VALIKKO

Naapurin tauti on myös meidän sairaus

Ihmisten hyvinvointi on koko Euroopan asia. Ei riitä, että itse voi hyvin, jos naapuri sairastaa. Tauti tarttuu ja yhteiset juhlat sekä arjen apu jäävät väliin, mikäli hyvinvointi ei ole yhteistä. Euroopan unionin päätöksenteko tulee rakentaa niin, että isot – koko unionia koskevat linjat, kuten sosiaalisen hyvinvoinnin miniminormit ja talouskehityksen suunta – päätetään yhteisesti ja sosiaalipolitiikan toteuttaminen sekä paikallista elinkeinonharjoittamista koskevat säädökset kansallisesti.

Unionin perustamisvaiheessa sosiaaliturvan harmonisointi oli ajankohtainen aihe ja olisi ollut silloin huomattavasti helpompi urakka toteuttaa kuin nyt, jäsenmaiden lukumäärän ollessa kuuden sijasta 28. Keskustelua aiheesta on käyty 50-luvulta lähtien, mutta tuumasta ei ole koskaan päästy toimeen, jonka seurauksena sosiaaliturvajärjestelmät ovat kehittyneet Euroopassa hyvin eri urille.

Aihe on kuitenkin nyt yhtä ajankohtainen, kuin 60 vuotta sitten ja asialle on vihdoin aika tehdä jotakin. Erot konkretisoituvat epäterveeksi kilpailuksi sisämarkkinoilla, kun yritykset saavat etua liikkuessaan kehittymättömien sosiaaliturvajärjestelmien alueille, maksaen näissä valtioissa pienempää veroa sosiaalietuuksien ollessa niukemmat ja järjestelmien kevyemmät. Ei ole myöskään kenenkään etu, jos kansalaiset liikkuvat unionin sisällä parempien sosiaalietuuksien perässä.

Sosiaaliturvajärjestelmien harmonisointi kertarysäyksellä on utopiaa, mutta ensimmäinen askel tähän suuntaan on säätää EU:n perusturvan minimitasosta, joka voisi nostaa miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Euroopan 2020 -kasvustrategian yksi konkreettinen tavoite on poistaa köyhyys tai syrjäytymisvaara vähintään 20 miljoonalta ihmiseltä.

Minimitaso ei tarkoita yhtä kiinteää euromääräistä tulonsiirtoa jokaiselle, vaan sitä, että jokaisella unionin kansalaisella on omassa jäsenmaassaan oikeus perusturvaan, joka takaa hänelle ihmisarvoisen elämän edellytykset hädän koittaessa. Laskelmat minimitasosta ovat tuttuja monessa EU-maassa, joissa välttämättömät elintarvikkeet ja palvelut sisältäviä viitebudjetteja, tai ns. “hyödykekoreja” on laskettu. Viitebudjetit ottavat huomioon alueen palkka- ja kulutustason sekä julkisen sektorin tarjoamat palvelut.

Tulevaisuuden Euroopassa ihmiset voivat liikkua vapaasti menettämättä oikeuksiaan tai mahdollisuuksiaan sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluihin. Toimivat ja vaikuttavat perustason sosiaali- ja terveyspalvelut on taattava jokaisessa jäsenmaassa, jokaiselle kansalaiselle. Tämä ei tarkoita kaikkea hyvää kaikille kaiken aikaa, vaan sitä, että jokainen EU:n jäsenmaa pystyy tarjoamaan sosiaali- ja terveyspalvelut kansalaisilleen silloin, kun hätä tai sairaus koittaa.

Perusturvan minimitason harmonisointi on ensimmäinen askel kohti eurooppalaista sosiaaliturvajärjestelmää, joka korvaisi 28 erilaista, usein erittäin sekavaa ja pirstaleista mallia. Yksinkertaiset ratkaisut ovat usein toimivimpia. Eurooppalainen, kestäviin arvoihin kuten kannustavuuteen, läpinäkyvyyteen ja tasa-arvoisuuteen perustuva, rakenteeltaan kevyt, mutta vaikuttavuudeltaan väkevä sosiaaliturvajärjestelmä on vielä jonain päivänä arkipäivää kaikille unionin kansalaisille. Työtä sen eteen on tehtävä nyt. Tämä vaatii sen, että uskomme ja uskallamme luottaa Euroopan integraatioon ja nähdä sen mukanaan tuomat hyödyt. Naapurin sairaus on myös meidän tautimme ja naapurin onnesta nauttii koko yhteisö.

