Navigate / search

Kollegani on todennut minulle viimeisen vuoden aikana kerran jos toisenkin, että pyörää ei kannata lähteä keksimään uudelleen, kun olen painiskellut uuden työnkuvan ja projektivastuideni kanssa. Sama keksijän syndrooma on monen vastavalmistuneen, uuteen työhön tulevan innokkaan tekijän diagnoosina ja ainoana lääkkeenä toimii usein yritys, erehdys ja omat kantapäät. Sama vika vaivaa myös monia kaupunkeja Euroopassa ja maailmalla, jotka ovat kasvamassa keskisuuresta suureksi. Minulle eurooppalaisen Helsingin idea lähti liikkeelle ajatuksesta tuoda Helsinkiin parhaita paloja eurooppalaisten kaupunkien kaupunkikulttuurista, hallinnosta ja palveluista.

eurooppa-i

Suurkaupunkien vetovoima ihmisten, yritysten, talouden ja kulttuurin osalta on kiistaton ja globalisaatio on kasvattanut kaupunkien merkitystä entisestään. Kaupungeissa on tilaa erilaisille ajattelu- ja arvomaailmoille. Ne mahdollistavat erikoisliikkeet ja -palvelut, sekä korkean tuottavuuden työpaikat.

Mahdollisuuksien kylkiäisinä tulee ongelmia: alueellinen eriarvoistuminen ja syrjäytyminen. Kaupunki vetää monenlaista väkeä ja menestyksen ohella putoamisen mahdollisuudet ovat suuret. Eheä ja tasapainoinen kaupunki vetää puoleensa lisää ihmisiä ja menestystekijöitä. Eheyden ja tasapainon saavuttaminen vaatii kuitenkin moninaisten politiikanlohkojen huolellista hoitamista.

Hyvien päätösten mahdollistamiseksi tarvitaan rakenteet, joiden kautta ne voivat syntyä. Länsimetron laiturisekoilu kertoo karua kieltään siitä, että päätöksentekorakenteissa on ongelmia. Minä kannatan pääkaupunkiseudun kuntaliitosta. Se mahdollistaisi tasapainoisen kaavoitus- ja sosiaalipolitiikan karsien samalla pelin hyvien veronmaksajien saamisesta ja heikossa asemassa olevien välttelemisestä sekä lisäisi demokraattista päätöksentekovaltaa. Metropolimme on vahva, jos se toimii hyvin. Heikko, jos päätöksenteko hajoaa keskinäisiin intressiriitoihin, jotka estävät kokonaisedun toteutumisen.

Eheyden tarve koskee myös viranomaisten toimintaa. Viranomaisten välistä kommunikaatiota ja tietokantojen laajempaa keskinäistä koordinaatiota tulee lisätä merkittävästi.

Hyvillä rakenteilla ja viranomaistoiminnalla mahdollistetaan parempi vastine verovaroille kaupungin järjestäessä ihmisen elämää ja kaupungin vetovoimaa parantavat laadukkaat palvelut, kuten sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutuspalvelut. Näidenkin kehittämisessä on paljon tekemistä.

Terveyspalveluissa ennaltaehkäisy on kustannustehokasta – sekä inhimillisesti että verovarojen käytön osalta. Helsingissä pitäisikin toteuttaa laajempia kansantautien seulontoja, joiden kautta saadaan nopeammin hoitoon sitä tarvitsevat ja pystytään ehkäisemään kaikkien ikäryhmien terveydentilan ennenaikaista heikkenemistä. Sama pätee sosiaalipalveluihin: lasku syrjäytymisestä on suuri. Siksi nuorten mielenterveyspalvelut ovat selviä satsauksia tulevaisuuteen.

