VALIKKO

Miksi äänestin Juhana Vartiaista?

Niin ylpeitä kun pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta olemmekin, fakta on, että se on käytännössä rahoitettu aina velalla. Olen kiistatta sitä mieltä, että perusmalli on hyvä ja tulonsiirtoihin perustuva toimeentulon turvaaminen jokaiselle yksilölle rakentaa turvallisen ja vakaan yhteiskuntamallin. Meidän tulee kuitenkin pitää mielessä, että velka on veli otettaessa, velipuoli maksettaessa ja maksun aika tulee väistämättä.

Suomen talous on supistunut viimeiset kolme vuotta, samaan aikaan kun valtionvelka kasvaa noin puolimiljoonaa euroa tunnissa, eikä käännettä merkittävästi parempaan ole äkkiseltään odotettavissa. Vielä vähemmän jos toimeen rakenteiden korjaamiseksi ja uuden kasvun rakentamiseksi ei ryhdytä nyt.

Fakta on, että normaalikaan talous- ja työllisyyskehitys eivät riitä rahoittamaan nykyisiä julkisia menoja. Palkkatulon veroaste on Suomessa kiristetty äärimmilleen. Keskituloisten lapsiperheiden, jotka tätä maata kannattelevat, selkänahassa ei yksinkertaisesti ole enää mistä nyhtää.

VM:n arvion mukaan sopeutustarve, eli kulujen karsiminen, on vähintään 3,5 miljardin euron luokkaa vuositasolla. Mielestäni todellinen tarve on vieläkin suurempi. Tulojen ja menojen epätasapaino on Suomessa rakenteellinen. Osa viime vuosien talouden heikosta kehityksestä selittyy toki myös tietoliikennesektorin ja paperiteollisuuden ratkaisevilla muutoksilla. Näiden perään on kuitenkaan turha itkeä vaan on luotava uutta, kestävää kasvua uusilta toimialoilta.

Nyt kysytään päättäjiltä kokonaiskuvan hahmottamista, vahvaa talouspoliittista osaamista sekä selkärankaa ja rohkeutta ottaa hanskat kauniiseen käteen ja ryhtyä rivakasti töihin Suomen saattamiseksi takaisin kasvu-uralle. Suomi elää viennistä ja yksi keskeisistä huolista on, miten palauttaa kilpailukyky? Suomessa vienti on polkenut paikallaan vuodesta 2010, samalla kun euroalueella ja Ruotsissa vientisektori näyttää jo selvästi elpymisen merkkejä.

Mitä meidän pitää sitten tehdä? Tunnustetaan ongelmat ja esitetään ratkaisut.

Julkiset menot ovat kasvaneet vuodesta 2009 noin 3,9 prosenttia vuodessa, minkä pitäisi olla päinvastoin ja mikä on kestämätöntä kun katsotaan talouden yleistä kehitystä. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelu- ja rahoitusmallien sekä julkisen sektorin hallintorakenteen uudistukset ovat välttämättömiä. Turhaa ja päällekkäistä työtä tulee karsia. Osa tästä tapahtuu luonnollisen eläköitymisen kautta. Osa työvoimasta on väistämätöntä sijoittaa uusiin tehtäviin ja panostaa työssä jaksamiseen.

Suomi tarvitsee kannattavaa ja tuottavaa työtä sekä työntekijöitä. Oleellista on nostaa työhön osallistumisastetta, eli saada lisää työvuosia sekä työuran alku- keskiväli että loppupäästä, mutta ennen kaikkea parantaa asenteita suhteessa työaikaan ja tuottavuuteen. Kahdeksasta neljään työaika-ajattelusta tulisi luopua heti ja keskittyä sen sijaan miettimään, mitä työpäivän aikana saadaan aikaan, miten kannattavaa se on ja miten työssä jaksamista voisi parantaa? Suomen tulee myös miettiä ratkaisuja siihen, miten houkutellaan ulkomaista, pätevää ja Suomeen sitoutuvaa työvoimaa pohjoisille työmarkkinoille.