 

Todellinen keskuspankki

Euroopan unionia on syytetty muun muassa huonosta taloudenpidosta, heikoista toimista Ukrainan kriisissä ja yhtenäisen äänen puuttumisesta – kaikki asioita, joihin kansalaiset eivät ole olleet valmiita antamaan EU:lle toimivaltuuksia. On aika keskustella siitä, mihin kaikkeen unioni tarvitsee toimivaltuudet, jotta sillä on todelliset mahdollisuudet rakentaa yhtenäistä Eurooppaa, vahvaa taloutta sekä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Kreikan maksukyvyttömyys oli kiistämättä peräisin myös heikosti hoidetusta julkisesta taloudesta, mutta osaltaan tilanteeseen vaikutti liian heikoille perusteille järjestetty talous- ja rahaliitto, jonka myötä markkinat hinnoittelivat euromaiden valtioiden lainat samalle tasolle huomioimatta maakohtaisia riskejä. Markkinoiden herättyä todellisuutteen ja huomattua Kreikan valtiontalouden kriisitilanteen ne ylireagoivat ja korot räjähtivät, jonka myötä maa ajautui maksukyvyttömyyteen.

Sama rahapolitiikka – Saksan vanavedessä – ei yksinkertaisesti sopinut kaikille maille ja ne, jotka kärsivät EKP:n asettamista koroista, tarvitsivat muiden tukea. Juuri näin tapahtui ja siksi ns. tukipaketit olivat perusteltuja. Nyt kun EU vihdoin luo yhteistä finanssipolitiikkaansa, on meidän pidettävä huolta siitä, että no bailout -säännöstä pidetään tiukasti kiinni.

Yhteiselle valuutalle oltiin valmiit antamaan oikeutus, mutta ei todelliselle pankkiunionille, jonka yhteinen valuutta tarvitsee toimiakseen kunnolla. Nurinkurista.

EKP on maailman itsenäisin keskuspankki, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että se ei kuuntele neuvoja poliitikoilta eikä suostu lipsumaan inflaatiotavoitteestaan. Inflaation pelko on Saksalaista perua. Saksa tasapainottaa euroalueen vaihtotasetta niin paljon ylöspäin, että euron arvo ei laske, vaikka inflaatiota muulla euroalueella tarvittaisiinkin. EKP voisi lisätä rahan määrää markkinoilla ostamalla heikommassa taloustilanteessa olevien maiden velkakirjoja huomattavasti enemmän, tai suoran setelirahoituksen avulla, kuten FED tekee Yhdysvalloissa. Tällöin rahan määrän kasvaessa lyhyellä aikavälillä kotimainen kysyntä kasvaisi ja näin Euroopan talouden sydän sykkisi vahvemmin. Tähän mennessä EKP on luonut rahaa vain ostamalla kriisimaiden papereita pitääkseen niiden hinnan kohtuullisena eli osaltaan pitänyt huolen siitä, että maiden maksukykyyn uskotaan.

Euromaiden julkisen talouden kannalta inflaation maltillinen kiihdyttäminen alentaisi velkojen reaaliarvoa suhteessa bkt:hen ja parantaisi näin valtioiden velkasuhdetta. Korkeampi inflaatio tarkoittaisi myös korkeampia korkoja, mikä hillitsisi riskinottoa. Toki inflaation kiihdyttämisellä on myös epävarmuutta lisääviä tekijöitä, kuten markkina- ja joukkolainamarkkinakorkojen sekä reaalikoron mahdollinen nousu. Nyt on kuitenkin aika kiihdyttää talouskasvua myös rahapoliittisin keinoin.

Euroopan parlamentti hyväksyi viime viikolla pankkiunionin syventämiseen liittyviä lakeja, joilla pyritään lisäämään pankkien vastuuta kriisitilanteessa. Eurooppalaiset pankit toimivat ylikansallisesti, ja ylikansallisuuteen tulee myös pankkivalvonnan perustua. Single Supervisory Mechanism (SSM) on uusi finanssivalvonnan väline, jonka avulla ylikansallisesti toimivia pankkeja valvotaan oikeassa kontekstissaan samalla, kun kansalliset toimijat valvovat pienempiä pankkitoimijoita entiseen tapaan. Tämä tulee lisäämään pankkisektorin avoimuutta ja luotettavuutta. Päätöksen jälkeen pankkitoiminnan mahdolliset epäkohdat nähdään paremmin ja tulevien pankkikriisien torjunta helpottuu.

