Navigate / search

Maataloustukien murtumaton linnake

Luin 15-kesäisenä Karl Marxin Pääoman ensimmäisen osan, minkä vaikutuksesta minusta tuli Kokoomuksen jäsen ja päätin, että haluan olla mukana vaikuttamassa yhteiskunnan muutoksiin. Sitä ennen haaveilin maanviljelijän, näyttelijän tai Hornet-lentäjän ammateista. Maaseutuidylliä minulle romantisoivat Suomi-filmit ja mökkimatkat, joiden innoittamana kävimme lapsuuden parhaan ystäväni kanssa maatalousleirillä. Yläasteen työelämään tutustumiseni suoritin karja- ja viljelytilalla. Avustaessani lehmää poikimaan pihattonavetan lattialla ja suorittaessani arjen töitä marraskuun harmaudessa, arvostukseni alan ammattilaisia ja pitkänlinjan maanviljelijöitä kohtaan kasvoi entisestään.

EU:n budjetista valtaosan lohkaisee edelleen maatalous. Maataloustukia perustellaan sillä, että ne ylläpitävät ruoan tuotannon omavaraisuutta, laskevat elintarvikkeiden hintaa ja tasapainottavat hintakehitystä sekä pitävät maaseudun asuttuna. Todellinen syy löytyy unionin historiasta. Ranskan maataloustuottajat olivat alusta lähtien keskeinen intressiryhmä, joka ajoi Euroopan yhtenäisen maatalous- ja kauppapolitiikan kehittämistä. Ranska tuottaa tänäkin päivänä 25 prosenttia koko EU:n maataloustuotteista.

Yleiset perustelut maataloustuille eivät meidän suomalaisten arjessa juuri näy ja syömämme ruoka onkin Euroopan kalleimpien joukossa. Suurelta osin tähän vaikuttaa Suomen verotus ja muutaman kaupan keskusliikkeen määräävä markkina-asema, mutta oman osansa korkeaan hintaan tuo myös markkinoita vääristävä tukipolitiikka. Kotimaan talouden kannalta tilanne on haastava. Suomessa perustarpeiden täyttämisen jälkeen palkasta käteen jäävä osuus on suhteellisen pieni, mikä vaikuttaa voimakkaasti kysyntään ja kulutukseen. Maataloustuet rahoitetaan keräämällä veroja, joten käytännössä me suomalaiset veronmaksajat maksamme sekä tuotannon tuet että lopputuotteiden korkeat hinnat.

Markkinatalouden näkökulmasta katsottuna maatalouden tuet ja protektionismi pitävät tuotteiden hinnat korkeina. Eteläisimmissä maissa, joissa ruoan tuottaminen on oikeasti kannattavaa, maatalouden tuotantoaste pystytään pitämään korkeana. Ruoka on tuotettu yleensä pienemmillä resursseilla ja päästöillä, kun lämmitystä, lannoitteita ja karjan sisällä pitoa tarvitaan vähemmän. Todellisuudessa täällä pohjoisessa kasvatettu lähiruoka onkin usein ympäristölle haitallisempaa kuin esimerkiksi Ranskasta tuodut elintarvikkeet. Ruokakuljetusten merkitys on keskimäärin vain noin 4 prosenttia päästöistä. Talouden ja ympäristön kannalta maataloustuista luopuminen ja vapaakauppa antaisivat tehokkuuden ohjata tuotantoa sekä säästäisi rahaa ja ympäristöä.

Maanviljelys on Suomessa kiistatta haasteellisempaa kuin Keski- tai Etelä-Euroopassa ja kustannustaso korkeampi niin työvoiman kuin tarvittavien raaka-aineiden osalta. Se, että tähän haasteeseen vastataan rahallisella tuella, on kansantalouden kannalta kestämätön tilanne. Kotimaista tuotantoa perustellaan omavaraisuudella. Ruokatuotannon omavaraisuus ei kuitenkaan takaa ruuan riittävyyttä kriisiaikana, vaan siihen vaikuttaa merkittävästi myös energiantuonnin mahdolliset häiriöt. Todellisuudessa, jos Suomi joutuisi kriisitilanteeseen, olisimme väistämättä riippuvaisia muusta Euroopasta. Yksin kotimaisella tuotannolla ja energian saannilla emme pärjäisi.

Maanviljelys ja etenkin karjatilat ovat aina kiinnostaneet minua. Arvostan suunnattomasti työtä, jota suomalaiset ja eurooppalaiset maatalousyrittäjät tekevät, mutta samalla ymmärrän, että ruuan hintakehityksen on käännettävä suuntaansa myös meillä täällä pohjoisessa ja ruoka kannattaa tuottaa siellä, missä sillä on parhaat tuotantoedellytykset. Ei maatalouden tai minkään muunkaan alan yrityksen toimintaa tule rahoittaa verovaroin vapailla markkinoilla. Euroopan tulee olla on tässäkin suhteessa yhtenäinen alue, jonka vastuulla on taata kansalaisilleen maataloustuotteiden saanti yhteisellä ja järkevällä maatalouspolitiikalla.

