VALIKKO

Irti kateusverotuksesta – kohti kasvuyrittäjyyttä

Kävin esikoulua, kun Suomi ajautui 1990-luvun alun pahimpaan lama-aikaan. Äiti oli ollut tähän asti se, joka haki innokkaan eskarilaisen kotiin päivän päätyttyä. Yhtenä iltapäivänä portilla odottikin äidin sijaan isä, joka tiedusteltuani asiasta totesi vaisuna, että isä on nyt jonkin aikaa kotona. Rakennusalalla toiminut perheyrityksemme oli ajautunut konkurssiin.

Itse muistan tuosta ajasta sen, miten katselin portaiden raosta alakerrassa yötä myöten valvovia vanhempiani, jotka tuskailivat paperipinojen keskellä, koettaen miettiä perheemme tulevaisuutta parhain päin. Perustettiin uusi yritys, ja tuo esikoulusta paluumatka jäi ainoaksi ja viimeiseksi kerraksi, kun se taitettiin isän kanssa.

Lapselle jää mieleen erilaisia tunnetiloja, vaikka kaikkia tapahtumia ei tarkasti muistaisikaan. Minulle jäi selkeimmin mieleen tuosta ajasta ahdistus ja iän myötä varmaksi kasvanut ajatus siitä, että minusta ei tule koskaan yrittäjää. Arvostan heitä sitäkin enemmän.

Suomessa on yli 300 000 yritystä, joista pien- ja yksinyrittäjiä, jotka todennäköisesti eivät edes tavoittele liiketoiminnan laajentamista tai kasvua, on noin 180 000. Nämä muodostavatkin Suomen yrityskannasta lähes kaksi kolmasosaa. On kuitenkin selvää, että nyt jos koskaan talouden nousu vaatii yrittäjyyden ja yritystoiminnan kasvattamista. Kannustimet tähän vain ovat enemmän kuin puutteelliset.

Yksinyrittäjien tuloista suuri osa verotetaan ansiotuloina. Osakeyhtiöissä yrittäjä voi nostaa verovapaana osinkoa 9 % vapaasta omasta pääomasta, loppuosa verotetaan pääomaverotuksen mukaan. Yhden hengen osakeyhtiöissä, joissa toiminta perustuu omaan osaamiseen ja tietopääomaan, nettovarallisuutta ei useinkaan paljoa kerry. Tämän johdosta osinkotuloista huomattava osa verotetaan ansio- tai pääomatuloina, joka aiheuttaa kaksinkertaisen verottamisen yrityksen maksettua verot voitosta kertaalleen.

Nyt esitetty arvolisäveron kiristäminen vaikeuttaa yrittäjien toimintaa ja sillä on kauaskantoisia seurauksia työllisyyteen. Kuten todettu, useat yksin toimivat ammatinharjoittajat ja yrittävät myyvät palveluita; omaa osaamistaan. Asiakkaina on usein yleishyödyllisiä yhteisöjä ja yksityishenkilöitä, jotka eivät voi vähentää arvonlisäveroa. Arvonlisäveron korottaminen vaikeuttaakin usean palveluita myyvän ammatinharjoittajan yritystoimintaa.

Yritystoimintaan kuuluvat riskit, eikä yrittäjä juuri voi vaikuttaa sellaisiin riskeihin kuten suhdanteiden vaihteluun, väestömuutoksiin tai alihankkijana tilaajan konkurssiin. Suomessa työntekijän palkkaamisesta työnantajalle koituvat kustannukset saattavat olla jopa 50 % kuukausipalkan päälle. Lisäksi yrittäjän sosiaaliturva, vapaa- ja työajan rajan hämärtyminen sekä perhe-elämän yhteensovittaminen ovat usein heikoilla kannattimilla. Arvostankin suuresti jokaista, joka on valmis kohtaamaan nämä riskit, mutta vielä enemmän niitä, jotka lähtevät tästä huolimatta laajentamaan yritystoimintaansa.