Eurooppalaisten kannalta paras ratkaisu on rakentaa EU:lle yhtenäinen ja toimiva rahapolitiikka ja pitää huoli siitä, että Euroopan keskuspankilla riittää muskeleita torjua seuraavat pankkikriisit. Todellinen, toimiva ja uskottava pankkiunioni on ratkaisu tähän. Vastikään tehdyt päätökset vievät Eurooppaa oikeaan suuntaan, mutta kehitettävää riittää ja todellisen toimintakyvyn mittaa vasta seuraava kriisi, joka toivottavasti ei kolkuta lähiaikoina keskuspankkimme ovia.

Oppia Ukrainan tilanteesta

Länsimaat oppivat Iranista, että talouspakotteilla ei saavuteta poliittisia pikavoittoja. Venäjän kohdalla tilanne on vielä haastavampi. Venäjän valtio ja etenkin sen talouseliitti ovat huomattavan riippuvaisia länsimaista ja ovat tiukasti integroituneet kansainväliseen finanssijärjestelmään. Epävakaa tilanne Ukrainan ja Venäjän välillä on aiheuttanut ruplan arvon alenemista, pörssin painumista ja korkojen nousua itärajan takana. Venäjä on yhä epävakaampi sijoitusympäristö kansainvälisille toimijoille. Omaisuuden jäädytykset ja viisumirajoitukset kasvattavat sijoitusten hintaa sekä niihin sisältyviä riskejä.

Entä miltä tilanne näyttää Euroopasta katsottuna?

Eurooppa ja etenkin Saksa ovat riippuvaisia Venäjältä tulevasta kaasusta. Saksa ei olekaan ollut yhtä halukas lähtemään Yhdysvaltojen pakotekelkkaan kuin esimeriksi Ranska. Öljy, kaasu ja sähkö ovat Venäjän valttikortteja Euroopan suuntaan. Jos se päättää vetää hanat kiinni, on Euroopan teollisuudella ja kotitalouksilla edessään vaikeat ajat. Suomessa pakotteet osuvat kipeästi elintarvikesektorille sekä metsä- ja energiateollisuuteen. Suomen vientituloista 12 prosenttia tulee venäläisestä raakaöljystä jalostetuista öljytuotteista ja elintarviketuotteiden viennistä 30 prosenttia suuntautuu itänaapuriimme.

Mitä meidän sitten tulisi Ukrainan suhteen tehdä?

Talouspakotteet ovat oikea signaali siitä, että länsimaat eivät missään mielessä hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa ja ovat valmiita toimiin Venäjää vastaan. Tosiasia kuitenkin on, että näillä toimilla Venäjää ei saada vetäytymään Krimiltä, eikä edistetä sen enempää Ukrainan kuin Euroopankaan intressejä. Nyt EU:n tulisi Ukrainan taloudellisen tukemisen lisäksi keskittyä tukitoimiin, joilla maa saataisiin poliittisesti ja hallinnollisesti takaisin jaloilleen. EU:n tulisi ottaa vahva rooli neuvotteluiden vetäjänä Venäjän ja Ukrainan johdon välillä ja esittää selkeästi seuraavat askeleet maiden välisen yhteistyön rakentamisessa.

Ukrainan suuria ongelmia ovat sen heikko johtajuus ja oikeusvaltion toimimattomuus. Demokraattinen päätöksenteko puuttuu ja maassa rehottaa korruptio. Energialobbarit ja kaasuntoimittajat ovat jo vuosia hyötyneet Venäjän ja Ukrainan välisestä väännöstä onnistuen keräämään kermat bisnesjunailujen ja kaasutoimitusten päältä.

EU voi omalta osaltaan tukea Ukrainan taloudellista kehitystä poistamalla tuontitulleja Ukrainan ja EU:n välillä, sillä pelkästään maataloustuotteiden tuontitullien poistaminen toisi Ukrainalle 330 miljoonan euron säästöt. Kaiken kaikkiaan tuontitullien poistamisen arvioidaan tämän hetkisellä viennillä tarkoittavan 487 miljoonan euron säästöjä Ukrainalle. Tällöin suoraa rahallista tukea tarvitaan vähemmän ja samalla mahdollistetaan kasvupohjaa Ukrainan yritystaloudelle.

Entä mitä olemme oppineet Ukrainan kriisistä tähän mennessä?

Ensinnäkin EU:n tulisi kasvattaa energiaomavaraisuuttaan ja vähentää riippuvuuttaan Venäjän öljy- ja maakaasuntuonnista. Toiseksi EU:n ulkopoliittista roolia ja toimintamahdollisuuksia tulisi vahvistaa, jotta emme olisi ulkopoliittisesti aseettomia oli edessämme sitten siviilikriisi tai aseellinen hyökkäys aluettamme kohtaan. Ukrainan tilanne on myös osoittanut meille, että emme voi tuudittautua näennäiseen Pax Europaan, vaan että elämme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa, jossa eurooppalaiselle vastuunkannolle on todellinen tarve.

