannanotoissani minulla riittää perustelemista täällä blogissa vielä pitkään. Haastankin itseni, paitsi kirjoittamaan ahkerammin, pyrkimään sanoista tekoihin ja lunastamaan lupaukseni asioiden aikaansaamisesta uusissa luottamustehtävissäni Helsingin teknisen palvelun lautakunnan varapuheenjohtajana ja varavaltuutettuna, kuin myös eteenpäin pyrkivänä ajattelijana – kumisaappaat jalassa, kauluspaita päällä.

Kyllä Suvivirrelle, ei valtionkirkolle

Joulun aikaan paatuneinkin tapakristitty herkistyy helposti, kun kirkoissa sammuvat valot ja kynttiläkulkueet virtaavat ulos pakkasyöhön veisaten Maa on niin kaunista. Vaikka omassa perheessäni osa on jo luopunut kokonaan velvollisuudesta kirkollisveron maksuun, kaivetaan meillä uskollisesti joka joulu vanha perheraamattu esiin kirjahyllyn kätköstä, luetaan katkelma jouluevankeliumista ja veisataan Enkeli taivaan ensimmäinen säkeistö, ennen jouluaterian alkamista. Tämä tapa kuuluu meidän perheen jouluun, yhtä lailla kun makaronilaatikko joulupöydän karjalanpaistin kaveriksi – perinteen mukaisesti.

Elämän suurten muutosten, perheen perustamisen, sen hajoamisen tai menettämisen jälkeen tutut tavat ja perinteet nousevat monesti yllättäen suurempaan arvoon kuin aiemmin. Ulkomailla asuessa vannoutuneimmallekin kosmopoliitille tulee helposti ikävä omia kotimaisia lempiruokia, kotoisia tapoja ja saunan lämpöä. Itse löysin itseni leipomasta mustikkapiirakkaa ja perunarieskoja saksalaisille ystävilleni, vaikka kahden kilon perunamäärän survomisyrityksestä viinipullolla ja runsailla perunajauhoilla kyllästetystä piirakkapohjasta pystyikin päättelemään, etteivät nämä kuuluneet ihan jokapäiväisiin tapoihini kotimaassa.

Luen itseni tapakristittyjen laajaan joukkoon ja monet kristilliseen perinteeseen kuuluvat tavat ja perinteet ovat minulle tärkeä osa kulttuurimme juuria sekä ymmärrystä suomalaisesta sielunmaisemasta. Kuulun kirkkoon lähinnä kulttuuriperinteen, lähetystyön sekä kirkon lasten ja nuorten hyväksi tekemän työn vuoksi. Tämä työ, kirkon hoitamana, vaatii kuitenkin tällä hetkellä jälleen yhden ylimääräisen hallinto-organisaation, sen sijaan, että nuo veroäyrit käytettäisiin samaan työhön valtion toimielimien kautta. Olisinkin valmis luopumaan kokonaan valtionkirkosta ja tietyn uskonnon opetuksesta koulussa. Muuttaisin nekin tunnit opetukseksi maailman eri uskonnoista ja kulttuureista lisäämään ymmärrystä ja kasvattamaan suvaitsevaisuutta.

Uskonto on kuulunut olennaisena osana ihmisten elämään kautta historian. Vaikka tavat ja perinteet muuttuvat ja me rakennamme niitä tänä päivänä yhä enemmän ilman ristiä rinnassamme, ei meidän tarvitse katkaista välejä väkisin herran huomassa vietettyihin vuosisatoihin. Laulan mielelläni Suvivirren keväisin ja Enkeli taivaan jouluisin ja aion ne myös lapsilleni opettaa. En sen vuoksi, että he uskoisivat yhteen ja ainoaan jumalaan tai siksi, että niin kuuluu Suomessa tehdä, vaan koska ne ovat osa meidän kulttuurihistoriaamme, kauniita ja muistoja herättäviä kappaleita, jotka auttavat osaltaan meitä ymmärtämään omaa suomalaista luonteenperintöämme – hartaudesta juhlaan.

Kirkkoa, henkilökohtaista uskoa ja valtiota ei mielestäni tule sekoittaa toisiinsa. Sen sijaan suvaitsevaisuus, toisten ihmisten ja kulttuurien sekä tapojen ja perinteiden kunnioittaminen tulisi olla kiinteä osa niitä kaikkia.