Suurin este suomalaiselle talouskasvulle on kansantautimme – kateus. Uskallan väittää, että tässä maassa on säädetty kautta historian enemmän ”kateellisuusveroja” kuin missään muussa valtiossa. Perintövero on näistä ehkä järjettömin, mutta samaan kategoriaan luokittelen myös tämän maan yrittäjiin kohdistuvan veropolitiikan. Talouden kasvu luo hyvinvointia meille kaikille, ja mikäli ihminen on valmis laittamaan itsensä likoon siihen riskialtaaseen, johon yrittäjä itsensä upottaa, on kannustimet sen liemen keittämiselle tehtävä sellaisiksi, että yritystoiminta on tässä maassa aidosti kannattavaa. Niillä eväillä ruokitaan ja tuetaan koko tätä kansakuntaa.

Suomalaisen hyvinvoinnin kannalta on olennaista, että lainsäädännössä tehdään ratkaisuja, joilla tuetaan nopealla aikataululla työllisyyttä ja pitkällä aikavälillä koko kansantaloutemme menestystä sekä siten myös riittävien verotulojen kertymistä. Talouskasvun aikaansaamiseksi on aidosti ajettava sellaista politiikkaa, jolla kannustetaan yrityksiä laajentamaan rohkeasti liiketoimintaansa ja saadaan sitä kautta syntymään kansainvälisesti kilpailukykyisiä kasvuyrityksiä. Ansiotuloverotuksen ja yhteisöverokannan alentaminen, osinkotulojen verotuksen yksinkertaistaminen sekä arvonlisäverokannan asteittainen alentaminen ovat veropoliittisia ratkaisuja, joita kannattava yrittäjyys tarvitsee.

Valmistin poikaystävääni viime syksynä ensimmäiseen tapaamiseen isäni kanssa kertomalla, että hän puhuu sitten ainoastaan työstään ja yritys on hänen perheensä. Ensimmäisenä ruokapöydästä noustuamme isäni totesi meille, että antakaa aikaa perheelle ja toisillenne: yksi isoin asia mitä hän katuu on, että ei ollut aamuisin näkemässä meidän lasten kouluun lähtöä ja kotiin paluuta.

Minullakin on onneksi edes yksi muisto isästäni koulutieltä, sen hinta vain oli liian kova.

Kippis

Viinasta on tehty Suomessa läpi historian suhteettoman iso numero. Itsenäisen Suomen historiassa on järjestetty neuvoa-antava kansanäänestys ainoastaan kahdesti: 1994 EU:hun liittymisestä ja vuonna 1931 kieltolain lakkauttamisesta.

Kieltolain purkua seurasi viinakortti, ostajaintarkkailuorganisaatio, rajoitettu saatavuus ja tarkoituksellisen kehno asiakaspalvelu, jotka olivat välineitä pitää juominen häpeällisenä ja kontrolloituna. Pullot pidettiin pitkään visusti tiskin toisella puolen myyjän vartioimana, pullonpohjat asiakkaaseen päin, jottei tämä voisi ainakaan etiketin perusteella ratkaisuaan tehdä.

Suomalainen juomakulttuuri on sittemmin tehnyt pitkän matkan häpeillen haetuista, paperipusseihin sullotuista perjantaipulloista 2000-luvulle, jossa Alkolla on hyvä ja globaali tilausvalikoima. Helsinkiläisiä hemmotellaan mitä moninaisimmilla hyvää juomakulttuuria tarjoavilla tapahtumilla, kuten Viinimessut, Helsinki Beer Festival ja Taste of Helsinki.

Osasyy muutokseen on Suomen liittyminen EU:hun. Voisi jopa sanoa, että molemmat suorat kansanäänestyksemme koskivat alkoholipolitiikkaa. Eurooppalainen juomakulttuuri kuuluu olennaisena osana eurooppalaiseen ruokakulttuuriin ja on monissa maissa ylpeyden aihe. Samanlainen ajattelumalli tekee tuloaan myös Suomeen, mutta ikävä kyllä vanha humalahakuinen kännikulttuuri pitää sisukkaasti puoliaan valloittajaa vastaan.