Vapaakauppa murtaa byrokratian esteitä

EU ja USA ovat käyneet neuvotteluja vapaakauppasopimus TTIP:stä (Transatlantic Trade and Investment Partnership), joka loisi yli puolet koko maailman bruttokansantuotteesta kattavan vapaakauppa-alueen. Komission arvioiden mukaan sopimus toisi alueelle 28 prosenttia lisää kauppaa, noin kaksi miljoonaa työpaikkaa ja kasvattaisi alueen bruttokansantuotetta noin 86 miljardilla eurolla vuodessa. Siinä on huomattavaa potentiaalia myös suomalaisille yrityksille ammennettavaksi.

TTIP-sopimuksessa on kysymys suorien ja epäsuorien kaupanesteiden purkamisesta. Esimerkiksi suorat tullit ja raskaat sertifiointimenettelyt olisivat purettavien listalla ja työlupien saantia helpotettaisiin. TTIP on yksi merkittävä askel mannertenvälisen kaupan kevyempään sääntelyyn, josta suurina hyötyjinä ovat suomalaiset uusien innovatiivisten tuotteiden vientiyritykset. Innovaatiot vanhenevat helposti maahantulobyrokratiassa, jolloin uuden tuotteen tuoma kilpailuetu katoaa jo sertifiointia odottaessa.

Vapaakauppasopimus laajentaa yritysten luontaisia markkinoita, mahdollistaa laajemman skaalautuvuuden ja parantaa siten tuotekehitykseen suunnattujen panostuksien tuottoa. Se kiihdyttää kehitystä ja kehitysten hedelmien leviämistä. Esimerkiksi cleantechin ja digituotteiden sekä -palveluiden markkinat kasvavat Yhdysvalloissa kovaa vauhtia ja Suomella on merkittävät liiketoimintamahdollisuudet näistä molemmilla aloilla. Suomalaisten digituotteiden potentiaali on kiistaton ja cleantech-alalla Suomi on jo nyt väestöpohjaansa nähden kokoaan 2,5 kertaa suurempi, yli 1 prosentin tuotanto-osuudellaan maailman cleantechista.

TTIP-sopimuksen mukanaan tuoma kaupanesteiden purkaminen on kohdannut myös arvostelua. Amerikkalaisten tuotteiden helpompaa pääsyä eurooppalaisille markkinoille on karsastettu, paljolti perusteettomasti. Kritiikin pääkärki on liittynyt niin sanottuun investointisuojaan. Sopimuksen on uhattu antavan yhdysvaltalaisille yritykselle mahdollisuuden vaatia eurooppalaisia maita purkamaan, tai ainakin estämään luomasta uutta lainsäädäntöä vapaakaupan tielle esimerkiksi ympäristösyihin vedoten.

Vapaakauppasopimus ei estä Euroopan unionia säätämästä uusia normeja ympäristön suojelemiseksi eikä se myöskään kumoa tai muuta mitään lainsäädäntöä ilman Euroopan parlamentin hyväksyntää. Yritykset eivät voi purkaa lainsäädäntöä oikeudenkäyntien kautta. Investointisuoja tarkoittaa sitä, että Eurooppaan investoineet amerikkalaisyritykset saavat suojaa yritysten omaisuutta takavarikoivaa tai mitätöivää lainsäädäntöä vastaan Euroopassa ja vastaavasti eurooppalaiset yritykset USA:ssa. Tämä luo ennustettavuutta ja vähentää investointien riskejä mikä taas lisää investointeja ja niiden myötä syntyviä työpaikkoja.

Joissakin tilanteissa ennalta arvaamaton lainsäädännön muutos voi laukaista investointisuojan. Se on kuitenkin pieni hinta hyötyyn nähden. Kahdeksan Euroopan unionin jäsenmaata on jo ottanut käyttöön tällaisen riitojenratkaisumenettelyn USA:n kanssa ja TTIP:n myötä se vain laajenisi koko Unioniin alueelle.

Kokonaisuutena vapaakauppasopimus on työkalu, jonka avulla yli puolet maailman kaupasta voidaan saada yhtenäisen vapaakaupan piiriin. Uusien vientituotteiden kehittämisen mahdollistavat investoinnit eivät löydy globalisoituvassa maailmassa omasta kotimaasta. Laajentuva markkina-alue parantaa eurooppalaisten yritysten mahdollisuuksia menestyä ja luoda uusia työpaikkoja Eurooppaan, jossa niitä tarvitaan kipeästi juuri nyt.