Esivaaleista ensisijaisiksi vaaleiksi 2014

Olin juuri viettänyt ensimmäisiä kaksinumeroisia syntymäpäiviäni, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Kouluaikani eteni samanaikaisesti jäsenyyden ja rahaliiton kehittymisen kanssa ja voisinkin kutsua itseäni EU-natiiviksi. Haudattuani haaveeni maanviljelijän ja Hornet-lentäjän urista, oli viimeistään lukiossa selvää, että haluan tehdä töitä ulko- ja erityisesti EU-politiikan parissa. En yllättyisi, jos löytäisin itseni jossain vaiheessa elämääni myös toiselta puolelta pöytää EU-virkamiehenä korjaamassa unionin valuvikoja toisesta näkökulmasta. Uskon kuitenkin, että vahvalla vaalityöllä paikka EU:n demokratian ytimessä on mahdollinen ja luonteelleni sopivampi vaihtoehto; ihmiset ovat minulle asioita tärkeämpiä.

Nyt takana on reilut kaksi kuukautta eurovaalikampanjaa ja lukematon määrä keskusteluja kuntaliitoksista, kierrätyksestä, koulujen lakkauttamisesta sekä monista muista kunnalliseen ja kansalliseen päätöksentekoon kuuluvista aiheista. Hyviä keskusteluja ja tärkeitä asioita, mutta EU-vaalien kannalta täysin epäolennaisia aiheita.

Monia EMU:n ja EU:n positiivisia vaikutuksia emme näe, emmekä edes voi tietää, koska toista todellisuutta ei ole tapahtunut. Meidän tulisi kuitenkin muistaa, että: hinnat eivät nousseet euron myötä, markan arvo ei olisi enää kuudesosa euroa, bilateraalista kaupankäyntiä Neuvostoliiton kanssa ei enää ole, Nokia ei ollut enää aikoihin ”suomalainen”, eikä tämä maa ole koskaan tullut toimeen omillaan. Entistä aikaa on turha kullata, koko hyvinvointivaltio on rakennettu velaksi ja nyt on aika tunnustaa, että tälle rakennustyölle ja sen tulevalle elinkaarelle on löydettävä mahdollistumisen eväät. Jotta hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito on mahdollista, tarvitsemme voimakasta tuottavuuden kasvua. Suomalaisten yritysten vahvuus on erikoistumisessa eikä tämä onnistu ilman riittävän suuria sisämarkkinoita, sellaiset meille tarjoaa ainoastaan EU 500 miljoonan ihmisen markkinoineen.

Tunnustan ja tiedostan valuviat, joita unionissa on, kuten hallinnon ja demokratian vallan välinen suhde sekä raskas, välillä harhalaukauksiakin ampuva, päätöksentekoprosessi. Selkeä yhteinen maali puuttuu. Lisäksi EU:ssa kärsitään edelleen mikrotason sääntelytulvasta. Säädösten määrääkin ongelmallisempaa on niiden epäjohdonmukaisuus, päällekkäisyys ja hallitsemattomuus sekä tasapuolisen toimeenpanon varmistamisen puute kaikissa jäsenmaissa.

Yhteistä talous- ja rahaliittoa luodessa unohdettiin, että sama raha- ja korkopolitiikka eivät sovi heti alusta asti kaikille jäsenmaille. Ongelma on, että rahaliitto on ollut poliittinen projekti, kun sen olisi pitänyt olla talouspoliittinen ja järjellä tehty prosessi. Tätä olennaista valuvikaa on nyt korjattu yhtenäistämällä finanssipolitiikkaa. Markkinat tuskin kapsahtavat katajaan kahdesti vaan ottavat tästä eteenpäin huomioon myös maakohtaiset riskit.

Vakaus on yksi merkittävimmistä asioista, joita EU-jäsenyys on Suomelle tuonut. Inflaatio ja korot laukkasivat vielä 90-luvun alussa taivaissa ja devalvaatiosykli vahingoitti talouttamme. Muistan, että jo ennen kuin taisin osata laskea useampaa kolikko yhteen, piirsin koululaisjulkaisu Opinsauna -lehteen kuvan markasta, joka kelluu vesiämpärissä.

