Navigate / search

Aneemisesta digilapsesta vientimarkkinoiden kiihdyttäjäksi

Sote ja digi, digi sekä sote. Nämä lyhenteet tuntuvat olevan jokaisen tulevaisuusorientoituneen vaikuttajan agendalla. Digimarkkinoista povataan joka toisessa kolumnissa positiivista tulosta sen kuuluisan viivan alle ja samaan aikaan kuluja yritetään karsia järjestelemällä uudelleen perinteisiä sosiaali- ja terveyspalveluita. Lyhenteet on niputettu yhteen ja päättäjät haaveilevat sosiaali- ja terveysteknologian nousun vetävän Suomea kohti ulkomaankaupan kuumimpia trendejä.

Usko digitaalisten terveyspalveluiden nousuun ei ole bittimaailman utopiaa, vaan Suomella ja suomalaisilla yrityksillä on vähintäänkin hyvät mahdollisuudet saada tuotteitaan markkinoille. Suomessa yhdistyvät huippuluokan osaaminen niin terveydenhuollossa, lääketieteessä kuin digitaalisten palveluiden tuottamisessa. Samaan aikaan, kun julkinen sektori kuuntelee stetoskoopilla vierestä kuinka ulkomaankaupan sydänäänet heikkenevät, eivät Euroopan unionin sisämarkkinat ole vielä tarpeeksi vahvat palvellakseen suomalaisen digiosaamisen nousua.

Suomen pieni väestöpohja jarruttaa kehitystä. Täällä on melko turha kehittää digisovellusta, jonka kohderyhmänä on tiettyä sairautta sairastavat, ottaen huomioon väestön koon, sairastavuuden ja halukkuuden käyttää digitaalisia palveluita tai tuotteita sairauden hoidossa. Lisähaasteita tuovat julkisen sektorin haluttomuus testata uudenlaisia palveluita sekä konkreettisten hyötyjen tuntemattomuus.

Sovellukset eivät korvaa pilleriä, mutta ne voivat olla merkittävässä roolissa arkipäiväisessä terveyden edistämisessä. Ikävää on, että vastaanotolla aktiivisuusrannekkeen tai HeiaHeia-tilaston esitteleminen tuskin vielä herättää lääkärin mielenkiintoa. Julkisuudessa sairauksien ennaltaehkäisy on kuitenkin saanut viime vuosina huomattavasti enemmän positiivista näkyvyyttä ja hyvä näin. Estetty sairaus on usein huomattavasti edullisempi kuin sairastettu.

Euroopan sisämarkkinoiden syventyessä pienen maan tuottamat, miltei rajattomasti skaalautuvat digipalvelut voivat tehdä pienestä Suomesta kokoaan suuremman. Hyödyt eivät rajoitu ainoastaan vientiin, sillä varsinainen terveyshyöty ja sen tuottamat taloudelliset säästöt voivat olla pitkällä aikavälillä mittavat.

Miten näiden palvelujen purjeisiin sitten saataisiin tuulta. Suomessa on hyviä esimerkkejä palveluseteleiden käyttöönotosta. Miksei tätä mekanismia voitaisi soveltaa 2-tyypin diabeetikon ravitsemuksellisessa omahoidossa digitaalisen sovelluksen kautta? Lääkäri voi määrätä potilaalle vastaanotolla liikuntareseptin, miksei lääkäri voi määrätä potilaalle digisovellusreseptiä, jonka avulla potilas voisi seurata verenpainettaan ja lääkäri saisi tästä reaaliaikaisen tiedon potilastietojärjestelmän kautta? Yhdysvalloissa lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistuvat lääkärinalut saavat usein lahjaksi stetoskoopin sijasta älypuhelimeen kiinnitettävän taskukokoisen monitoimimittarin, jolla pystyy tekemään muun muassa ultraäänitutkimuksia. Keinoja on, mutta tahto tuntuu puuttuvan.

Eurooppa yhdentyy sisämarkkinoiden lisäksi myös terveyden ulottuvuudella ja tästä kehityksestä Suomi voi hyötyä. “Mutta kun”-lauseet pitää leikata ja vastarannan kiisket puuduttaa. Terveys on yhteinen kieli koko maailmassa ja Eurooppa, Suomi mukaan lukien, kalpenee kansainvälisillä markkinoilla kuin aneeminen lapsi, ellei uudelle osaamiselle anneta mahdollisuuksia.

Lisää kansanvaltaa

Aika ajoin Euroopan unionia käsittelevässä kritiikissä nousee esiin käsite demokratiavaje eli puutostila kansanvallasta. Byrokraateilla eli virkamiehillä, lobbareilla eli politiikkaan vaikuttavilla viestijöillä, ilman kansanääntä valitulla komissioilla ja kansallisesti valituilla neuvoston jäsenillä väitetään olevan liikaa valtaa ja Euroopan kansalaisten jäävän päätöksenteossa sivuraiteelle.