Kuka pelkää liittovaltiota?

Liittovaltio on kuin mörkö, vain pimeässä pelottava. Sanana se on edelleen tabu ja jopa leimakirves, jota piilofederalistit pelkäävät ja impivaaralaiset ilolla heiluttavat. On aika katsoa sanojen taakse ja murtaa aiheen ympärillä vellovia turhia myyttejä. Itse kannatan avoimesti eurooppalaisen yhteistyön tiivistämistä ja oman liittovaltiomallimme kehittämistä unionin alueelle – Suomen hyväksi.

Liittovaltiojärjestelmä on yksinkertaisimmillaan periaate, joka auttaa jakamaan toimivaltuudet unionissa niin, että asioista voidaan päättää tarkoituksenmukaisimmalla tasolla. Näinhän Suomessakin valtion ja kuntien tehtävät on jaettu. Valtio pitää huolen ison kuvan toimimisesta ja kunnat arjen pyörimisestä.

Euroopassa on paljon isoja asioita, joissa meillä on yhteisiä etuja. EU:ta tarvitaan sääntelyn vähentämiseen 28 jäsenvaltion muodostamalla alueella, yhtenäisten sisämarkkinoiden luomiseen ja ylläpitoon, ilmastonmuutoksen torjuntaan, tutkimustoimintaan, koulutus- ja peruspalveluiden minimitason määrittelyyn sekä Euroopan laajuisesti kestävän sosiaalipolitiikan kehittämiseen. Nämä ovat selkeästi asioita, jotka kannattaisi päättää EU:n kattotasolla koko Euroopan yhteistä hyvää ja alueen kehittämistä ajatellen. Tätä varten EU tarvitsee perustuslain, jossa määritellään selvästi vallanjako valtioiden ja unionin päätöksenteon välillä. Päätökset on tehtävä sillä tasolla, jossa niillä on suurin vaikuttavuus.

Tämä ei tarkoita sitä, että unionin vallanpitäjät säätelevät jokapäiväistä elämäämme entistä enemmän – päinvastoin. Olen ehdottomasti paikallisdemokratian kannalla. Kansalaiset ja poliitikot on pidettävä lähellä toisiaan ja mahdollisimman suorassa yhteydessä keskenään. Kansalliseen päätöksentekoon on palautettava arkeamme ja paikallista elinkeinotoimintaamme koskevat päätökset.

Liittovaltio ei vie meiltä pois valtaa arjen asioista, mutta se antaa meille valtaa suuriin asioihin, joihin kansallisvaltioiden yhteistyöllä ei yksin ylletä. Talouspolitiikan lisäksi suurin hyöty liittovaltiokehityksestä syntyisi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ukrainan kriisi todistaa paljon EU:n ulkopoliittisesta toimintakyvyttömyydestä tilanteessa, jossa Euroopassa tapahtuu kansainvälisen oikeuden vastainen aluevaltaus.

EU on talouden mittareilla suurvalta, mutta hajanaisuudesta johtuen valta ei realisoidu. Venäjä voi peluuttaa meitä toisiamme vastaan, samoin Yhdysvallat ja Kiina. Hajota & hallitse -politiikan toimimisen perusteet eivät ole parissa tuhannessa vuodessa muuttuneet lainkaan.

Usein kuulee sanottavan, että eurooppalaista identiteettiä ei ole. Oma sukupolveni on käynyt koulunsa EU-aikaan ja palkkani olen saanut aina euroissa. Suomessa on jo yli miljoona EU:iin syntynyttä kansalaista, joista lähes satatuhatta äänestää tämän kevään eurovaaleissa. EU ei ole enää pitkään aikaan ollut ”siellä jossain” vaan lähtemätön osa meitä.

Se, että koen olevani niin Suomen kuin Euroopankin kansalainen ja kannatan EU:n yhteisen talous-, ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakentamista ei isänmaanrakkauttani vähennä – päinvastoin. Sen sijaan aidosti yhtenäinen Eurooppa mahdollistaa minulle ja jälkipolvilleni entistä vahvemman ja elinvoimaisemman kasvualueen myös täällä meillä, jo aikaa sitten mörön pelosta ja impivaaralaisuudesta irtautuneessa kotimaassani.

Kumppania ei auteta

Ukrainan kriisi näyttää herättäneen Venäjän karhun ohella suomalaisen Nato-keskustelun. Ajankohta vakavammalle pohdinnalle on kuitenkin väärä: turvaportin asentaminen portaisiin on myöhäistä siinä vaiheessa, kun lapsi konttaa jo kohti seuraavaa tasannetta.