Suomen viennistä 70 prosenttia suuntautuu euroalueelle, joten valuuttariskin katoaminen ja tullimaksujen poistuminen ovat tarjonneet yrityksille huomattavasti vakaammat ja helpommat olot. Sisämarkkinat ovat tuoneet koko EU:lle lisää talouskasvua, jopa reilusti yli 200 miljardia euroa vuosittain. Suomi on myös maksanut valtiovelan korkoja 2 miljardia vähemmän vuodessa kuin ilman euroa ja pörssiyhtiöiden rahoituskustannukset ovat kokonaisuudessaan puoli miljardia pienemmät euron ansiosta. Asuntovelallisille matalat korot ovat tarkoittaneet huomattavaa helpotusta lainataakkaan.

Eurovaalien ehdokaslistoja katsellessa voi suoraan todeta, että ainakin puolet ehdokkaista rakentavat ensi keväänä omaa eduskuntavaalikampanjaansa. Olen kuullut monen toteavan, että hyvä kun pääsit nyt ehdolle keräämään kannatustasi eduskuntavaaleihin. Vastaan tässä kaikille toteajille yhteisesti: en ole tekemässä eduskuntavaaleja, vaan eurovaaleja ja tavoitteenani on kerätä kannatus, jolla saavutan ensi keväänä paikkani Euroopan parlamentissa. Meidän on aika vihdoin ymmärtää, mikä merkitys parlamentilla on EU:n päätöksenteossa ja mitkä ovat EU:n päätöksenteon vaikutukset meihin. Esivaaleista on tehtävä ensisijaiset vaalit.

Puoluevalinnan perustana brändi vai persoona?

Liittyessäni 15-vuotiaana Kokoomuksen jäseneksi, ilmoitti äitini tämän tulevan olemaan aina ryppy meidän rakkaudessa. No, se ryppy ei ole koskaan näkynyt ja vaikka sain tiukkaa palautetta sunnuntailounaalla kertoessani kunnallisvaaliehdokkuudesta, kestitti äiti kiltisti vaalitiimiäni leipomuksillaan ja napsutteli iltojen ratoksi Mariminttejä kiinni vaaliesitteisiin. Eikä meidän näkemyksemme yhteiskunnasta taida juuri erota, muuten kuin periaatteen tasolla. Lähtökohtaisestihan me kaikki kokoomuslaiset olemme egoistisia konservatiivi-porvareita, jotka ajamme vain omaa etuamme ja pyrimme karsimaan, tai vähintään markkinaehtoistamaan, kaikki raskaalla työllä rakennetut hyvinvointivaltion palvelut. Tämä kaikki tapahtuu meillä tietenkin sinisellä kauluspaidalla ja Burberry-kuosilla kuorrutettuna.

Näin tuntuvat ajattelevan myös monet Vihreitä äänestävät ystäväni. Humanistisessa ja valtiotieteellisessä yliopistomaailmassa ei ole lainkaan suotavaa kannattaa herraskaiselta haiskahtavaa oikeistopuoluetta. Paljon tärkeämpää on keskittyä olemaan ”erilainen”. Erilaisuudella tässä yhteydessä tarkoitetaan, että jokaiselta löytyy samanlainen sinapinkeltainen kauhtunut neulepaita, Fjällrävenin reppu ja kuluneet tennarit sekä yhteinen missio siitä, miten planeetta pelastetaan vastustamalla fossiilisten polttoaineiden käyttöä, syömällä soijaa ja olemalla se pikkuisen muita parempi – syvällinen ajattelija.

Kunnallisvaalien yhteydessä moni luuli minua vihreiden ehdokkaaksi seisoessani kumisaappaissa ja tuulitakissani Kolmen sepän patsaalla. Hyvä niin. Ei kenenkään arvomaailmaa voi määrittää pelkästään kenkien merkkiä tai puoluekirjaa katsomalla. Puolueeseen liittymisen kynnys on korkea, jos taustalla ei ole äidinmaidossa perittyä aatetaustaa, aateveljien riveihin tuuppaavaa opiskelijapolitiikan polkua tai politiikan töiden kautta ujutettua jäsenkirjaa.

Kipuilin itse paljon puoluevalintani kanssa rämpiessäni omia polkujani avoimen yliopiston kautta yliopistoon, pohtiessani pääaine-sivuaine valintojani, vaihtaessani iltaisin ja viikonloppuisin akateemisen ajattelun vapauteni myyjänrooliin ja painiessani henkilökohtaisessa elämässäni aikuiseksi kasvamisen kynnyksellä. Puolueen oikeisto- ja konservatiivisiiven ajatus- ja arvomaailma kauhistutti – ja kauhistuttaa yhä – nuorta valtiotieteilijää. Toisaalta Suomen puoluekentältä on vaikea löytää toista yhtä selkeästi yksilönvapautta, perusturvajärjestelmän ylläpitoa ja kehittämistä sekä sivistyksellistä tasa-arvoa korostavaa, talous- ja arvoliberaalia puoluetta (korulause, tiedän).

