Navigate / search

Aikamme sankarit

Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että isovanhempani ovat aina olleet minulle läheisiä. Yhdeksän kuukauden vanhana, äitini lähtiessä töihin, pääsin päivähoitoon samassa rivitalossa asuneiden isovanhempieni luokse. Mummin kanssa tehtiin päivän kotiaskareita, leikittiin, käytiin musiikkileikkikoulussa, katsottiin vanhoja Suomi-filmejä ja tutustuttiin ahkerasti Vaahteramäen Eemelin ja Huvikummun lasten elämään. Mummi onkin aina ollut minulle varaäiti ja paras ystävä. Mummilla on aina aikaa ja vaikka elämä ei ole häntä silkkihansikkain kohdellut, toista yhtä hyväsydämistä ja muista välittävää ihmistä en ole koskaan tavannut.

Omaishoidon tuen piirissä on Suomessa tällä hetkellä noin 40 000 henkilöä. Noin 60 000 suomalaista auttaa omaisiaan tai läheisiään kotona arjen rutiineissa. Kaikki eivät edes tiedosta olevansa omaishoitajia, vaikka päivittäin ruokkivat, pukevat ja hoitavat monin eri tavoin puolisoaan tai jotain toista läheistään.

Oma ukkini ei ole käynyt ulkona enää vuosiin, saati suostunut menemään minkään vaivojensa takia lääkäriin, sillä jos viina, terva ja sauna eivät auta, niin seuraava askel on kuolemaksi, kuten tiedetään (tai ainakin tiedettiin). Tosin hän ei ole vuosiin enää saunonutkaan. Mummini siis hoitaa kaikki arjen rutiinit ja päivittäiset askareet, katsoo kiltisti koko Eurosportin tarjonnan maksimivolyymilla ja annostelee ukille päivän lääkityksen. Ukkini on onneksi aina ollut kova kuntoilemaan, mutta päivittäin omassa olohuoneessa tehty päivälenkki ei enää tahdo riittää kokonaisvaltaiseksi liikunnaksi.

Suomessa omaishoitoon on saatavilla kunnan puolesta erilaisia tukia, joiden saaminen on määritelty laissa. Valtaosa auttamisesta tapahtuu kuitenkin kotioloissa ilman, että monet ympärivuorokautista hoitotyötä tekevät omaiset edes tietävät voivansa saada arkeensa helpotusta ja apua. Monesti avun saaminen onkin kovin rajallista, sitä on vaikea hakea tai avun hakemisen mahdollisuuksista ei tiedetä riittävästi.

Suomessa on hieman yli miljoona eläkeläistä. Sosiaali- ja terveysministeriön tavoitteena on, että vuoteen 2012 mennessä 91 % 75 vuotta täyttäneistä asuu kotona. Monet kotona asuvat eläkeläiset tarvitsisivat ohjausta ja opastusta jokapäiväisessä elämässä, minkä avulla ehkäistäisiin tai ainakin lykättäisiin monessa tapauksessa laitoshoidon tarve vuosilla eteenpäin. Kaavamainen toiminta tiettyjen sääntöjen ja byrokratian käytännöissä ei myöskään edesauta ennaltaehkäisevää vanhustyötä, vaan kaikessa viranomaisbyrokratiassakin tarvitaan maalaisjärkeä ja joustavuutta – ihmislähtöistä ajattelua. Eri viranomaisten välinen yhteistyö, tehokas kommunikointi, seuranta ja ennakoiva puuttuminen vanhusten kanssa töitä tekevien lääkärien, sairaanhoitajien ja sosiaalityöntekijöiden kesken on ensiarvoisen tärkeää ennaltaehkäisevää vanhustyötä.

Tärkeintä: omaisten ja läheisten läsnäoloa ihmisen elämässä, iästä riippumatta, ei myöskään saa unohtaa. Omat isovanhempani asuvat toisella paikkakunnalla, mutta viikoittainen juttutuokio mummin kanssa puhelimessa ja säännölliset vierailut vanhassa kotikaupungissa pitävät mummin lähellä. Huomenna on mummin uimahalliaamu, joka toistuu kaksi kertaa viikossa. Joka kerta hän muistaa kertoa näin tiistaisin, miten me yhdessä aloitimme uintiharrastuksen jo ennen kouluikääni, ja hän on jatkanut sitä siitä asti pitäen itsensä virkeänä, vaikka ikävuosia on on kertynyt jo päälle 80.