Lasikattona suorittaminen

Luin jokin aika sitten artikkelin, joka käsitteli nyky-yhteiskunnan kolmekymppisten naisten täydellisen CV:n dilemmaa. Osui ja upposi. Akateemisesti koulutetut naiset hiovat ansioluettelonsa viimeistä piirtoa myöten haluamansa uran mukaisiksi. Ylempi korkeakoulututkinto, hyvät harjoittelu- ja vaihtopaikat, kielitaito, suosittelijat. Odotukset on ladattu korkealle, mutta työelämä ei heti tarjoakaan sitä mitä odotetaan. Jotain puuttuu. Oikeat verkostot, väärä sukupuoli, naisten lasikatto? Tuskin.

Tämän päivän naiset osaavat kyllä verkostoitua ja ovat osoittaneet olevansa yhtä päteviä urakiipijöitä ja akateemisesti lahjakasta joukkoa kuin kanssaveljensäkin. Mutta kuten tiistaina julkaistusta alakoululaisille tehdystä oppimisvertailustakin voidaan nähdä, koulun suorittaminen ei opeta soveltamista – eikä elämää voi suorittaa, vaikka ei sattuisikaan unohtamaan matkan varrella oliko se hauki kala vai ei.

Lehdissä ihmisiltä kysyttäessä he katsovat telkkarista ainoastaan ajankohtaisohjelmia, uutisia sekä kenties jotain HBO:n laatusarjaa, eivätkä tietenkään syö mitään tv:tä tuijottaessaan – korkeintaan salaattia. On myös tärkeää muistaa postata kaikki coolit tekemiset sosiaalisen median eri kanaviin, harrastaa urheilua, matkustaa trendikkäissä kohteissa ja tietää mikä pasta on milloinkin in.

Olin asettanut kaksikymppisenä itselleni selkeän kymmenvuotissuunnitelman: ylioppilaaksi, reservin vänrikki ilmavoimista, maisteritutkinto valtiotieteellisestä viidessä vuodessa, työ poliittisen sisällön parissa, kenties vielä onnellinen avioliitto ja lapsia – uran ehdoilla tietenkin. Kolmekymppisenä maailmahan olisi siis valmis?

Ylioppilas – check. Armeijapaikaksi yksi vaihtoehto, ilmavoimat ja lentämään. Suorituspaineet. Tuloksena Ilmavoimien viestikoulu, visusti maanpinnalla ja kersantin natsat. Yliopistoksi ja oppiaineeksi yksi vaihtoehto: Helsinki ja poliittinen historia. Yksi kirja, yksi 6 %:n mahdollisuus kerran vuodessa. Suorituspaineet valtavat, varasijat eivät paljon lämmittäneet. Lopputuloksena maisterintutkinto Turusta, pääaineena valtio-oppi sekä hyvä oppimis- ja kasvuprosessi. Harjoittelut, vaihto, kielitaito mutkien kautta halutulle polulle – check.

Suurta poliittista ajattelijaa, tutkijaa tai strategia minusta ei ole tullut. Mielenkiintoiseen työhön kannattaa tarttua kun sitä tarjotaan, ja lopulta ihminen oppii, kehittyy ja kasvaa kaikesta. Ehkä vielä enemmän silloin, kun on poissa omalta mukavuusalueeltaan. Elän toivossa, että tuo työpöydälläni nököttävä Andrew Heywoodin politiikan teorioiden perusteos pitää minut henkisesti kiinni omassa tutkimusalassani. Ja ehkä tuo sen viereen jämähtänyt ruotsin kielioppi- ja harjoituskirja lisää myös henkisesti ruotsintaitojani.

Pikkusiskoni kertoi mummini hiljattain todenneen, että Aura tuskin ehtii enää hankkia lapsia kun niitä ei kuulu. Olen 28. Kuka näitä paineita meille asettaa? Me itse, ympäristö, läheiset, vai kaikki ne yhdessä? Olenko epäonnistunut suorittaja, vai onko elämä kenties kasvattanut ja antanut enemmän matkalla, vaikka se ei olekaan mennyt ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan?

Ehkä nuoret naiset eivät jäisi kolmeksi vuodeksi kotiin jokaisen lapsen syntymän jälkeen luodakseen täydellistä äitikuvaa, karppaisi jokaisen juhlapyhän ja lomakauden välissä tai vaihtaisi hyvin alkanutta konsultin uraansa joogaopettajan pestiin Balilla löytääkseen itsensä, jos keskittyisimme elämään joka päivä, tekemään rohkeasti vaihtoehtoisiakin valintoja ja ennen kaikkea lopettamaan liian suorittamisen.

Kenties huomenna, tänään on kuitenkin treenipäivä ja toissapäivänä ostetut avokadot alkavat olla kypsiä.