Kavahdan salarakkaita, joten kerron mieluummin avoimesti, että kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä, vastustan jyrkästi turkistarhausta, kannatan ydinvoimaa (kunnes joku pystyy esittämään vaihtoehtoisen sähköntuotantomallin, jolla katetaan koko sähkönkulutuksen tarve), huolellisesti valmisteltua perustulomallia ja Euroopan unionin tiiviimpää yhteistyötä. Yhteisön hyvinvointi lähtee omassa ajatusmaailmassani yksilön hyvinvoinnista, eikä meillä ole varaa jättää ketään tämän arkin ulkopuolelle.

Sillä, miten ihminen pukeutuu, mitä hän syö ja mihin uskoo tai uskooko mihinkään, ei viedä eteenpäin sen enempää arvokeskustelua kuin yhteisiä asioita. Huomattavasti tärkeämpää on keskittyä siihen, mihin ja miten me arvo- ja ajatusmaailmamme perustamme ja perustelemme sekä siihen, mitä me teemme ja ennen kaikkea mitä me saamme aikaan.

Edellisissä kannanotoissani minulla riittää perustelemista täällä blogissa vielä pitkään. Haastankin itseni, paitsi kirjoittamaan ahkerammin, pyrkimään sanoista tekoihin ja lunastamaan lupaukseni asioiden aikaansaamisesta uusissa luottamustehtävissäni Helsingin teknisen palvelun lautakunnan varapuheenjohtajana ja varavaltuutettuna, kuin myös eteenpäin pyrkivänä ajattelijana – kumisaappaat jalassa, kauluspaita päällä.

Kyllä Suvivirrelle, ei valtionkirkolle

Joulun aikaan paatuneinkin tapakristitty herkistyy helposti, kun kirkoissa sammuvat valot ja kynttiläkulkueet virtaavat ulos pakkasyöhön veisaten Maa on niin kaunista. Vaikka omassa perheessäni osa on jo luopunut kokonaan velvollisuudesta kirkollisveron maksuun, kaivetaan meillä uskollisesti joka joulu vanha perheraamattu esiin kirjahyllyn kätköstä, luetaan katkelma jouluevankeliumista ja veisataan Enkeli taivaan ensimmäinen säkeistö, ennen jouluaterian alkamista. Tämä tapa kuuluu meidän perheen jouluun, yhtä lailla kun makaronilaatikko joulupöydän karjalanpaistin kaveriksi – perinteen mukaisesti.

Elämän suurten muutosten, perheen perustamisen, sen hajoamisen tai menettämisen jälkeen tutut tavat ja perinteet nousevat monesti yllättäen suurempaan arvoon kuin aiemmin. Ulkomailla asuessa vannoutuneimmallekin kosmopoliitille tulee helposti ikävä omia kotimaisia lempiruokia, kotoisia tapoja ja saunan lämpöä. Itse löysin itseni leipomasta mustikkapiirakkaa ja perunarieskoja saksalaisille ystävilleni, vaikka kahden kilon perunamäärän survomisyrityksestä viinipullolla ja runsailla perunajauhoilla kyllästetystä piirakkapohjasta pystyikin päättelemään, etteivät nämä kuuluneet ihan jokapäiväisiin tapoihini kotimaassa.

Luen itseni tapakristittyjen laajaan joukkoon ja monet kristilliseen perinteeseen kuuluvat tavat ja perinteet ovat minulle tärkeä osa kulttuurimme juuria sekä ymmärrystä suomalaisesta sielunmaisemasta. Kuulun kirkkoon lähinnä kulttuuriperinteen, lähetystyön sekä kirkon lasten ja nuorten hyväksi tekemän työn vuoksi. Tämä työ, kirkon hoitamana, vaatii kuitenkin tällä hetkellä jälleen yhden ylimääräisen hallinto-organisaation, sen sijaan, että nuo veroäyrit käytettäisiin samaan työhön valtion toimielimien kautta. Olisinkin valmis luopumaan kokonaan valtionkirkosta ja tietyn uskonnon opetuksesta koulussa. Muuttaisin nekin tunnit opetukseksi maailman eri uskonnoista ja kulttuureista lisäämään ymmärrystä ja kasvattamaan suvaitsevaisuutta.