Kritiikki on osin oikeassa. Komissiota ja neuvostoa ei valita Euroopan laajuisilla vaaleilla ja EU:n presidentinkin valinta jää suoran kansanvaltaisen päätöksenteon ulkopuolelle. Banderollien heiluessa ja torvien soidessa kansanvallan puolesta on hyvä muistaa, etteivät kansalliset päätöksentekojärjestelmätkään aina ole demokratian mallioppilaita. Ei Suomessakaan valita hallitusta suorilla kansanvaaleilla. Suomessakin virkamiehillä on paljon valtaa. Suomessakin lobataan ja on aina lobattu – vieläpä ilman EU-organisaatioita koskevaa tiukkaa sääntelyä.

Euroopan unioni tekee jatkuvasti töitä ollakseen avoimempi ja läpinäkyvämpi organisaatio. Ministerineuvoston istunnot on tehty julkisiksi, vaikka tiedotus niissä tehtävistä päätöksistä laahaakin pahasti perässä. EU on vahvistanut kansanvaltaisuuttaan. Avoimuutta ja kuulemismenettelyjä on lisätty ja kehitetty, mutta vielä on matkaa jäljellä.

Suomessa mahdollisuus kansalaisaloitteeseen on saanut paljon julkisuutta niin tasa-arvoisen avioliittolain, turkistarhauksen kiellon kuin ruotsin kielen asemaa koskevien aloitteiden kautta. Lissabonin sopimuksessa vastaava järjestelmä tuli käyttöön myös unionin päätöksenteossa ja historian ensimmäinen EU:n kansalaisaloite toimitettiin Euroopan komissiolle viime syyskuussa. Aloite koski oikeutta veteen ja sanitaatioon, ja sen allekirjoitti 1 884 790 ihmistä. Suomesta aloite keräsi 14 589 nimeä.

Tästäkin huolimatta EU:n demokratiavajetta koskeva kritiikki on oikeassa.

Kansanvalta vaatii toimiakseen avoimuuden lisäksi luottamusta päätöksenteon tehokkuuteen ja tässä Euroopan unionilla on vielä pitkä tie. Jotta demokratia voisi toimia tehokkaasti, tulee äänestäjien tietää mistä päätetään, missä päätetään ja ketkä päättävät. Tällä hetkellä järjestelmä on turhan monimutkainen ja monitasoinen voidakseen antaa tietoa siitä mitä äänestäjä saa, kun kirjoittaa numeron lappuun äänestyspäivänä.

Eurooppalaiset arvot ja yhteiset tavoitteemme ansaitsevat enemmän kuin jäsenvaltioiden omien etujen puolustamisen sivutuotteena muodostuvan väljähtyneen sovitteluratkaisun. Hyvänä esimerkkinä toimii EU:n ulkopolitiikka: maailman suurin talousalue on kokoonsa nähden ulkopoliittinen lilliputti. Siitä on hyötyä lähinnä USA:lle, Kiinalle ja Venäjälle, joiden suhteellinen valta maailmanpolitiikasta nousee EU:n kyvyttömyyden vuoksi.

Sitoutumalla unionin kehittämiseen ja vahvaan eurooppalaiseen päätöksentekoon pääsemme kohti järjestelmää, jossa päätämme Euroopan suunnasta emmekä ainoastaan valitse henkilöitä puolustamaan kansallisia etuja. Mikäli Euroopan tason päätöksentekoon halutaan lisää demokratiaa, tulee valtaa päätöksenteossa aidosti siirtää unionin kansalaisille. Ehdotankin, että kasvatamme kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia Euroopan tason päätöksiin lisäämällä eurovaaleissa mahdollisuuden äänestää myös ylikansallisilta listoilta haluamansa puolueen ehdokkaita maasta riippumatta. Tämä ei tarkoita, että kansallisista listoista pitäisi luopua.

Toinen tapa tuoda valtaa kansalaisille lepää komissaarien valinnoissa. Komissaarit voitaisiin tulevaisuudessa valita lähtökohtaisesti vaaleissa hyvin menestyneiden europarlamentaarikkojen joukosta. Lilliputtitoimijan maineesta pääsisimme kasvattamalla komission ja parlamentin valtaa talouspolitiikan lisäksi myös ulkopolitiikassa.

Euroopan parlamentilla on mahdollisuus nousta vahvaksi kansan tahdon ja äänen kantajaksi, jos näin haluamme. Mikäli jäämme maalaamaan europiruja seinille emmekä anna aidolle kansanvaltaiselle unionille mahdollisuutta, tulemme jäämään yksittäisten valtioiden epäuskottavaksi yhteenliittymäksi, jonka yli kävellään talous- ja ulkopolitiikassa. Demokraattisesti vahvan Euroopan luominen vaatii kuitenkin sen, että kansa käyttää sille annettua valtaa äänestämällä tänä keväänä – kansanvallan puolesta.