Suomalaisten alkoholin kulutus on nelinkertaistunut 60-luvulta lähtien. Viinan kiroina seuraavat mittavat terveydelliset ja sosiaaliset haitat, lukuisat inhimilliset tragediat ja miljardiluokan lasku yhteiskunnalle. Näitä haittoja ei voi mitenkään vähätellä. On kuitenkin väärä viesti väittää, että valtaosa alkoholia nauttivista käyttäisi sitä väärin ja käsitellä koko Suomen alkoholikulttuuria vain ongelmatapausten kautta. Edes alkoholin käytön lisääntyminen ei välttämättä ole ongelma – se on ongelma vain, jos siitä seuraa sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja.

Korkeatasoinen juomakulttuuri ei synny hetkessä, eikä sen synty tapahdu valtion tai kaupungin linjauksella, juhlapuheella tai päätöksellä. Kulttuuri on ihmisten kanssakäymisen tuote, joka leviää ihmiseltä toiselle, jos sille annetaan oikeat olosuhteet. Julkinen valta ei luo kulttuuria, vaan olosuhteet, joissa kulttuuri elää. Joskus se syntyy jopa julkisesta vallasta välittämättä – niin Ravintolapäivä kuin lemmenlukotkin ovat muistutus siitä, että kulttuuri on kaupunkilaisten ei kaupungin tuote.

Kukaan ei jaksa illallispöydässä ihmisiä, jotka moralisoivat toisten juomatapoja, mutta kukaan ei myöskään jaksa olla jokaisen juhlaillan päätteeksi pitämässä kiinni kaverin hiuksista pöntön päällä. Ääripäiden välissä on tilaa.

Alkoholimainontaan voi olla paikallaan puuttua, mutta tarkoituksena ei voi olla pullonpohjien kääntäminen takaisin asiakkaaseen päin. Alkoholipolitiikan vapautumisen vaikutukset näkyvät paitsi kulutuksen lisääntymisenä, myös kulutuksen muutoksena. Uudet panimoravintolat ja viinikellarit ovat tulleet kaupunkiin eikä viiniharrastus tai erikoisoluet ole enää vain snobien huvituksia.

Tätä suuntaa pitää vahvistaa, ei kieltää. Mielikuvamainonnan kielto estäisi myös hyvän alkoholikulttuurin mainostamista. Meillä on Suomessa ja aivan erityisesti Helsingissä paitsi huonoa juomakulttuuria, myös ainutlaatuisen laadukasta juoma- ja ruokakulttuuria. Siitä meidän on syytä olla ylpeitä ja sitä meidän tulee vaalia.

Piilofederalistit ulos kaapeista

Saksan liittokansleri Angela Merkel teki historiallisen avauksen toteamalla, että kannattaa Euroopan yhdentymisen jatkamista tasolle, mitä on vaikea kuvata muuten kuin Euroopan liittovaltioksi. Se on vahva ja avoin ilmoitus, jota on odotettu pitkään.

Muutoksen pelolla on valtava voima. Uudet työtavat tai muutokset totutuissa rutiineissa saavat ihmiset nousemaan takajaloilleen ennen kuin kukaan edes tietää, mistä oikeasti on kysymys. Euroopan unioni on väistämättä suurien muutoksien edessä. Yhdysvalloista alkunsa saanut talouskriisi on levinnyt kulovalkean tavoin ympäri Eurooppaa ja vaikuttanut voimakkaasti talouden ja politiikan lisäksi ihmisten asenteisiin päätöksentekoa ja -tekijöitä kohtaan.