Päiväkoti- ja koululuokkien kokoihin sekä erityisopetuksen saatavuuteen tulee kiinnittää merkittävästi huomiota, jotta perheissä oleviin ongelmiin ja syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten tilanteeseen pystytään puuttumaan ennen kuin ongelmat kasvavat ja kasautuvat. Yli 30 oppilaan luokassa oppilaiden erityistarpeet tai -taidot eivät tule mitenkään huomioiduksi. Vanhusten kotihoidon palveluita tulee tukea entistä enemmän, jotta kaikille halukkaille, jotka pystyvät asumaan kotona on siihen mahdollisuus mahdollisimman pitkään.

Helsingin kaupungilla on 43 000 vuokra-asuntoa ja jatkuvasti jonossa noin 20 000 vuokralle haluavaa. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvien tulotaso tulee tarkistaa säännöllisin väliajoin ja tarjota tuettuja halpahintaisia asuntoja niitä oikeasti tarvitseville. Näin ehkäistään myös halpavuokraisten asuntojen alivuokraus.

Vieraskielisen väestön kasvu on lisännyt kansainvälistä vuorovaikutusta, mutta samalla lisännyt asukkaiden eriytymistä maantieteellisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti. Me tarvitsemme tulevina vuosina Helsinkiin työperäistä maahanmuuttoa entistä enemmän turvaamaan työtätekevien käsien määrän peruspalveluiden, kuten terveydenhuollon aloilla. Maahanmuuttajien kotoutumista tulee helpottaa lisäämällä kielikoulutusta ja panostamalla kantaväestöstä haettavien tukihenkilöiden ja tutorperheiden rekrytoimiseen maahanmuuttajille.

eurooppa-ii

Kaupunkitaloustieteilijä Edvard Glaeser totesi: ”Kaupunki on ihmiskunnan suurin keksintö, joka on tehnyt meistä rikkaampia, viisaampia, vihreämpiä, terveempiä ja onnellisempia.” – ja oli oikeassa. Helsinki on upea kaupunki. Kaupunki, jolla on valtava potentiaali. Me voimme imeä hyvät vaikutteet muista Euroopan kaupungeista, yhdistää, parantaa ja nousta edelläkävijäksi. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, mutta vaihteet voimme siihen lisätä.

Laillisesti irrallinen

Jouduin Saksassa asuessani sairaalaan EHEC-epäilyn vuoksi. Makasin kolme päivää täysin eristyksissä, ilman pääsyä vessaan tai suihkuun. Kaikki huoneeseeni tulijat pukeutuivat kokovartalosuojapukuihin ja vähäinenkin mukana ollut omaisuuteni verhottiin suojamuoveihin. Minua hoitaneet sairaanhoitajat puhuivat niin kieroa Sächsischen alueen murretta, että tyydyin lähinnä kuvailemaan olotilani muutoksia pantomiimiesityksin. IPodissani soineet sanat ”I’m a legal alien” kuvasivat hyvin noiden päivien tunnelmiani.

Ystäväpiiriini on vuosien varrella kiinnittynyt ihmisiä monista eri maista ja kulttuureista. Olen päässyt seuraamaan monia eri kulttuureissa tapahtuneita rakkaus-, ystävyys- ja kotoutumistarinoita, joita on sävyttänyt toisinaan hyvinkin värikkäät draaman kaaret. Huolimatta passiin painetusta syntymämaasta samat huolet, murheet, turhat – ja vähemmän turhat – toiveet kuuluvat jokaisen meidän arkeen. Kielen ja toisen ihmisen kulttuurin ymmärtäminen ovat kuitenkin selkeästi ne suurimmat kompastuskivet, joista draaman aiheet ihmisten ja maiden välisissä suhteissa rakentuvat.

Jo joka kymmenes helsinkiläinen ei puhu ensimmäisenä kielenään suomea, on syntynyt ulkomailla tai on ulkomaan kansalainen. Maahanmuuttajien joukossa on yli 160 maan kansalaisia, jotka puhuvat 150 eri kieltä. Omasta synnyinmaasta lähdetään usein perheen, työn tai opiskelun vuoksi. Noin 15 prosenttia maahanmuuttajista on pakolaisia. Miksi sitten termi ”maahanmuuttaja” on toisinaan lähes kirosana?

