Navigate / search

Välinpitämättömän yhteiskunnan takaa löytyy välinpitämätön ihminen

Ennen kouluikää tutustuin kotikatuni päässä asuvaan samanikäiseen tyttöön ja meistä tuli ystäviä. Leikimme usein kotia tytön kotipihassa sijaitsevassa leikkimökissä. Tyttö asui isänsä kanssa kahdestaan ja leikkimme alkoi aina samalla tavalla: ystäväni kantoi tuolin leikkimökin eteen, asetti pienen pöydän tuolin viereen ja laittoi pöydälle tyhjän karkkiaskin esittämään tupakka-askia, lasin ja kaukosäätimen. Näin hänen isänsä kuulemma aina istui kotona.

Tytön kotielämä oli hyvin erilaista kuin minun. Hän kertoi mitä erikoisempia tarinoita siitä, miten hän tekee isälleen ruokaa, miten huonosti isä usein voi ja on öitä poissa kotoa. Isä oli sanonut, että tyttö on kodin emäntä ja kuusivuotias ystäväni oli tästä tavattoman ylpeä. Minun maailmassani koti oli toisenlainen, mutta oli kiehtovaa kuulla miten erilaista toisen kotona olikaan.

Ystävyytemme päättyi nopeasti vanhempieni kiellettyä minua menemästä leikkimään tytön kotiin. Tyttö oli kyllä tervetullut meille, mutta pian ystävyytemme kuitenkin hiipui ja sain uuden ystäväpiirin koulusta. Jälkeenpäin ymmärrän vanhempien halunneen ohjata minua valitsemaan tiettyjä elämänpolkuja, mutta kuka ohjasi tätä pientä emäntää hänen matkallaan?

Puotilassa surmatun 8-vuotiaan pikkutytön kohtalo on ollut järkyttävää luettavaa. Tytön äiti suomi voimakkain tuntein sosiaaliviranomaisia tämän päivän iltapäivälehdessä ja netin keskustelupalstat huutavat viranomaisia tilille tytön heitteillejätöstä. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että viranomaisten toiminta on tutkittava tarkasti ja järjestelmän puutteet korjattava välittömästi, mutta samalla tulisi pohtia, kuka tyttöä todellisuudessa kohteli kaltoin ja miksi?

Tytön naapuri toteaa, että oli miettinyt soittavansa lastensuojeluun naapurista kuuluvien, toistuvien lapsen pahoinpitelyyn viittaavien äänien vuoksi. Sukulaiset olivat ihmetelleet asiaa, mutta eivät olleet puuttuneet. Kukaan lähellä olleista ei siis oikeasti välittänyt, ummisti silmänsä tai katsoi pois.

En löydä tytön isää ja äitipuolta kuvaavia sanoja, kuinka julma ihminen voi viattomalle lapselle olla, mutta hekin ovat joskus olleet lapsia. Kuka heitä ohjasi tekemään valintoja elämässään ja minkälaisia keinoja käyttäen?

Suomessa viranomaisten ja koulun harteille kasataan uskomaton vastuu lasten kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Tämän yhteiskunnan välinpitämättömyyden kylmä koura on kuitenkin paljon syvemmällä kuin välinpitämättömissä sosiaalityöntekijöissä. Viranomaiset ja koululaitos eivät ole niitä, jotka puhaltavat haavaan kun sattuu, lohduttavat kun on pahamieli tai valvovat lapsen unta. Rakkaus ja välittäminen eivät vaadi yhtään neuvottelukuntaa, hyvinvointityöryhmää tai palkattua työntekijää, ne vaativat meistä ihan jokaista.

Kuulin vuosia myöhemmin, että lapsuudenystäväni jätti koulun kesken ja hänestä tuli emäntä omalle perheelleen 16-vuotiaana. Toivon, että kun hänen lapsensa leikkivät kotia, heidän sohvapöydältään löytyy tupakka-askin, lasin ja kaukosäätimen sijaan valokuva onnellisesta ja rakastavasta perheestä.

Ajan ilmiöstä yleiseen hyväksyntään on pitkä matka, välillä liian pitkä

Olen seurannut mielenkiinnolla viimeviikkoista keskustelua Mannerheim-elokuvasta. Moni mielensäpahoittaja on ehtinyt tuomita filmin kansanpetturuutena kansallissankarin häpäisystä, mutta lähinnä ihmiset ovat olleet hämillään ja keskustelussa on noussut esiin taiteen vapauden ja hyvän maun rajat. Taiteen kuuluu puhuttaa ja herättää tunteita, siinä mielessä kyseistä elokuvaa voidaan pitää erittäin onnistuneena. Moni asia kaipaisi samanlaista tunteiden tuuletusta, ajan ohi ajaneiden arvojen ja toimintamallien uudistamista.