Euroalueen ongelmien taustalta on paljastunut osassa euromaista pitkään jatkunut huoleton talouspolitiikka ja piittaamattomuus kilpailukyvystä. On keskitytty vain jakamaan hyvinvointia sen sijaan, että olisi luotu sitä. Seurauksena on ollut julkisen velan kasvu ja markkinahäiriöt. Voimakkaasti hidastunut talouskasvu on vähentänyt valtioiden tuloja ja lisännyt työttömyyttä, sekä nostanut ongelmamaiden valtionvelan korkoa sijoittajien pelätessä etteivät maat pysty maksamaan velkojaan muille euromaille.

Euroalueen keinot selvitä kriisistä ovat vähissä, alueen yhtenäisen talouspolitiikan perusteiden heikkouden vuoksi. Yhteinen valuutta ei toimi ilman yhtenäistä talouspolitiikkaa, ja yhtenäinen talouspolitiikka puolestaan vaatii toimiakseen paljon muutakin kuin yhtenäisen valuutan. Virheitä on tehty, ne on tunnistettu ja nyt ne pitää korjata.

Nurkkakuntaisuus on EU:n suuri ongelma. Kansallismielinen ajattelu jarruttaa sekä unionin poliittista että taloudellista kehitystä. Kotimaisen tuotannon suojelu, protektionismi, ei johda mihinkään hyvään.

Mitä olisi Kone, jos jokaisella maalla olisi kansallinen hissiyhtiö? Ei juuri mitään. Ei Nokia, eivät metsäyhtiömme eikä etenkään Rovio voisi toimia Suomesta, jos rajat olisivat kiinni. Suomi elää kaupasta ja Suomelle avoimet markkinat ovat äärettömän tärkeitä. Vahva Eurooppa on meidän turvamme huonoja aikoja vastaan, tae siitä, että innovaatiopanoksemme eivät valu hukkaan ja suomalaisen osaaminen pääsee maailmanmarkkinoille.

Yritykset ovat eläneet yhteismarkkinoilla globaalisti jo pitkään. Sijoittuminen on vapaata, ja pääoman ohella patentit ja muut yhä tärkeämmäksi käyvät immateriaalioikeudet liikkuvat vaivatta yli valtioiden rajojen. Työvoima liikkuu hiukan heikommin, mutta liike on siltäkin osin alkanut. Kaikki tämä on Suomelle eduksi, kun vain hoidamme asiamme hyvin. Yhteiset markkinat edellyttävät yhteistä päätöksentekoa, yhtenäisempää näkemystä työmarkkinoista ja verotuksesta.

Varmaa on, että muutoksen tie on pitkä ja kivinen. Yhtä varmaa kuitenkin on, että mikäli muutoksia yhtenäisen Euroopan puolesta ei tehdä, tulee rämpiminen talouskriisissä jatkumaan, ja päättymään lopulta Eurooppa-kriittisten voimien voittoon. Nykytilassa ei voida jatkaa ja Suomen edun vuoksi yhteismarkkinoita täytyy tiivistää, ei hajottaa. Yhtenäinen talouspolitiikka tarvitsee tuekseen vahvan ja yhtenäisen hallinnon, perustuslain ja oikeusistuimen. Päätöksenteko on vietävä sille kuuluvalle tasolle. Maailman tilanne vaatii Eurooppa-tason päätöksiä ja on naivia kuvitella, että pärjäisimme ilman muita Euroopan ja maailman maita.

Liittovaltiokehitys tarvitsee tuekseen henkisen hyväksymisen unionin kansalaisilta. Henkisestä hyväksymisestä on kuitenkaan turha edes keskustella, ennen kuin puhutaan asioista avoimesti, suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Liittovaltio ei ole vain kummitus kaapissa, vaan todellinen mahdollisuus rakentaa yhtenäistä talouspolitiikkaa demokratian, rauhan ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kasvattamiselle Euroopassa. Uskalletaan olla federalisteja ja ylpeitä siitä.