Tosiasia on, että jos tarkastellaan maahanmuuttajia yhtenä kokonaisuutena, työttömyys- ja köyhyysriski sekä lasten kouluongelmat ovat lähtökohdista riippuen noin kolminkertaisia verrattuna muuhun väestöön. Ongelmien takana olevat syyt tuleekin nähdä ja tunnistaa jo maahantulovaiheessa, eikä maahanmuuttajia voida asettaa yhteen muottiin vain ulkomaalaistaustansa vuoksi. Samalla tavalla kuin viereisessä huoneistossa asunut turkkilainen tai alakerran romanialainen naapurini, olin itse Saksassa maahanmuuttaja, opiskelin kieltä ja kulttuuria, sekä yritin parhaani mukaan sopeutua paikallisiin tapoihin.

Itse näen, että kansainvälinen muuttoliike paikkaa maamme työvoimapulaa ja osaamisvajetta. Maahanmuutto rikastuttaa maamme kulttuuria ja sitoo kaupunkimme entistä tiiviimmin osaksi kansainvälisen talouden verkostoa. Suomeen tulevien opiskelijoiden kielenopetukseen tuleekin panostaa entistä enemmän, jotta heidät saadaan jäämään maahan myös opintojen päätyttyä. Maahanmuuttajat ovat aktiivisia yrittäjiä ja heidän kiinnittymistä työmarkkinoille sekä laajemmin yhteiskuntaan tulee tukea lisäämällä heille suunnattua yritysneuvontaa ja erityisesti aikuisten suomen kielen opetusta.

Kotoutuminen on aina koko perheen yhteinen prosessi ja suomen kielen oppiminen ei tule olla ainoastaan peruskoulussa opiskelevan lapsen varassa. Mikään muu ”erilaisuuteen” yhdistettävissä oleva seikka, kuten rotu, äidinkieli, uskonto tai kulttuuri ei vaikuta työnsaantiin ja sopeutumiseen yhtä voimakkaasti kuin kielitaidon puuttuminen.

Kotoutumisen lähtökohtana tulee aina olla maahantulijan yksilöllisten tarpeiden tunnistaminen. Tasapuolinen ja yhdenvertainen kohtelu ei takaa kaikille samanlaisia lähtökohtia ja valmiuksia toimia yhteiskunnassa, vaan jokainen tarvitsee tarpeidensa mukaista tukea, apua ja koulutusta sopeutuakseen uuteen kotimaahansa. Ei meistä alkuperäisväestöön kuuluvistakaan kaikki osaa moitteetonta äidinkieltä, hiihtää pitkin havumetsiä saati täyttää veroilmoitusta, mutta lähtökohdat yhteiskunnassa pärjäämiseen ovat huomattavasti paremmat kielitaidon ja kulttuuriperimän myötä.

Monikulttuurisuus on kiinnittynyt nykymaailmaan lähtemättömällä tavalla. Euroopan Unionin toiminta perustuu lähtökohtaisesti kansojen ja kulttuurien väliseen yhteistyöhön ja siihen tarvittavat taidot on opittava ja opeteltava. Olin itse kuvitellut olevani Euroopan kansalainen, vailla rajoja ja kielimuureja. Mutta siinä vaiheessa kun hätä on suuri, auttajia vieraine toimintatapoineen ei ymmärrä edes parhailla näyttämötaidoilla ja iltalukemisena on muoviin verhottu Lonely Planet, monikulttuurisuuden glamour karisee kauas todellisuudesta.

Monikulttuurisuus on rikkaus vain, jos sen anti sijoitetaan oikein ja hallitusti. Roomaa ei rakennettu yhdessä yössä – monikulttuurisuuden haasteet ratkaisevaa Helsinkiä saati Eurooppaa tuskin useammassakaan, mutta kielten ja kulttuurien tuntemuksen vahvasta perustasta on hyvä lähteä nousemaan kohti harjakaisia.

Mitä maksaa?