On kansainvälisesti tunnustettu tosiasia, että suomalaiset puolustivat toisessa maailmansodassa maataan kokoonsa nähden uskomattomalla sitkeydellä ja taistelutahdolla. Tästä voimme olla syystäkin ylpeitä. Sodankäynnin muodot ovat kuitenkin muuttuneet merkittävästi sitten neljäkymmentäluvun. Tosiasia myös on, että Saksan tuki sekä Ranskan ja Iso-Britannian toiminta Länsirintamalla olivat ratkaisemassa niin ikään meidän kohtaloamme. Yhtä lailla Naton läsnäolo ja Yhdysvaltojen tuki estivät kommunismin leviämisen Länsi-Eurooppaan. Ei käy myöskään kiistäminen, etteikö Yhdysvaltojen ote Euroopasta edistänyt myös meidän asemaamme suvereenina, puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavana valtiona läpi syvimmänkin suomettumisen ajan.

Nato-keskustelussamme toistuu kolme isoa myyttiä: meillä pelätään vanhaan malliin itänaapurimme reaktiota Suomen jäsenyyteen, liittyminen tarkoittaisi automaattista siirtymistä ammattiarmeijaan ja lisäksi meillä elää syvään iskostettu ajatus maamme liittoutumattomuudesta, joka ulkopuolisen silmin näyttää yhtä uskottavalta kuin erillissotamme Venäjän kanssa.

Suomi on EU- ja euromaa ja jokainen, varsinkin erikoisjoukoissa asepalveluksensa suorittanut reserviläinen tietää, että Suomen puolustus perustuu jo nyt Nato-standardeille. On jopa narsistista kuvitella, että Venäjä olisi aidosti kiinnostunut viiden miljoonan ihmisen naapurimaasta, joka on kaikin tavoin pyrkinyt kylmän sodan jälkeen osoittamaan olevansa länsiliittoutunut maa. Alueeltamme ei ole suoraa maayhteyttä Keski-Eurooppaan, emmekä omista merkittäviä luonnonvaroja. Toki olemme kauttakulkumaa muihin Pohjoismaihin, mutta merkittäväksi uhkaksi itänaapurillemme emme luokittaudu missään mittakaavassa.

Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse integroitumisesta samoja arvoja puolustavaan turvallisuusyhteisöön, aidosti uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämisestä sekä sen tosiasian tunnustamisesta, että emme pärjäisi yksin, mikäli meihin kohdistuisi todellinen turvallisuusuhka esimerkiksi itäisen naapurimme puolesta. EU:n 28 jäsenvaltiosta 21 kuuluu Natoon. Ei siis ihme, ettei EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä päästä lapsen kenkiä pidemmälle. Syväluotaava keskustelu ja päätökset Nato-jäsenyydestä on kuitenkin tehtävä vakaiden olojen vallitessa.

Kuten puolustusliiton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen totesi, Suomen ei olisi tarvetta muuttaa omia puolustusratkaisujaan, mikäli se liittyisi Naton jäseneksi. Suomen puolustuksen perusta on aluepuolustuksessa ja yleisessä asevelvollisuudessa. Suomalaisten maanpuolustustahto ja -henki ovat todella korkealla ja tätä meidän ei pidä missään tapauksessa väheksyä, saati tästä luopua.

Pelkällä tahdolla ei kuitenkaan mennä tässä tapauksessa läpi harmaan – eikä punaisen kiven, mikäli kalusto ei vastaa tämän päivän sodankäynnin vaateita. Suomen onkin aika vaihtaa Naton ”hyvän yhteistyön” kumppanimaille – joihin myös Venäjä kuuluu – lanseeraama ”kultakortti” todelliseen jäsenkirjaan ja lopettaa pelehtiminen Nato-kammarin porstuassa.

Aneemisesta digilapsesta vientimarkkinoiden kiihdyttäjäksi

Sote ja digi, digi sekä sote. Nämä lyhenteet tuntuvat olevan jokaisen tulevaisuusorientoituneen vaikuttajan agendalla. Digimarkkinoista povataan joka toisessa kolumnissa positiivista tulosta sen kuuluisan viivan alle ja samaan aikaan kuluja yritetään karsia järjestelemällä uudelleen perinteisiä sosiaali- ja terveyspalveluita. Lyhenteet on niputettu yhteen ja päättäjät haaveilevat sosiaali- ja terveysteknologian nousun vetävän Suomea kohti ulkomaankaupan kuumimpia trendejä.