Uskonto on kuulunut olennaisena osana ihmisten elämään kautta historian. Vaikka tavat ja perinteet muuttuvat ja me rakennamme niitä tänä päivänä yhä enemmän ilman ristiä rinnassamme, ei meidän tarvitse katkaista välejä väkisin herran huomassa vietettyihin vuosisatoihin. Laulan mielelläni Suvivirren keväisin ja Enkeli taivaan jouluisin ja aion ne myös lapsilleni opettaa. En sen vuoksi, että he uskoisivat yhteen ja ainoaan jumalaan tai siksi, että niin kuuluu Suomessa tehdä, vaan koska ne ovat osa meidän kulttuurihistoriaamme, kauniita ja muistoja herättäviä kappaleita, jotka auttavat osaltaan meitä ymmärtämään omaa suomalaista luonteenperintöämme – hartaudesta juhlaan.

Kirkkoa, henkilökohtaista uskoa ja valtiota ei mielestäni tule sekoittaa toisiinsa. Sen sijaan suvaitsevaisuus, toisten ihmisten ja kulttuurien sekä tapojen ja perinteiden kunnioittaminen tulisi olla kiinteä osa niitä kaikkia.

Lasikattona suorittaminen

Luin jokin aika sitten artikkelin, joka käsitteli nyky-yhteiskunnan kolmekymppisten naisten täydellisen CV:n dilemmaa. Osui ja upposi. Akateemisesti koulutetut naiset hiovat ansioluettelonsa viimeistä piirtoa myöten haluamansa uran mukaisiksi. Ylempi korkeakoulututkinto, hyvät harjoittelu- ja vaihtopaikat, kielitaito, suosittelijat. Odotukset on ladattu korkealle, mutta työelämä ei heti tarjoakaan sitä mitä odotetaan. Jotain puuttuu. Oikeat verkostot, väärä sukupuoli, naisten lasikatto? Tuskin.

Tämän päivän naiset osaavat kyllä verkostoitua ja ovat osoittaneet olevansa yhtä päteviä urakiipijöitä ja akateemisesti lahjakasta joukkoa kuin kanssaveljensäkin. Mutta kuten tiistaina julkaistusta alakoululaisille tehdystä oppimisvertailustakin voidaan nähdä, koulun suorittaminen ei opeta soveltamista – eikä elämää voi suorittaa, vaikka ei sattuisikaan unohtamaan matkan varrella oliko se hauki kala vai ei.

Lehdissä ihmisiltä kysyttäessä he katsovat telkkarista ainoastaan ajankohtaisohjelmia, uutisia sekä kenties jotain HBO:n laatusarjaa, eivätkä tietenkään syö mitään tv:tä tuijottaessaan – korkeintaan salaattia. On myös tärkeää muistaa postata kaikki coolit tekemiset sosiaalisen median eri kanaviin, harrastaa urheilua, matkustaa trendikkäissä kohteissa ja tietää mikä pasta on milloinkin in.

Olin asettanut kaksikymppisenä itselleni selkeän kymmenvuotissuunnitelman: ylioppilaaksi, reservin vänrikki ilmavoimista, maisteritutkinto valtiotieteellisestä viidessä vuodessa, työ poliittisen sisällön parissa, kenties vielä onnellinen avioliitto ja lapsia – uran ehdoilla tietenkin. Kolmekymppisenä maailmahan olisi siis valmis?

Ylioppilas – check. Armeijapaikaksi yksi vaihtoehto, ilmavoimat ja lentämään. Suorituspaineet. Tuloksena Ilmavoimien viestikoulu, visusti maanpinnalla ja kersantin natsat. Yliopistoksi ja oppiaineeksi yksi vaihtoehto: Helsinki ja poliittinen historia. Yksi kirja, yksi 6 %:n mahdollisuus kerran vuodessa. Suorituspaineet valtavat, varasijat eivät paljon lämmittäneet. Lopputuloksena maisterintutkinto Turusta, pääaineena valtio-oppi sekä hyvä oppimis- ja kasvuprosessi. Harjoittelut, vaihto, kielitaito mutkien kautta halutulle polulle – check.

Suurta poliittista ajattelijaa, tutkijaa tai strategia minusta ei ole tullut. Mielenkiintoiseen työhön kannattaa tarttua kun sitä tarjotaan, ja lopulta ihminen oppii, kehittyy ja kasvaa kaikesta. Ehkä vielä enemmän silloin, kun on poissa omalta mukavuusalueeltaan. Elän toivossa, että tuo työpöydälläni nököttävä Andrew Heywoodin politiikan teorioiden perusteos pitää minut henkisesti kiinni omassa tutkimusalassani. Ja ehkä tuo sen viereen jämähtänyt ruotsin kielioppi- ja harjoituskirja lisää myös henkisesti ruotsintaitojani.

Pikkusiskoni kertoi mummini hiljattain todenneen, että Aura tuskin ehtii enää hankkia lapsia kun niitä ei kuulu. Olen 28. Kuka näitä paineita meille asettaa? Me itse, ympäristö, läheiset, vai kaikki ne yhdessä? Olenko epäonnistunut suorittaja, vai onko elämä kenties kasvattanut ja antanut enemmän matkalla, vaikka se ei olekaan mennyt ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan?