Joillekin se on ihmemies, toisille rokkitähti, minulle se on mummi – minun sankarini.

Naiskiintiöt – aikamme kirosana

Saapumiserässä II/2003 Tikkakosken Ilmavoimien viestikoululla minun lisäkseni kahdeksan naista aloitti vapaaehtoisen asepalveluksen. Ei, meistä kukaan ei ollut rekkalesbo tai taistelunorsu. Suurimmalle osalle armeijan käyminen oli aina ollut itsestäänselvyys, toiset halusivat jatkaa poliisikouluun tai armeijauralle, osalle vuosi oli mahdollisuus kerryttää erilaista elämänkokemusta. Toki joukosta löytyi yksi, johon Tom Cruisen Top gun oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen – siksi ilmavoimat (ei, tämä en ollut minä).

Itselleni tuo vuosi ilmavoimissa ja sitä seurannut puolivuotinen sopimussotilaana merivoimissa antoivat erinomaista johtamiskoulutusta ja -kokemusta, lukuisia hyviä muistoja ja ystäviä, sekä naisia että miehiä. En koskaan kokenut syrjintää sukupuoleni vuoksi, tai saanut erityiskohtelua sen takia, että olin nainen. Kannoin marssilla taistelutoverini rynnäkkökivääriä, kun hän ei enää jaksanut, juoksin ja ammuin niin kuin muutkin. Me kaikki olimme ihmisiä, emme naisia ja miehiä.

Naisten määrä johtotehtävissä ja pörssiyhtiöiden hallituksissa puhuttaa tasaisin väliajoin. Naisjohtajien esteenä seisoo milloin lasikatto, milloin hyvä veli -verkostot ja miesten euro puhuttaa edelleen naisten 80 sentin rinnalla. Samaan aikaan naistenlehdet ja kahvipöytäkeskustelut ovat pullollaan kolmekymppisten naisten kertomuksia siitä, miten yhdeksän kuukautista vauvaa ei millään vielä raaski jättää hoitoon ja kotihoidontukea tulisi nostaa alle 3-vuotiaiden lasten vanhempien osalta.

Hyvä näin, perhearvot ovat tärkeitä ja ihminen tekee itse valintansa sen suhteen, miten työuransa ja elämänsä rakentaa. Samaa mieltä olen myös siitä, että käsite naisvaltaisista matalapalkka-aloista tulee saattaa historiaan ja taata kaikille koulutuksensa, kokemuksensa ja työpanoksensa mukainen palkkataso. Tosin sitä palkkaa pitää myös osata vaatia muuallakin kuin kahvipöydän nurkissa. Mutta jos nainen valitsee kolmekymppisenä jäädä kotiin lasten kanssa vähintään kuudeksi vuodeksi, miehen jatkaessa työelämässä, ei Annat ja Oliviat – emme me naiset, voida olettaa, että pomon paikkaa pidetään meille vakan alla, kunhan me vaan ehdimme hiekkalaatikon reunalta takaisin neuvottelupöytään. Kiintiöpaikka ei ole ansaittu paikka, eikä myöskään se toimiston kulmahuone, jos sen eteen ei olla valmiita tekemään töitä.

Armeija tai työelämässä eteneminen eivät ole naiselle sen rankempia tai vaativampia asioita kuin miehellekään, niin kauan kuin asenne on kohdallaan. Kyllä isälläkin pysyy puurokauha kädessä ja kurarukkaset ojennuksessa, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Hyvä veli -verkostoja on turha lähteä vaihtamaan sisaryhteisöihin tai laittaa naisia lokeroissa hallitusvaltaan. Rakennetaan sen sijaan sellainen ihmisten yhteiskunta ja yrityskulttuuri, jossa jokaisen työpanos ja euro ovat samalla viivalla. Rintaliivejä on turha lähteä polttamaan pelkän savun takia, jos pysyvän tulen eteen ei olla oikeasti valmiita tekemään töitä.