Usko digitaalisten terveyspalveluiden nousuun ei ole bittimaailman utopiaa, vaan Suomella ja suomalaisilla yrityksillä on vähintäänkin hyvät mahdollisuudet saada tuotteitaan markkinoille. Suomessa yhdistyvät huippuluokan osaaminen niin terveydenhuollossa, lääketieteessä kuin digitaalisten palveluiden tuottamisessa. Samaan aikaan, kun julkinen sektori kuuntelee stetoskoopilla vierestä kuinka ulkomaankaupan sydänäänet heikkenevät, eivät Euroopan unionin sisämarkkinat ole vielä tarpeeksi vahvat palvellakseen suomalaisen digiosaamisen nousua.

Suomen pieni väestöpohja jarruttaa kehitystä. Täällä on melko turha kehittää digisovellusta, jonka kohderyhmänä on tiettyä sairautta sairastavat, ottaen huomioon väestön koon, sairastavuuden ja halukkuuden käyttää digitaalisia palveluita tai tuotteita sairauden hoidossa. Lisähaasteita tuovat julkisen sektorin haluttomuus testata uudenlaisia palveluita sekä konkreettisten hyötyjen tuntemattomuus.

Sovellukset eivät korvaa pilleriä, mutta ne voivat olla merkittävässä roolissa arkipäiväisessä terveyden edistämisessä. Ikävää on, että vastaanotolla aktiivisuusrannekkeen tai HeiaHeia-tilaston esitteleminen tuskin vielä herättää lääkärin mielenkiintoa. Julkisuudessa sairauksien ennaltaehkäisy on kuitenkin saanut viime vuosina huomattavasti enemmän positiivista näkyvyyttä ja hyvä näin. Estetty sairaus on usein huomattavasti edullisempi kuin sairastettu.

Euroopan sisämarkkinoiden syventyessä pienen maan tuottamat, miltei rajattomasti skaalautuvat digipalvelut voivat tehdä pienestä Suomesta kokoaan suuremman. Hyödyt eivät rajoitu ainoastaan vientiin, sillä varsinainen terveyshyöty ja sen tuottamat taloudelliset säästöt voivat olla pitkällä aikavälillä mittavat.

Miten näiden palvelujen purjeisiin sitten saataisiin tuulta. Suomessa on hyviä esimerkkejä palveluseteleiden käyttöönotosta. Miksei tätä mekanismia voitaisi soveltaa 2-tyypin diabeetikon ravitsemuksellisessa omahoidossa digitaalisen sovelluksen kautta? Lääkäri voi määrätä potilaalle vastaanotolla liikuntareseptin, miksei lääkäri voi määrätä potilaalle digisovellusreseptiä, jonka avulla potilas voisi seurata verenpainettaan ja lääkäri saisi tästä reaaliaikaisen tiedon potilastietojärjestelmän kautta? Yhdysvalloissa lääketieteellisestä tiedekunnasta valmistuvat lääkärinalut saavat usein lahjaksi stetoskoopin sijasta älypuhelimeen kiinnitettävän taskukokoisen monitoimimittarin, jolla pystyy tekemään muun muassa ultraäänitutkimuksia. Keinoja on, mutta tahto tuntuu puuttuvan.

Eurooppa yhdentyy sisämarkkinoiden lisäksi myös terveyden ulottuvuudella ja tästä kehityksestä Suomi voi hyötyä. “Mutta kun”-lauseet pitää leikata ja vastarannan kiisket puuduttaa. Terveys on yhteinen kieli koko maailmassa ja Eurooppa, Suomi mukaan lukien, kalpenee kansainvälisillä markkinoilla kuin aneeminen lapsi, ellei uudelle osaamiselle anneta mahdollisuuksia.

Lisää kansanvaltaa

Aika ajoin Euroopan unionia käsittelevässä kritiikissä nousee esiin käsite demokratiavaje eli puutostila kansanvallasta. Byrokraateilla eli virkamiehillä, lobbareilla eli politiikkaan vaikuttavilla viestijöillä, ilman kansanääntä valitulla komissioilla ja kansallisesti valituilla neuvoston jäsenillä väitetään olevan liikaa valtaa ja Euroopan kansalaisten jäävän päätöksenteossa sivuraiteelle.