Ehkä nuoret naiset eivät jäisi kolmeksi vuodeksi kotiin jokaisen lapsen syntymän jälkeen luodakseen täydellistä äitikuvaa, karppaisi jokaisen juhlapyhän ja lomakauden välissä tai vaihtaisi hyvin alkanutta konsultin uraansa joogaopettajan pestiin Balilla löytääkseen itsensä, jos keskittyisimme elämään joka päivä, tekemään rohkeasti vaihtoehtoisiakin valintoja ja ennen kaikkea lopettamaan liian suorittamisen.

Kenties huomenna, tänään on kuitenkin treenipäivä ja toissapäivänä ostetut avokadot alkavat olla kypsiä.

Hyvä paha sosiaaliturva

Toisinaan kuulee vanhempien puheissa vilahtelevan, kuinka he ovat säästäneet tai sijoittaneet lapsilisät erillisille tilille antaakseen summan nuoren käyttöön tukikuukausien päätyttyä. Näitäkin perheitä on varmasti keskimäärin hyvinvoivassa valtiossamme paljon. Meidän perheessä tähän ei ollut 90-luvulla mahdollisuutta, tuki käytettiin lasten vaatteisiin ja muihin tarvittaviin hankintoihin. Mistään en koskaan ole kokenut jääneeni paitsi. Sain kunnon kotikasvatuksen, mikä kannusti toisten huomioimiseen ja toisista välittämiseen sekä työntekoon ja elämässä eteenpäin pyrkimiseen – rajoja ja rakkautta säästämättä.

Kun käydään keskustelua yksittäisten tukien tärkeydestä, tulee aina ottaa huomioon ne järjestelmän kokonaisvaikutukset, jotka eivät näy suoraan yksilön käyttämissä palveluissa tai etuuksissa. Meistä harva tarvitsee elämänsä aikana montaakaan sosiaaliturvaverkoston osaa, mutta omaa nokkaansa vähänkin pidemmälle katsovat osaavat varmasti asettua työttömäksi jääneen naapurinsa tai vammautunutta lastaan hoitavan työkaverinsa asemaan. Välillisesti moni asia vaikuttaa kaikkien hyvinvointiin – palapelikään ei koskaan ole kokonainen ilman sitä yhtä puutuvaa palaa, kuvaa rikkovat palasten reunat tekevät kokonaiskuvasta inhimillisen.

Hyvinvointivaltion sosiaalimenot koostuvat erilaisista etuuksista ja tuista, sosiaali- ja terveyspalveluista, eläkkeistä, sairausmenoista ja työttömyyskorvauksista. Sosiaaliturvan tarkoituksena on turvata kaikille kansalaisille kohtuullinen toimeentulo ja elämisen taso kaikissa elämäntilanteissa. Keskusteluun nousee useimmiten juuri ne tuet, jotka maksetaan suoraan rahana. Suuri osa sosiaaliturvan piiriin kuuluvista toimista tehdään kuitenkin yhteiskunnan osittain tai kokonaan rahoittamien palveluiden, kuten terveydenhoidon ja koulutuksen tarjontana. Esimerkiksi terveyden- ja sairaanhoidon kokonaiskustannuksista ainoastaan noin 17 prosenttia maksetaan rahallisena tukena, loput 83 prosenttia toteutetaan suoraan palveluina. Hyvä näin – näitä tukia ei kenenkään tarvitse mennä erikseen luukulta anomaan, kun syöpähoidot ovat edessä tai lapsi sairastuu.

Itse kannatan lähtökohtaisesti perustulomallia, joskin se kaipaa vielä paljon lisätutkimusta ja laskelmia siitä, mikä olisi perustulon suuruus ja mitkä ovat kokonaisvaikutukset kansantalouteen. Perustulomalli poistaisi tulo- ja kannustinloukkuja, vähentäisi sosiaalibyrokratiaa sekä selkeyttäisi tukiverkostoa verotuksen ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen kautta, erityisesti pienituloisten osalta. Käytännössä meillä on jo Suomessa vastaava malli. Tällä hetkellä vain haaskaamme aikaa ja resursseja haahuillessamme erilaisten tukihakemusten ja -luukkujen loputtomassa suossa sekä teemme esimerkiksi vastavalmistuneille lähes välttämättömistä pätkätöistä kannattamattomia.

Perustulomallin lisäksi säilyttäisin lapsilisät, ansiosidonnaiset etuudet (eläke), harkinnanvaraisen asumistuen sekä vammais- ja omaishoidontuet. Perustulomallin voisi toteuttaa esimerkiksi negatiivisen tuloveromallin pohjalle, missä kansalaisten saama perustulon määrä ei vähene tulojen kasvaessa, vaan perustulosta saatu hyöty perittäisiin takaisin verotuksen kautta.