Pro kuntaliitos

Suomalaiset suhtautuvat lähtökohtaisesti positiivisesti Euroopan unioniin ja unionin rahaliittoon. Niin minäkin. Paikka paikoin suhtautumiseni on jopa yltiöpositiivista ja uskon, että olemme edelleen matkalla kohti entistä tiiviimpää unionia. Vähintään yhtä positiivisesti, kuin tähtilipun alla elävien kansojen yhtenäisyyteen, suhtaudun kuntaliitoksiin Suomessa. Miksi näin? Uskon yhteisön voimaan ja sen luomaan parempaan kykyyn kantaa vastuuta tämän päivän ja tulevaisuuden talouspolitiikan haasteista ja kansalaisyhteiskunnan jatkuvasta muutoksesta.

Kasvavalle metropolialueelle, jollaiseksi Helsingin seutu voidaan laskea, on ominaista raskas ja monimutkainen hallinnollinen rakenne. Samanlainen hallintorakenne löytyy myös seudun alueen kahdesta muusta isosta kaupungista, Espoosta ja Vantaalta. Kuntien välinen kilpailu aiheuttaa helposti turhaa sosiaalista eriytymistä, epätasaista veropohjaa sekä vääntöä julkisten palveluiden järjestämisvastuista. Alueiden väliset useat ja päällekkäiset yhteistyöorganisaatiot hidastavat ja vaikeuttavat monien yhteistoimintaa tavoittelevien päätösten läpiviemistä alueella.

Helsingin seutu on metropolina pieni ja sen houkuttelevuus ulkomaisten investoijien ja yrittäjien silmissä heikko. Alue pyrkii kuitenkin painimaan samassa sarjassa muiden, erityisesti Itämeren alueen metropoliseutujen kanssa. Pieni koko tekee kilvasta haastavan: tilanne on kutakuinkin sama, kuin painisi 60-kiloisena 80-kiloisten sarjassa. Tästä syystä meidän on kyettävä tekemään isojakin rakenteellisia ratkaisuja pääkaupunkiseudun alueen kehittymiseksi.

Tosiasia on, että Helsingin seutu on toiminnallisesti yhtenäinen alue. Alueellista vetovoimaa kasvattavat tai heikentävät päätökset vaikuttavat koko alueeseen, eivätkä vain siihen kuntaan, jonka alueelle päätös kohdistuu. Kilpailu hyvistä veronmaksajista ja yrityksistä johtaa herkästi kokonaisuuden kannalta huonoihin ratkaisuihin aivan kuten huonosti koordinoitu sosiaalipolitiikkakin.

Mikäli pääkaupunkiseudulla olisi yksi kunta viiden sijaan, kaavoituksen ja maankäytön ratkaisut pystyttäisiin tekemään yhden virastobyrokratian ja poliittisen hallinnon voimin. Asuinalueiden sijoittaminen ja sosiaalinen asuntotuotanto olisi yhteneväistä. Samalla pystyttäisiin hillitsemään asuntojen hintakehitystä laajemman tarjonnan avulla. Liikennejärjestelyistäkin saataisiin fiksumpia, ja maankäytön sekä liikennepolitiikan koordinaatio mahdollistaisi vahvemman panostuksen raideliikenteeseen, mikä keventäisi myös liikenteen ympäristörasitusta. Samalla poistuisi näkyvin kuntarajan ilmentymä: seutulipuksi kutsuttu hinnan tuplaus julkisissa kulkupeleissä.

Ihmiset karttavat kuntien yhdistämistä palveluiden heikkenemisen ja paikkakuntaan sidotun identiteetin menettämisen pelossa. Mielestäni on huolestuttavaa, jos ihmisen identiteetti on kiinni kartalle piirretyistä viivoista, eikä pystytä näkemään kokonaisvaikutusten tuottamaa hyvää, mikä syntyy vahvemmasta ja yhtenäisestä kunnasta.