Kritiikki on osin oikeassa. Komissiota ja neuvostoa ei valita Euroopan laajuisilla vaaleilla ja EU:n presidentinkin valinta jää suoran kansanvaltaisen päätöksenteon ulkopuolelle. Banderollien heiluessa ja torvien soidessa kansanvallan puolesta on hyvä muistaa, etteivät kansalliset päätöksentekojärjestelmätkään aina ole demokratian mallioppilaita. Ei Suomessakaan valita hallitusta suorilla kansanvaaleilla. Suomessakin virkamiehillä on paljon valtaa. Suomessakin lobataan ja on aina lobattu – vieläpä ilman EU-organisaatioita koskevaa tiukkaa sääntelyä.

Euroopan unioni tekee jatkuvasti töitä ollakseen avoimempi ja läpinäkyvämpi organisaatio. Ministerineuvoston istunnot on tehty julkisiksi, vaikka tiedotus niissä tehtävistä päätöksistä laahaakin pahasti perässä. EU on vahvistanut kansanvaltaisuuttaan. Avoimuutta ja kuulemismenettelyjä on lisätty ja kehitetty, mutta vielä on matkaa jäljellä.

Suomessa mahdollisuus kansalaisaloitteeseen on saanut paljon julkisuutta niin tasa-arvoisen avioliittolain, turkistarhauksen kiellon kuin ruotsin kielen asemaa koskevien aloitteiden kautta. Lissabonin sopimuksessa vastaava järjestelmä tuli käyttöön myös unionin päätöksenteossa ja historian ensimmäinen EU:n kansalaisaloite toimitettiin Euroopan komissiolle viime syyskuussa. Aloite koski oikeutta veteen ja sanitaatioon, ja sen allekirjoitti 1 884 790 ihmistä. Suomesta aloite keräsi 14 589 nimeä.

Tästäkin huolimatta EU:n demokratiavajetta koskeva kritiikki on oikeassa.

Kansanvalta vaatii toimiakseen avoimuuden lisäksi luottamusta päätöksenteon tehokkuuteen ja tässä Euroopan unionilla on vielä pitkä tie. Jotta demokratia voisi toimia tehokkaasti, tulee äänestäjien tietää mistä päätetään, missä päätetään ja ketkä päättävät. Tällä hetkellä järjestelmä on turhan monimutkainen ja monitasoinen voidakseen antaa tietoa siitä mitä äänestäjä saa, kun kirjoittaa numeron lappuun äänestyspäivänä.

Eurooppalaiset arvot ja yhteiset tavoitteemme ansaitsevat enemmän kuin jäsenvaltioiden omien etujen puolustamisen sivutuotteena muodostuvan väljähtyneen sovitteluratkaisun. Hyvänä esimerkkinä toimii EU:n ulkopolitiikka: maailman suurin talousalue on kokoonsa nähden ulkopoliittinen lilliputti. Siitä on hyötyä lähinnä USA:lle, Kiinalle ja Venäjälle, joiden suhteellinen valta maailmanpolitiikasta nousee EU:n kyvyttömyyden vuoksi.

Sitoutumalla unionin kehittämiseen ja vahvaan eurooppalaiseen päätöksentekoon pääsemme kohti järjestelmää, jossa päätämme Euroopan suunnasta emmekä ainoastaan valitse henkilöitä puolustamaan kansallisia etuja. Mikäli Euroopan tason päätöksentekoon halutaan lisää demokratiaa, tulee valtaa päätöksenteossa aidosti siirtää unionin kansalaisille. Ehdotankin, että kasvatamme kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia Euroopan tason päätöksiin lisäämällä eurovaaleissa mahdollisuuden äänestää myös ylikansallisilta listoilta haluamansa puolueen ehdokkaita maasta riippumatta. Tämä ei tarkoita, että kansallisista listoista pitäisi luopua.

Toinen tapa tuoda valtaa kansalaisille lepää komissaarien valinnoissa. Komissaarit voitaisiin tulevaisuudessa valita lähtökohtaisesti vaaleissa hyvin menestyneiden europarlamentaarikkojen joukosta. Lilliputtitoimijan maineesta pääsisimme kasvattamalla komission ja parlamentin valtaa talouspolitiikan lisäksi myös ulkopolitiikassa.

Euroopan parlamentilla on mahdollisuus nousta vahvaksi kansan tahdon ja äänen kantajaksi, jos näin haluamme. Mikäli jäämme maalaamaan europiruja seinille emmekä anna aidolle kansanvaltaiselle unionille mahdollisuutta, tulemme jäämään yksittäisten valtioiden epäuskottavaksi yhteenliittymäksi, jonka yli kävellään talous- ja ulkopolitiikassa. Demokraattisesti vahvan Euroopan luominen vaatii kuitenkin sen, että kansa käyttää sille annettua valtaa äänestämällä tänä keväänä – kansanvallan puolesta.