Viime päivinä paljon puhuttua lapsilisää maksetaan Suomessa jokaisesta alle 17-vuotiaasta lapsesta, ensimmäisestä reilut sata euroa ja summa kasvaa muutamia kymmeniä euroja lapsiluvun kasvaessa. Reilun sadan euron lapsilisällä ei kukaan ruoki tai vaateta lastaan, mutta se voi mahdollistaa esimerkiksi uuden talvitakin ja kenkien tai uuden repun ostamisen koulutiensä aloittavalle. Yksikään pikku Matti tai Maija ei halua seisoa sosiaalitädin luukulla äidin käsipuolessa hakemassa rahaa silmälasien ostamiseen tai pesukoneen korjaamiseen. Äidin ja isän työttömyys tai sairastuminen eivät niin ikään ole tarkoitettu yhdenkään lapsen harteille kannettavaksi. Hyvinvointivaltion tarkoituksena ei ole sen enempää kyykyttää kuin nöyryyttääkään ketään, vaan taata kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet koko elämän mittaiselle matkalle.

Aikamme sankarit

Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että isovanhempani ovat aina olleet minulle läheisiä. Yhdeksän kuukauden vanhana, äitini lähtiessä töihin, pääsin päivähoitoon samassa rivitalossa asuneiden isovanhempieni luokse. Mummin kanssa tehtiin päivän kotiaskareita, leikittiin, käytiin musiikkileikkikoulussa, katsottiin vanhoja Suomi-filmejä ja tutustuttiin ahkerasti Vaahteramäen Eemelin ja Huvikummun lasten elämään. Mummi onkin aina ollut minulle varaäiti ja paras ystävä. Mummilla on aina aikaa ja vaikka elämä ei ole häntä silkkihansikkain kohdellut, toista yhtä hyväsydämistä ja muista välittävää ihmistä en ole koskaan tavannut.

Omaishoidon tuen piirissä on Suomessa tällä hetkellä noin 40 000 henkilöä. Noin 60 000 suomalaista auttaa omaisiaan tai läheisiään kotona arjen rutiineissa. Kaikki eivät edes tiedosta olevansa omaishoitajia, vaikka päivittäin ruokkivat, pukevat ja hoitavat monin eri tavoin puolisoaan tai jotain toista läheistään.

Oma ukkini ei ole käynyt ulkona enää vuosiin, saati suostunut menemään minkään vaivojensa takia lääkäriin, sillä jos viina, terva ja sauna eivät auta, niin seuraava askel on kuolemaksi, kuten tiedetään (tai ainakin tiedettiin). Tosin hän ei ole vuosiin enää saunonutkaan. Mummini siis hoitaa kaikki arjen rutiinit ja päivittäiset askareet, katsoo kiltisti koko Eurosportin tarjonnan maksimivolyymilla ja annostelee ukille päivän lääkityksen. Ukkini on onneksi aina ollut kova kuntoilemaan, mutta päivittäin omassa olohuoneessa tehty päivälenkki ei enää tahdo riittää kokonaisvaltaiseksi liikunnaksi.

Suomessa omaishoitoon on saatavilla kunnan puolesta erilaisia tukia, joiden saaminen on määritelty laissa. Valtaosa auttamisesta tapahtuu kuitenkin kotioloissa ilman, että monet ympärivuorokautista hoitotyötä tekevät omaiset edes tietävät voivansa saada arkeensa helpotusta ja apua. Monesti avun saaminen onkin kovin rajallista, sitä on vaikea hakea tai avun hakemisen mahdollisuuksista ei tiedetä riittävästi.

Suomessa on hieman yli miljoona eläkeläistä. Sosiaali- ja terveysministeriön tavoitteena on, että vuoteen 2012 mennessä 91 % 75 vuotta täyttäneistä asuu kotona. Monet kotona asuvat eläkeläiset tarvitsisivat ohjausta ja opastusta jokapäiväisessä elämässä, minkä avulla ehkäistäisiin tai ainakin lykättäisiin monessa tapauksessa laitoshoidon tarve vuosilla eteenpäin. Kaavamainen toiminta tiettyjen sääntöjen ja byrokratian käytännöissä ei myöskään edesauta ennaltaehkäisevää vanhustyötä, vaan kaikessa viranomaisbyrokratiassakin tarvitaan maalaisjärkeä ja joustavuutta – ihmislähtöistä ajattelua. Eri viranomaisten välinen yhteistyö, tehokas kommunikointi, seuranta ja ennakoiva puuttuminen vanhusten kanssa töitä tekevien lääkärien, sairaanhoitajien ja sosiaalityöntekijöiden kesken on ensiarvoisen tärkeää ennaltaehkäisevää vanhustyötä.