Kuntaliitosten myötä tavoitteena on, että kunta muodostuu luonnollisesta työssäkäyntialueesta tai muusta toiminnallisesta kokonaisuudesta, jolla on taloudelliset ja henkilöstövoimavaroihin perustuvat edellytykset vastata paremmin palvelujen järjestämisestä ja rahoittamisesta koko kunnan asukkaille. Lähipalveluihin lukeutuvat posti, pankki tai vähittäistavarakaupan palvelut, joiden menettämistä monet kuntalaiset liitosten myötä pelkäävät, eivät edes kuulu kunnallisten palveluiden piiriin.

Uusi kuntarakenne selkiyttäisi ja tiivistäisi metropolialueen kuntayhteistyötä, karsisi turhaa byrokratiaa ja kasvattaisi näin myös demokraattista päätöksentekovaltaa. Päätöksentekoelimiä ja hallintoa karsimalla päätöksentekoa koko alueella pystyttäisiin tiivistämään ja nopeuttamaan. Yhdistymisen myötä pääkaupunkiseutu pystyisi vastaamaan entistä paremmin kansainvälisen kilpailun haasteisiin sosiaalisesti eheällä ja kilpailukykyisellä kaupungilla.

Todelliset kuntien yhdistämisen haasteet liittyvät erilaisiin hallintokulttuureihin, palveluiden järjestämistapoihin sekä suureen ja kasvavaan asukasmäärään. Keskitytään muutosvastarinnan negatiivisten tunteiden ruokkimisen sijaan näiden haasteiden tarkempaan tarkasteluun ja mahdollisten ongelmien ratkaisemiseen. Kuntaliitosten myötä alueiden historia ja identiteetti eivät katoa mihinkään, mutta tosiasia on, että tulevaisuuden haasteisiin tarvitaan uusia toimintamalleja ja rakenteellisia ratkaisuja niin Euroopan unionin kuin kuntien tasolla Suomessa.

Sydämensivistystä

Hyvinkään ampumiskohtaus nosti jälleen pinnalle kaikki viime aikoina tapahtuneet perhetragediat ja nuorten tekemät epätoivoiset teot. Asenteiden muutos kohti minä-lähtöistä ajattelua on ollut nykyajan kohtalokkaimpia arvo- ja asennemuutoksia, josta maksetaan nyt kovaa hintaa.

Aloitin oman koulutaipaleeni 90-luvun laman syvimpään aikaan. Laman jäljet näkyivät niin kotona kuin koulussakin. Ulkomaan matkat vaihtuivat kotimaan kohteiksi ja koulussa meille ekaluokkalaisille jaetut pyyhekumit puolitettiin ja kirjat kierrätettiin.

Näillä asioilla ei ollut seitsemänvuotiaalle mitään merkitystä. Mikä merkitsi oli, että vanhemmilla ja isovanhemmilla oli aikaa leikkiä ja kuunnella, tai lukea ääneen lempikirjoja itse tehtyjen välipalaleipien ääressä. Opettaja otti meidät huomioon yksilönä, antoi mahdollisuuden toteuttaa omia vahvuuksia ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan, huomaamattamme kasvattaen meitä näiden tarinoiden opetusten kautta. Koti ja koulu olivat läsnä.

Lapsuus ja nuoruus opetti, joskus vaikeankin kautta, että yksin ei pärjää ja mitä enemmän antaa itse sitä enemmän myös saa. Nuoruuden lajissani pesäpallossa ei kunnarikaan lämmitä mieltä jos kukaan ei ole auttamassa sinua takaisin kotipesään, ja kersantti Salla samoilisi varmasti vieläkin Tikkakosken metsissä jos ei taistelijapariani olisi varustettu huomattavasti paremmilla kartanlukutaidoilla kuin kaveriaan.