Tunnen kotimaani sota ja poliittisen historian, olen käynyt armeijan ja lukenut Mannerheimin elämänkerran. Kunnioitan sotaveteraaneja. Mannerheim-elokuva on ohjaajan fiktiivinen tulkinta historiallisen henkilön rakkauselämästä. Elokuvan pääroolin esittäjän ihonväri on minulle täysin toissijainen asia. Siitä onko elokuva hyvä vai huono, on varmasti yhtä monta mielipidettä kuin elokuvalla on katsojaa. Oman mielipiteeni muodostan vasta kun olen sen nähnyt, mutta se ei perustu sen enempää filmin kuvaus maahan, kuin näyttelijöiden ihonväriin.

Kuulun siihen sukupolveen, jolle ihmisen etninen tausta ei määritä automaattisesti hänen kansalaisuuttaan, saati että sillä olisi merkitystä siihen, miten häneen suhtaudun.

Ystäväpiiristäni löytyy sekä homoja että heteroita, ja minulle jokaisen parisuhde ja ihmisten välinen rakkaus on yhtä arvokasta. En pysty ymmärtämään, miksi jollain on oikeus mennä naimisiin ja jollain toisella ei, saati sitä, miten joku voi katsoa oikeudekseen nostaa itsensä tuomariksi toisten yläpuolelle jaellakseen oikeuksia siitä, kuka on kelvollinen avioliittoon ja kuka toinen taas ei? Samaan käsittämättömyyden kategoriaan laitan homoparien adoptio-oikeuden. Miksi kaksi naista, tai kaksi miestä eivät voisi olla yhtä hyviä vanhempia kuin vastakkaista sukupuolta oleva pari? Rakastavan ja huolta pitävän vanhemman rooli ei missään mielessä katso sukupuolta. Kyvykkyyttä huolenpitoon ja välittämiseen sitäkin enemmän.

Olen kasvanut Internetin maailmassa ja kuten ikätoverini, me emme mene sosiaaliseen mediaan vaan olemme siellä. Löysin nykyisen työpaikkani sosiaalisen median välityksellä, pidän sitä kautta viikoittain yhteyttä ympäri maailmaa asuviin ystäviini ja sähköinen media on keskeinen työväline muun muassa kunnallisvaalikampanjassani. Sosiaalinen media on ihmisten välisen kanssakäymisen muoto, aivan kuten kirjekyyhky, lennättimellä lähetetty viesti tai perinteinen kirje ovat olleet menneille sukupolville. Ihmiset välttelevät sosiaalista mediaa peläten omien tietojensa julkistamista. Harva meistä kuitenkaan on oikeasti niin mielenkiintoinen henkilö, että juuri sinun kotikaupunkisi tai aviollinen statuksesi ketään sen enempää kiinnostaisi. Jos joku sen perusteella haluaa mainostaa minulle juuri ikäiselleni suunnattua aikakausilehteä, olen vain tyytyväinen että tavoittivat.

Etsiessäni työpaikkaa valmistumiseni jälkeen, lähetin hakemuksia Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan. Seuraan päivittäin kansainvälistä mediaa ja tilaan eri maiden päivän lehtiä iPadiini. Kirjani luen alkuperäiskielellä, aina kun se on mahdollista. Määrittelen itseni Euroopan kansalaiseksi, tulevaisuudessa todennäköisesti maailman.

Kuuntelen ja kunnioitan vanhempiani ja perinteitä, mutta se mitä en arvosta on kehityksen ja nuoren ikäpolven arvojen ja asenteiden tuomitseminen, tai tahallinen arvomuutoksen ja uusiutumisen hidastaminen. Ymmärrän, että muutos ei monessakaan asiassa, etenkään arvoissa ja asenteissa, tapahdu hetkessä, mutta sen sijaan että käyttäisimme energiaa muutoksen vastustamiseen, suuntaisin sen uusien, entistä parempien ja jokaista ihmistä kunnioittavien toimintatapojen ja mallien kehittämiseen – kaikkien parhaaksi, vastuullisen vapauden periaatteita kunnioittaen.

Irti kateusverotuksesta – kohti kasvuyrittäjyyttä

Kävin esikoulua, kun Suomi ajautui 1990-luvun alun pahimpaan lama-aikaan. Äiti oli ollut tähän asti se, joka haki innokkaan eskarilaisen kotiin päivän päätyttyä. Yhtenä iltapäivänä portilla odottikin äidin sijaan isä, joka tiedusteltuani asiasta totesi vaisuna, että isä on nyt jonkin aikaa kotona. Rakennusalalla toiminut perheyrityksemme oli ajautunut konkurssiin.

Itse muistan tuosta ajasta sen, miten katselin portaiden raosta alakerrassa yötä myöten valvovia vanhempiani, jotka tuskailivat paperipinojen keskellä, koettaen miettiä perheemme tulevaisuutta parhain päin. Perustettiin uusi yritys, ja tuo esikoulusta paluumatka jäi ainoaksi ja viimeiseksi kerraksi, kun se taitettiin isän kanssa.

Lapselle jää mieleen erilaisia tunnetiloja, vaikka kaikkia tapahtumia ei tarkasti muistaisikaan. Minulle jäi selkeimmin mieleen tuosta ajasta ahdistus ja iän myötä varmaksi kasvanut ajatus siitä, että minusta ei tule koskaan yrittäjää. Arvostan heitä sitäkin enemmän.