Ystäväni muutti takaisin Suomeen usean Yhdysvalloissa asumansa vuoden jälkeen. Hänen äitiyslomansa oli kestänyt kokonaiset puolitoista kuukautta, joista työnantaja oli maksanut palkan kolmelta ensimmäiseltä viikolta. Lain mukaan, ilman irtisanomisen pelkoa, poissa voi olla 12 viikkoa, mutta ilman palkkaa tai äitiyspäivärahaa nuoren parin elämä vauvan kanssa olisi muodostunut mahdottomaksi. Lapsen päivähoitokustannukset rapakon takana ovat noin 30 dollaria per päivä, riippuen lapsen iästä ja siitä, minkä tasoista hoitoa lapselleen haluaa.

Kallista? Ei, vaan todellisuutta. Täällä pohjolassa verot kiristävät, mutta harva tulee ajatelleeksi, mitä rahoilla saa.

Suomessa kuntien palvelumaksut kattavat keskimäärin vajaa 12 prosenttia todellisista kustannuksista. Kalleimmalla 264 euron kokopäivähoitomaksulla päiväkodissa kustannetaan todellisuudessa muutaman tunnin leikkihetki päivässä, ei koulutetun henkilökunnan palkkoja, kiinteistökustannuksia, saati lasten ruokailuja. Sairaalapäivä helsinkiläisen sairaalan vuodeosastolla maksaa potilaalle hieman yli 30 euroa, kaupungille lähes 300 euroa. Polvileikkaus kaikkine hoitoineen yli 8 000 euroa, josta asiakas maksaa noin 160 euroa.

Olen ylpeä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme periaatteesta pitää huolta kaikista, kustannuksista huolimatta. Vaalikoneita täyttäessä ei kuitenkaan voi kuin ihmetellä, minkälaisessa Mikä-mikä-maassa niiden laatija elää asettaessaan kysymykset: Kannatatko ”ilmaista” joukkoliikennettä tai ”maksutonta” päivähoitoa lapsille? Palataksemme ikävään todellisuuteen, ilmaisia ja maksuttomia palveluita ei valittavasti ole olemassakaan. Joku maksaa laskun työmatkaani käyttämästä julkisen kulkuvälineen käyttökustannuksista ja lasteni päivähoidosta – aina.

Avoimuuden ja läpinäkyvyyden kasvattamiseksi kannatankin, että julkisten palveluiden todelliset kustannukset tulisi ilmoittaa asiakkaalle menevän palvelumaksulaskun yhteydessä. Vain avoimuuden avulla voidaan järjestelmän arvokkuutta todella punnita.

Kuka tahansa meistä voi tarvita hoitoa, eikä erilaisiin elämäntilanteisiin joutumisessa ole kyse yksittäisen ihmisen valinnasta, mutta julkisten palveluiden kustannusperusteet on hyvä ymmärtää, ettei todellisuus pääse hämärtymään. On helpompi arvostaa sitä mitä on, kun sitä katsoo hiukan kauempaa ja tarkastelee erilaisten päätösten vaikutuksia ihmisten elämään tietäen ja tunnustaen sekä todelliset kustannukset että päätöksenteon vaikutukset.

Maksan mielelläni veroja kun tiedän, että saan rahoilleni vastinetta. Tiedän hyvin, että jään edelleen saajan puolelle tässä yhteiskunnassa, vaikka olen tehnyt töitä tauotta 17-vuotiaasta lähtien. Kuitenkin yhtä lailla, kun seuraan verojen jälkeen jäävän palkan osuuden hupenemista omassa kukkarossani, haluan tietää mihin kunta ja valtio käyttää oman osuutensa.

Hyvinvointivaltion kuittien pitää kestää lähempää tarkastelua sekä valtion, kunnan että yksittäisen kansalaisen puolesta. Oma maa alkaa nopeasti maistua mansikalta viimeistään siinä vaiheessa, kun oma terveys pettää tai lapsi sairastuu. Aina ei kuitenkaan ole pakko menettää ymmärtääkseen olemassa olevan arvon, mutta kuten todettu, totuus on tarua ihmeellisempää myös hintansa puolesta.