Onni on usein pienestä kiinni, mutta ilman toisista välittämistä sitä pientäkin mahdollisuutta on huomattavasti vaikeampi löytää. Koulusivistystäkin tärkeämpää on sydämensivistys, jonka opettamiseen ei tarvita osuutta valtion budjetista. Se mihin osuutta valtionbudjetista tarvitaan, on ennaltaehkäisevään sosiaali- ja kasvatustyöhön; luokkakokojen pienentämiseen, harrastusseurojen toiminnan tukemiseen ja nuorten perheiden auttamiseen.

Rahalla ei lähimmäisen rakkautta osteta, mutta silläkin voidaan vaikuttaa. Kun kaupunginvaltuusto torppasi opetusviraston suunnitelman katkoa määräaikaisten opettajien virkasuhteet niin, että he olisivat kesät vailla töitä, oli mielestäni kyse oikeasta teosta, joka tuki sydämensivistystä. Kaupunki ei voi tehdä vääryyttä työntekijöitään kohtaan ja samalla pyytää heitä osoittamaan lähimmäisen rakkautta työpaikallaan.

Lähimmäisen rakkaus vahvistuu käytöstä, vähenee vääryydestä. Puute ei itsessään ole vielä vääryys, epäreilu kohtelu sen sijaan on. Sydämensivistystä ei tarvita vain henkilökohtaisessa elämässämme, vaan myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Hyvä kuolema

Sana eutanasia juontaa juurensa kreikan sanoista eu – hyvä; thanatos – kuolema. Hyvää ja arvokasta elämää pitäisi seurata hyvä ja arvokas kuolema. Sitä ei yhteiskuntamme kaikille nykyisin tarjoa.

Eutanasiaan liittyy monia ristiriitaisia, eettisesti ja moraalisesti vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole oikeita tai vääriä vastauksia. Siksi vapaan tahdon merkitystä ei voi korostaa liikaa. Potilaan tahdon on oltava selvä, mutta myös lääkärin eettisiä arvoja on kunnioitettava. Eutanasiaan erikoistuvan lääkärin on tehtävä valinta, samalla tavalla kuin jokainen ammattinsa valitseva henkilö tekee. Itse arvostaisin ammattikuntaa joka antaisi isovanhemmilleni, vanhemmilleni tai itselleni mahdollisuuden ihmisarvoiseen hyvään kuolemaan.

Mistä ihmisen halu kuolla johtuu? Johtuuko se huonosta terveydenhoidosta ja siitä johtuvasta kärsimisestä? Tai siitä, että ihminen kokee olevansa arvoton taakka? Vai onko kyseessä tilanne, jossa ihmisen elinajan ennuste on lyhyt ja kärsimyksen määrä kestämätön.

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Osa meistä haluaa kuolla vain, koska kokee elämänsä arvottomaksi. Ihmisen elämän arvon on oltava enemmän kuin juhlasana tai lakikirjaan asetettu, byrokraatille osoitettu määräys tuottaa tai olla tuottamatta palveluita. Kyse on perimmältään arvoista ja lähimmäisistä välittämisestä. Niitä ei voida ulkoistaa valtiolle.

Eutanasia ei tietenkään ratkaise liian vähäiseen välittämiseen liittyviä ongelmia. Siihen tarvitaan yksilöistä lähtevää muutosta, sillä lailla ei voida säätää välittämispakkoa.

On kuitenkin ihmisiä, joille eutanasiasta olisi hyötyä. Mikäli ihminen joutuu esimerkiksi onnettomuuden uhriksi ja saa parasta mahdollista hoitoa, mutta elinmahdollisuudet ovat vammoista johtuen olemattomat, onko oikein että hän ei saa päättää elämästään? Kenellä on oikeus kieltää äärimmäisistä kivuista kärsivältä ihmiseltä oikeus kuolla, kun hän sitä vakaasti harkiten haluaa?