Ajan ilmiöstä yleiseen hyväksyntään on pitkä matka, välillä liian pitkä

Olen seurannut mielenkiinnolla viimeviikkoista keskustelua Mannerheim-elokuvasta. Moni mielensäpahoittaja on ehtinyt tuomita filmin kansanpetturuutena kansallissankarin häpäisystä, mutta lähinnä ihmiset ovat olleet hämillään ja keskustelussa on noussut esiin taiteen vapauden ja hyvän maun rajat. Taiteen kuuluu puhuttaa ja herättää tunteita, siinä mielessä kyseistä elokuvaa voidaan pitää erittäin onnistuneena. Moni asia kaipaisi samanlaista tunteiden tuuletusta, ajan ohi ajaneiden arvojen ja toimintamallien uudistamista.

Tunnen kotimaani sota ja poliittisen historian, olen käynyt armeijan ja lukenut Mannerheimin elämänkerran. Kunnioitan sotaveteraaneja. Mannerheim-elokuva on ohjaajan fiktiivinen tulkinta historiallisen henkilön rakkauselämästä. Elokuvan pääroolin esittäjän ihonväri on minulle täysin toissijainen asia. Siitä onko elokuva hyvä vai huono, on varmasti yhtä monta mielipidettä kuin elokuvalla on katsojaa. Oman mielipiteeni muodostan vasta kun olen sen nähnyt, mutta se ei perustu sen enempää filmin kuvaus maahan, kuin näyttelijöiden ihonväriin.

Kuulun siihen sukupolveen, jolle ihmisen etninen tausta ei määritä automaattisesti hänen kansalaisuuttaan, saati että sillä olisi merkitystä siihen, miten häneen suhtaudun.

Ystäväpiiristäni löytyy sekä homoja että heteroita, ja minulle jokaisen parisuhde ja ihmisten välinen rakkaus on yhtä arvokasta. En pysty ymmärtämään, miksi jollain on oikeus mennä naimisiin ja jollain toisella ei, saati sitä, miten joku voi katsoa oikeudekseen nostaa itsensä tuomariksi toisten yläpuolelle jaellakseen oikeuksia siitä, kuka on kelvollinen avioliittoon ja kuka toinen taas ei? Samaan käsittämättömyyden kategoriaan laitan homoparien adoptio-oikeuden. Miksi kaksi naista, tai kaksi miestä eivät voisi olla yhtä hyviä vanhempia kuin vastakkaista sukupuolta oleva pari? Rakastavan ja huolta pitävän vanhemman rooli ei missään mielessä katso sukupuolta. Kyvykkyyttä huolenpitoon ja välittämiseen sitäkin enemmän.

Olen kasvanut Internetin maailmassa ja kuten ikätoverini, me emme mene sosiaaliseen mediaan vaan olemme siellä. Löysin nykyisen työpaikkani sosiaalisen median välityksellä, pidän sitä kautta viikoittain yhteyttä ympäri maailmaa asuviin ystäviini ja sähköinen media on keskeinen työväline muun muassa kunnallisvaalikampanjassani. Sosiaalinen media on ihmisten välisen kanssakäymisen muoto, aivan kuten kirjekyyhky, lennättimellä lähetetty viesti tai perinteinen kirje ovat olleet menneille sukupolville. Ihmiset välttelevät sosiaalista mediaa peläten omien tietojensa julkistamista. Harva meistä kuitenkaan on oikeasti niin mielenkiintoinen henkilö, että juuri sinun kotikaupunkisi tai aviollinen statuksesi ketään sen enempää kiinnostaisi. Jos joku sen perusteella haluaa mainostaa minulle juuri ikäiselleni suunnattua aikakausilehteä, olen vain tyytyväinen että tavoittivat.

Etsiessäni työpaikkaa valmistumiseni jälkeen, lähetin hakemuksia Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan. Seuraan päivittäin kansainvälistä mediaa ja tilaan eri maiden päivän lehtiä iPadiini. Kirjani luen alkuperäiskielellä, aina kun se on mahdollista. Määrittelen itseni Euroopan kansalaiseksi, tulevaisuudessa todennäköisesti maailman.

Kuuntelen ja kunnioitan vanhempiani ja perinteitä, mutta se mitä en arvosta on kehityksen ja nuoren ikäpolven arvojen ja asenteiden tuomitseminen, tai tahallinen arvomuutoksen ja uusiutumisen hidastaminen. Ymmärrän, että muutos ei monessakaan asiassa, etenkään arvoissa ja asenteissa, tapahdu hetkessä, mutta sen sijaan että käyttäisimme energiaa muutoksen vastustamiseen, suuntaisin sen uusien, entistä parempien ja jokaista ihmistä kunnioittavien toimintatapojen ja mallien kehittämiseen – kaikkien parhaaksi, vastuullisen vapauden periaatteita kunnioittaen.