Maataloustukien murtumaton linnake

Luin 15-kesäisenä Karl Marxin Pääoman ensimmäisen osan, minkä vaikutuksesta minusta tuli Kokoomuksen jäsen ja päätin, että haluan olla mukana vaikuttamassa yhteiskunnan muutoksiin. Sitä ennen haaveilin maanviljelijän, näyttelijän tai Hornet-lentäjän ammateista. Maaseutuidylliä minulle romantisoivat Suomi-filmit ja mökkimatkat, joiden innoittamana kävimme lapsuuden parhaan ystäväni kanssa maatalousleirillä. Yläasteen työelämään tutustumiseni suoritin karja- ja viljelytilalla. Avustaessani lehmää poikimaan pihattonavetan lattialla ja suorittaessani arjen töitä marraskuun harmaudessa, arvostukseni alan ammattilaisia ja pitkänlinjan maanviljelijöitä kohtaan kasvoi entisestään.

EU:n budjetista valtaosan lohkaisee edelleen maatalous. Maataloustukia perustellaan sillä, että ne ylläpitävät ruoan tuotannon omavaraisuutta, laskevat elintarvikkeiden hintaa ja tasapainottavat hintakehitystä sekä pitävät maaseudun asuttuna. Todellinen syy löytyy unionin historiasta. Ranskan maataloustuottajat olivat alusta lähtien keskeinen intressiryhmä, joka ajoi Euroopan yhtenäisen maatalous- ja kauppapolitiikan kehittämistä. Ranska tuottaa tänäkin päivänä 25 prosenttia koko EU:n maataloustuotteista.

Yleiset perustelut maataloustuille eivät meidän suomalaisten arjessa juuri näy ja syömämme ruoka onkin Euroopan kalleimpien joukossa. Suurelta osin tähän vaikuttaa Suomen verotus ja muutaman kaupan keskusliikkeen määräävä markkina-asema, mutta oman osansa korkeaan hintaan tuo myös markkinoita vääristävä tukipolitiikka. Kotimaan talouden kannalta tilanne on haastava. Suomessa perustarpeiden täyttämisen jälkeen palkasta käteen jäävä osuus on suhteellisen pieni, mikä vaikuttaa voimakkaasti kysyntään ja kulutukseen. Maataloustuet rahoitetaan keräämällä veroja, joten käytännössä me suomalaiset veronmaksajat maksamme sekä tuotannon tuet että lopputuotteiden korkeat hinnat.

Markkinatalouden näkökulmasta katsottuna maatalouden tuet ja protektionismi pitävät tuotteiden hinnat korkeina. Eteläisimmissä maissa, joissa ruoan tuottaminen on oikeasti kannattavaa, maatalouden tuotantoaste pystytään pitämään korkeana. Ruoka on tuotettu yleensä pienemmillä resursseilla ja päästöillä, kun lämmitystä, lannoitteita ja karjan sisällä pitoa tarvitaan vähemmän. Todellisuudessa täällä pohjoisessa kasvatettu lähiruoka onkin usein ympäristölle haitallisempaa kuin esimerkiksi Ranskasta tuodut elintarvikkeet. Ruokakuljetusten merkitys on keskimäärin vain noin 4 prosenttia päästöistä. Talouden ja ympäristön kannalta maataloustuista luopuminen ja vapaakauppa antaisivat tehokkuuden ohjata tuotantoa sekä säästäisi rahaa ja ympäristöä.

Maanviljelys on Suomessa kiistatta haasteellisempaa kuin Keski- tai Etelä-Euroopassa ja kustannustaso korkeampi niin työvoiman kuin tarvittavien raaka-aineiden osalta. Se, että tähän haasteeseen vastataan rahallisella tuella, on kansantalouden kannalta kestämätön tilanne. Kotimaista tuotantoa perustellaan omavaraisuudella. Ruokatuotannon omavaraisuus ei kuitenkaan takaa ruuan riittävyyttä kriisiaikana, vaan siihen vaikuttaa merkittävästi myös energiantuonnin mahdolliset häiriöt. Todellisuudessa, jos Suomi joutuisi kriisitilanteeseen, olisimme väistämättä riippuvaisia muusta Euroopasta. Yksin kotimaisella tuotannolla ja energian saannilla emme pärjäisi.

Maanviljelys ja etenkin karjatilat ovat aina kiinnostaneet minua. Arvostan suunnattomasti työtä, jota suomalaiset ja eurooppalaiset maatalousyrittäjät tekevät, mutta samalla ymmärrän, että ruuan hintakehityksen on käännettävä suuntaansa myös meillä täällä pohjoisessa ja ruoka kannattaa tuottaa siellä, missä sillä on parhaat tuotantoedellytykset. Ei maatalouden tai minkään muunkaan alan yrityksen toimintaa tule rahoittaa verovaroin vapailla markkinoilla. Euroopan tulee olla on tässäkin suhteessa yhtenäinen alue, jonka vastuulla on taata kansalaisilleen maataloustuotteiden saanti yhteisellä ja järkevällä maatalouspolitiikalla.