Sitä saa mitä tilaa

Julkisia palveluita haukuttiin vuosikausia hitaiksi ja vaikeasti saataviksi. Muutosta vaadittiin kahdeksankymmentäluvulla kovin sanakääntein ja Suomessa onkin 1990-luvun alusta lähtien ollut vallalla julkishallinnon uudistuksen malli, jossa julkisen sektorin töiden ja palveluiden kustannusvaikuttavuutta on pyritty tehostamaan yhtiöittämällä, kilpailuttamalla ja ulkoistamalla julkisia palveluita.

On selvää, että mikäli julkiset palvelut halutaan järjestää toimivasti ja tehokkaasti, ei julkisen sektorin tarvitse toimia kaikkien palveluidensa tuottajana. Palvelun laadun valvonta ja laadulle asetettavat tavoitteet tulee kuitenkin olla ammattijohtajien käsissä yhtälailla julkisellakin puolella kuin mitä se on yksityisellä sektorilla.

Yritysten tuleminen julkiselle sektorille on nostanut kritiikkiä suhteessa julkisten palveluiden laadun takaamiseen ja ihmislähtöisen palvelutarjonnan säilymiseen. Kilpailuasetelman syntyminen on polkenut hintoja, mutta ei ole taannut kaikissa tapauksissa laadukasta palvelua. Vikaa on turha etsiä palveluiden tuottajasta, vaan pikemminkin niiden tilaajasta. Asiakas on tilauksensa herra, tätä vain ei olla kaikissa kunnissa ymmärretty.

Ongelmaksi nousee myös yksityisen ja julkisen palveluntarjoajan välinen suhde. Yrityksen perimmäinen tavoite on tuloksen tekeminen, kun taas julkisella sektorilla on arvoja ja toimintaa, joita ei voida asettaa markkinavoimien varaan. Julkisten palveluiden kehittämisessä onkin otettava huomioon julkisen organisaation rajoitetut mahdollisuudet valita tai muuttaa toimialaansa markkinoiden heilahtelujen mukaan. Yksityisellä sektorilla yritys voi keskittyä aloille, joissa markkinoiden kasvu on hyvää ja joilla yrityksellä on parhaat toimintaedellytykset.

Yksityinen palvelutuotanto ja ostopalvelut eivät ole kilpailijoita julkiselle palvelulle, eikä niitä tule arvopohjaisesti asettaa vastakkain. Yksityinen toimii julkisen jatkeena, kun omat resurssit eivät riitä. Käyttämällä ostopalveluja ja palveluseteliä voidaan muun muassa purkaa jonoja kunnallisesta terveydenhoidosta sekä synnyttää uutta pienyrittäjyyttä palvelutuotantoon.

Yksityisen sektorin periaatteiden tuleminen julkiselle sektorille vaatiikin kokonaisvaltaista julkisten organisaatioiden, palvelustrategioiden ja johtamisen uudistusta. Julkisten palveluiden yhtiöittämistä ja palveluiden ostamista yksityisiltä markkinoilta ei voida tehdä ilman, että julkisen hallinnon johtamiseen ja hallinnon kokonaisvaltaiseen kehittämiseen kiinnitetään entistä enemmän huomiota.

Julkisen sektorin johtamisessa tulee ottaa huomioon useita tekijöitä, kuten yhteisen edun ja puolueettomuuden tavoite päätöksenteossa, kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu, lainsäädäntö sekä päätöksenteon julkisuus. Muuttuneet toimintaperiaatteet ja julkisen hallinnon erityisyys edellyttääkin laaja-alaisen johtamiskoulutuksen sisällyttämistä julkishallinnon johtotehtävissä työskentelevien koulutukseen. Haasteeksi nouseekin, miten asetetaan samanlaiset vaatimukset myös johtaville poliitikoille?