Ennen eutanasiaa potilaan tilan kohenemisen kannalta kaikki muut mahdollisuudet on pystyttävä rajaamaan pois. Niissä maissa joissa eutanasia on hyväksytty, eutanasiapäätökseen vaaditaan kahden lääkärin päätös ja tarvittaessa myös psykiatri antaa oman lausuntonsa. Suomessa potilas voi kieltäytyä hoidosta, mutta ei pyytää itselleen eutanasiaa.

Kuolinavun on aina oltava yksilön vapaaehtoinen valinta ja sen on perustuttava henkisesti terveen ihmisen omaan harkittuun pyyntöön. Oikeus elää on kaikista ihmisoikeuksista arvokkain ja keskeisin. Oikeus elää ei kuitenkaan tarkoita ehdotonta kieltoa kuolla.

Kevät toi romanikerjäläiset

Sana eutanasia juontaa juurensa kreikan sanoista eu – hyvä; thanatos – kuolema. Hyvää ja arvokasta elämää pitäisi seurata hyvä ja arvokas kuolema. Sitä ei yhteiskuntamme kaikille nykyisin tarjoa.

Eutanasiaan liittyy monia ristiriitaisia, eettisesti ja moraalisesti vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole oikeita tai vääriä vastauksia. Siksi vapaan tahdon merkitystä ei voi korostaa liikaa. Potilaan tahdon on oltava selvä, mutta myös lääkärin eettisiä arvoja on kunnioitettava. Eutanasiaan erikoistuvan lääkärin on tehtävä valinta, samalla tavalla kuin jokainen ammattinsa valitseva henkilö tekee. Itse arvostaisin ammattikuntaa joka antaisi isovanhemmilleni, vanhemmilleni tai itselleni mahdollisuuden ihmisarvoiseen hyvään kuolemaan.

Mistä ihmisen halu kuolla johtuu? Johtuuko se huonosta terveydenhoidosta ja siitä johtuvasta kärsimisestä? Tai siitä, että ihminen kokee olevansa arvoton taakka? Vai onko kyseessä tilanne, jossa ihmisen elinajan ennuste on lyhyt ja kärsimyksen määrä kestämätön.

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Osa meistä haluaa kuolla vain, koska kokee elämänsä arvottomaksi. Ihmisen elämän arvon on oltava enemmän kuin juhlasana tai lakikirjaan asetettu, byrokraatille osoitettu määräys tuottaa tai olla tuottamatta palveluita. Kyse on perimmältään arvoista ja lähimmäisistä välittämisestä. Niitä ei voida ulkoistaa valtiolle.

Eutanasia ei tietenkään ratkaise liian vähäiseen välittämiseen liittyviä ongelmia. Siihen tarvitaan yksilöistä lähtevää muutosta, sillä lailla ei voida säätää välittämispakkoa.

On kuitenkin ihmisiä, joille eutanasiasta olisi hyötyä. Mikäli ihminen joutuu esimerkiksi onnettomuuden uhriksi ja saa parasta mahdollista hoitoa, mutta elinmahdollisuudet ovat vammoista johtuen olemattomat, onko oikein että hän ei saa päättää elämästään? Kenellä on oikeus kieltää äärimmäisistä kivuista kärsivältä ihmiseltä oikeus kuolla, kun hän sitä vakaasti harkiten haluaa?

Ennen eutanasiaa potilaan tilan kohenemisen kannalta kaikki muut mahdollisuudet on pystyttävä rajaamaan pois. Niissä maissa joissa eutanasia on hyväksytty, eutanasiapäätökseen vaaditaan kahden lääkärin päätös ja tarvittaessa myös psykiatri antaa oman lausuntonsa. Suomessa potilas voi kieltäytyä hoidosta, mutta ei pyytää itselleen eutanasiaa.

Kuolinavun on aina oltava yksilön vapaaehtoinen valinta ja sen on perustuttava henkisesti terveen ihmisen omaan harkittuun pyyntöön. Oikeus elää on kaikista ihmisoikeuksista arvokkain ja keskeisin. Oikeus elää ei kuitenkaan tarkoita ehdotonta kieltoa kuolla.