Suomessa on yli 300 000 yritystä, joista pien- ja yksinyrittäjiä, jotka todennäköisesti eivät edes tavoittele liiketoiminnan laajentamista tai kasvua, on noin 180 000. Nämä muodostavatkin Suomen yrityskannasta lähes kaksi kolmasosaa. On kuitenkin selvää, että nyt jos koskaan talouden nousu vaatii yrittäjyyden ja yritystoiminnan kasvattamista. Kannustimet tähän vain ovat enemmän kuin puutteelliset.

Yksinyrittäjien tuloista suuri osa verotetaan ansiotuloina. Osakeyhtiöissä yrittäjä voi nostaa verovapaana osinkoa 9 % vapaasta omasta pääomasta, loppuosa verotetaan pääomaverotuksen mukaan. Yhden hengen osakeyhtiöissä, joissa toiminta perustuu omaan osaamiseen ja tietopääomaan, nettovarallisuutta ei useinkaan paljoa kerry. Tämän johdosta osinkotuloista huomattava osa verotetaan ansio- tai pääomatuloina, joka aiheuttaa kaksinkertaisen verottamisen yrityksen maksettua verot voitosta kertaalleen.

Nyt esitetty arvolisäveron kiristäminen vaikeuttaa yrittäjien toimintaa ja sillä on kauaskantoisia seurauksia työllisyyteen. Kuten todettu, useat yksin toimivat ammatinharjoittajat ja yrittävät myyvät palveluita; omaa osaamistaan. Asiakkaina on usein yleishyödyllisiä yhteisöjä ja yksityishenkilöitä, jotka eivät voi vähentää arvonlisäveroa. Arvonlisäveron korottaminen vaikeuttaakin usean palveluita myyvän ammatinharjoittajan yritystoimintaa.

Yritystoimintaan kuuluvat riskit, eikä yrittäjä juuri voi vaikuttaa sellaisiin riskeihin kuten suhdanteiden vaihteluun, väestömuutoksiin tai alihankkijana tilaajan konkurssiin. Suomessa työntekijän palkkaamisesta työnantajalle koituvat kustannukset saattavat olla jopa 50 % kuukausipalkan päälle. Lisäksi yrittäjän sosiaaliturva, vapaa- ja työajan rajan hämärtyminen sekä perhe-elämän yhteensovittaminen ovat usein heikoilla kannattimilla. Arvostankin suuresti jokaista, joka on valmis kohtaamaan nämä riskit, mutta vielä enemmän niitä, jotka lähtevät tästä huolimatta laajentamaan yritystoimintaansa.

Suurin este suomalaiselle talouskasvulle on kansantautimme – kateus. Uskallan väittää, että tässä maassa on säädetty kautta historian enemmän ”kateellisuusveroja” kuin missään muussa valtiossa. Perintövero on näistä ehkä järjettömin, mutta samaan kategoriaan luokittelen myös tämän maan yrittäjiin kohdistuvan veropolitiikan. Talouden kasvu luo hyvinvointia meille kaikille, ja mikäli ihminen on valmis laittamaan itsensä likoon siihen riskialtaaseen, johon yrittäjä itsensä upottaa, on kannustimet sen liemen keittämiselle tehtävä sellaisiksi, että yritystoiminta on tässä maassa aidosti kannattavaa. Niillä eväillä ruokitaan ja tuetaan koko tätä kansakuntaa.

Suomalaisen hyvinvoinnin kannalta on olennaista, että lainsäädännössä tehdään ratkaisuja, joilla tuetaan nopealla aikataululla työllisyyttä ja pitkällä aikavälillä koko kansantaloutemme menestystä sekä siten myös riittävien verotulojen kertymistä. Talouskasvun aikaansaamiseksi on aidosti ajettava sellaista politiikkaa, jolla kannustetaan yrityksiä laajentamaan rohkeasti liiketoimintaansa ja saadaan sitä kautta syntymään kansainvälisesti kilpailukykyisiä kasvuyrityksiä. Ansiotuloverotuksen ja yhteisöverokannan alentaminen, osinkotulojen verotuksen yksinkertaistaminen sekä arvonlisäverokannan asteittainen alentaminen ovat veropoliittisia ratkaisuja, joita kannattava yrittäjyys tarvitsee.

Valmistin poikaystävääni viime syksynä ensimmäiseen tapaamiseen isäni kanssa kertomalla, että hän puhuu sitten ainoastaan työstään ja yritys on hänen perheensä. Ensimmäisenä ruokapöydästä noustuamme isäni totesi meille, että antakaa aikaa perheelle ja toisillenne: yksi isoin asia mitä hän katuu on, että ei ollut aamuisin näkemässä meidän lasten kouluun lähtöä ja kotiin paluuta.

Minullakin on onneksi edes yksi muisto isästäni koulutieltä, sen hinta vain oli liian kova.