Tärkeintä: omaisten ja läheisten läsnäoloa ihmisen elämässä, iästä riippumatta, ei myöskään saa unohtaa. Omat isovanhempani asuvat toisella paikkakunnalla, mutta viikoittainen juttutuokio mummin kanssa puhelimessa ja säännölliset vierailut vanhassa kotikaupungissa pitävät mummin lähellä. Huomenna on mummin uimahalliaamu, joka toistuu kaksi kertaa viikossa. Joka kerta hän muistaa kertoa näin tiistaisin, miten me yhdessä aloitimme uintiharrastuksen jo ennen kouluikääni, ja hän on jatkanut sitä siitä asti pitäen itsensä virkeänä, vaikka ikävuosia on on kertynyt jo päälle 80.

Joillekin se on ihmemies, toisille rokkitähti, minulle se on mummi – minun sankarini.

Naiskiintiöt – aikamme kirosana

Saapumiserässä II/2003 Tikkakosken Ilmavoimien viestikoululla minun lisäkseni kahdeksan naista aloitti vapaaehtoisen asepalveluksen. Ei, meistä kukaan ei ollut rekkalesbo tai taistelunorsu. Suurimmalle osalle armeijan käyminen oli aina ollut itsestäänselvyys, toiset halusivat jatkaa poliisikouluun tai armeijauralle, osalle vuosi oli mahdollisuus kerryttää erilaista elämänkokemusta. Toki joukosta löytyi yksi, johon Tom Cruisen Top gun oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen – siksi ilmavoimat (ei, tämä en ollut minä).

Itselleni tuo vuosi ilmavoimissa ja sitä seurannut puolivuotinen sopimussotilaana merivoimissa antoivat erinomaista johtamiskoulutusta ja -kokemusta, lukuisia hyviä muistoja ja ystäviä, sekä naisia että miehiä. En koskaan kokenut syrjintää sukupuoleni vuoksi, tai saanut erityiskohtelua sen takia, että olin nainen. Kannoin marssilla taistelutoverini rynnäkkökivääriä, kun hän ei enää jaksanut, juoksin ja ammuin niin kuin muutkin. Me kaikki olimme ihmisiä, emme naisia ja miehiä.

Naisten määrä johtotehtävissä ja pörssiyhtiöiden hallituksissa puhuttaa tasaisin väliajoin. Naisjohtajien esteenä seisoo milloin lasikatto, milloin hyvä veli -verkostot ja miesten euro puhuttaa edelleen naisten 80 sentin rinnalla. Samaan aikaan naistenlehdet ja kahvipöytäkeskustelut ovat pullollaan kolmekymppisten naisten kertomuksia siitä, miten yhdeksän kuukautista vauvaa ei millään vielä raaski jättää hoitoon ja kotihoidontukea tulisi nostaa alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien osalta.

Hyvä näin, perhearvot ovat tärkeitä ja ihminen tekee itse valintansa sen suhteen, miten työuransa ja elämänsä rakentaa. Samaa mieltä olen myös siitä, että käsite naisvaltaisista matalapalkka-aloista tulee saattaa historiaan ja taata kaikille koulutuksensa, kokemuksensa ja työpanoksensa mukainen palkkataso. Tosin sitä palkkaa pitää myös osata vaatia muuallakin kuin kahvipöydän nurkissa. Mutta jos nainen valitsee kolmekymppisenä jäädä kotiin lasten kanssa vähintään kuudeksi vuodeksi, miehen jatkaessa työelämässä, ei Annat ja Oliviat – emme me naiset, voida olettaa, että pomon paikkaa pidetään meille vakan alla, kunhan me vaan ehdimme hiekkalaatikon reunalta takaisin neuvottelupöytään. Kiintiöpaikka ei ole ansaittu paikka, eikä myöskään se toimiston kulmahuone, jos sen eteen ei olla valmiita tekemään töitä.

Armeija tai työelämässä eteneminen eivät ole naiselle sen rankempia tai vaativampia asioita kuin miehellekään, niin kauan kuin asenne on kohdallaan. Kyllä isälläkin pysyy puurokauha kädessä ja kurarukkaset ojennuksessa, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Hyvä veli -verkostoja on turha lähteä vaihtamaan sisaryhteisöihin tai laittaa naisia lokeroissa hallitusvaltaan. Rakennetaan sen sijaan sellainen ihmisten yhteiskunta ja yrityskulttuuri, jossa jokaisen työpanos ja euro ovat samalla viivalla. Rintaliivejä on turha lähteä polttamaan pelkän savun takia, jos pysyvän tulen eteen ei olla oikeasti valmiita tekemään töitä.