Pyörällä – mit dem Fahrrad

Opiskelin toissa kevään Saksassa Leipzigin yliopistossa. Leipzig sijaitsee noin 140 km Berliinistä etelään ja on asukasluvultaan hieman Helsinkiä pienempi. Kaupungin neuvostoaikainen historia kiteytyy hyvin sen keskustassa edelleen sijaitsevan, Stasin vanhan päämajan museokokoelmissa. Kaupunkia pommitettiin toisen maailmansodan aikana useaan otteeseen, ja jälleenrakentaminen sekä DDR:n leima ovat jättäneet vahvat jäljet sen nykyiseen kaupunkirakenteeseen ja elämäntyyliin: maan- ja asukasläheinen ajattelutapa yhdistettynä nykyaikaiseen ja toimivaan, saksalaisen tehokkaaseen kaupunkikulttuuriin.

Ennen muuttoani Leipzigiin asuin Helsingin Lauttasaaressa ja olin töissä eduskunnassa. Kuljin työmatkani bussilla, vaikka tuskailin joka aamu Länsiväylän solmukohdassa, Ruoholahdessa, ruuhkasumassa mateluvauhdilla etenevää kulkuvälinevalintaani. Omistin kyllä pyörän, mutta tuohon aikaan nykyinen Baana Ruoholahdesta keskustaan oli vasta haave, eikä pyöräilijää toivotettu tervetulleeksi puikkelehtimaan Kampin alueen ihmisvilinään. Saati, jos olisin halunnut matkata töiden jälkeen ostosmatkalle Punavuoreen tai saksan tunneille Hakaniemeen, olin ja olen edelleen hyvin ei-toivottu pari polkimilla varustetun menopelini kanssa.

Ennen Leipzigiin muuttoa yritin opiskella paikallista kaupunkikulttuuria netin välityksellä ja ennen kuin löysin yhtäkään mainintaa siitä, mistä minun kannattaisi lähteä etsimään asuntoa, löysin kymmenittäin vinkkejä kaupungin parhaista pyöräkirppareista. Lopulta päädyinkin vuokraamaan asunnon ja pyörän samassa paketissa. Tämä kauppa kannatti. Kun ensimmäisenä Leipgizin aamunani hyppäsin jo parhaat päivänsä nähneen, violetin pyöräteiden kuningattareni selkään, täytyi minun ottaa puhelu Suomeen ja innosta puhkuen hehkuttaa vapauden tunnetta saadessani taittaa koulumatkaa vapaana bussiaikatauluista ja ruuhkasumpuista.

Leipzigissa pyörätietä on lähes yhtä paljon kuin autoteitä. Niitä pitkin pääsee kätevästi matkaamaan myös lähikaupungista toiseen ja pyörän saa kuljettaa veloituksetta junassa, niille varatuissa vaunuissa, mikäli tekee pidempää matkaa Itä-Saksan alueella. Yliopistolta löytyy pyöräparkki sekä ulkoa että sisältä ja edullisia pyörähuoltamoita voi bongata jokaiselta asuinalueelta.

Helsingissä on yritetty kasvattaa pyöräteiden määrää viime vuosina, mutta ne ovat edelleen huomattavasti suositumpia parkki- tai hengailupaikkoja kuin pyöräilijöiden valtakatuja. Lisäksi pyörätiet puuttuvat kokonaan, katkeavat kesken tai ne on sullottu autokaistojen väliin isojen kaupunkiintuloreittien varsilla, kuten Hämeentiellä, Hakaniemessä tai Kaisaniemessä.

Helsinkiläinen pyöräilykulttuuri kaipaakin lisää selkeitä pyöräteitä ravistautuakseen irti intohimoisten polkijoiden harvojen vallasta ja saadakseen bussinpenkkeihin urautuneet takapuolet siirtymään joukolla satuloiden selkään.

Selasin vaihdon aikaisia valokuviani ja löysin aamuyöntunteina pyörän selästä kuvaamani kuvasarjan, jossa olen ottanut koko matkan kuvia (Angela Merkelinkin suosimasta) opiskelijabaarista kotiini. Kuvasarja on toki ennen kaikkea nostalginen muisto, mutta myös loistava osoitus pitkän päivän ja yön jälkeen pyörän selässä taivalletusta kotimatkasta erinomaisesti suunniteltua pyörätietä pitkin – Bald auch in Helsinki!