Työn muutokseen liittyy olennaisesti myös Suomen AY-liikkeen kivikautisen vallan murentaminen ja siirtyminen kohti maltillisia ja järkeviä palkkaratkaisuja sekä alakohtaista sopimista työehdoista. Työn on oltava kannattavaa ja sen on pystyttävä sopeutumaan talouden muutoksiin. Työntekijän turva on Suomessa erittäin hyvä ja tästä ei olla valmiita tinkimään. Tätä en myöskään esitä, mutta jos työnteosta on tullut kannattamatonta tai taloudessa tapahtuvat muutokset vaativat yritystoiminnan lakkauttamista, tai leikkauksia, on myös työntekijöiden ja työehtosopimusmallien oltava valmiita muutoksiin. Tyhjästä on paha nyhjäistä ja tämän on myös meidän työntekijöiden ymmärrettävä.

Suomalaiset yritykset investoivat mieluiten ulkomaille, eikä ihme. Yrittämisen ilmapiiri, ennen kaikkea ylisääntely ja verotus eivät kannusta panostamaan kotimaiseen tuotantoon, eivätkä varsinkaan uusiin innovaatioihin. Keino uudistua ja luoda tulevaisuuden kasvua on panostaa merkittävästi tutkimukseen ja tuotekehitykseen sekä pitää yllä ja kehittää meidän korkeaa koulutustasoa. Investointirahaa Suomessa ja Euroopassa on, nyt sitä on saatava kanavoitua yhä enemmän innovaatiotoimintaan ja rohkeampiin hankkeisiin. Ei riitä, että pelataan varman päälle. Kuka olisi uskonut 1970-luvulla, että siirtymällä kumisaappaista teleliikennejärjestelmiin rakennetaan imperiumi? Kuka uskoo, että bioenergia ja terveysteknologia ovat Suomen tulevaisuuden vientivaltteja? Itse uskon ja toivon samalla, että suomalaiset päättäjät ymmärtävät luoda maan yrittäjille hedelmällisen kasvualustan ja houkutella sekä kotimaisia että ulkomaisia investoijia pohjolaan kasvattamaan panoksia tämän päivän ja tulevaisuuden hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Siksi äänestän näissä vaaleissa Valtion taloudellisen tutkimuskeskukseen ylijohtajaa Juhana Vartiasta, koska nyt jos koskaan tarvitaan suomalaiseen politiikkaan näkemyksellistä, suoraselkäistä – haasteet tunnustavaa ja ratkaisumallit tiedostavaa hyvinvointivaltion turvaajaa. Viisas elää vähemmälläkin, älykäs tekee töitä ja rakentaa kultaisen keskitien.

 

Lainavuoren alta puoleen miljoonaan uuteen työpaikkaan

Euroalueen katseet ja talousuutisoinnin kärjet ovat tällä hetkellä tiukasti suunnattuina Kreikan tilanteeseen ja sen pohjalta vedetään johtopäätöksiä milloin euroalueen, milloin koko EU:n alamäestä ja hajoamisesta. Uskallan kuitenkin väittää, että seuraavan vuoden aikana Euroopan taloustilanteessa tullaan näkemään käänne parempaan. Miksi näin?

Euroopan keskuspankki valmistelee tällä hetkellä mittavaa valtiolainojen ostoa, jonka avulla on tarkoitus laittaa liikkeelle runsaan puolentoista vuoden kuluessa noin tuhat miljardia euroa. Tarkoituksena on painaa euroalueen korot alas ja saada rahavarantoja liikkeelle. Toisin sanoen elvyttää. Samalla korkojen lasku helpottaa velkaantuneiden euroalueen maiden tilannetta sekä pienentää meidän jokaisen velallisen korkokustannuksia.

Vaikka talouskuria on arvosteltu ja säästöhaukkojen mielipiteitä ammuttu alas viime vuosina, on kulujen ruotuun saaminen ollut väistämätön rakennusvaihe elpyvän talouden perustaksi.

Vuosien 2008­-2009 talouskriisin jälkeen viidelle euroalueen jäsenmaalle: Espanjalle, Kreikalle, Irlannille, Kyprokselle ja Portugalille, rakennettiin niin sanonut tuki- eli velanhoitopaketit talouden saattamiseksi takaisin raiteilleen. Tällä estettiin euron romahdus ja taattiin koko valuutta-alueelle mahdollisuudet nousta taantumasta sekä rakentaa uutta kasvua. Euro- ja koko EU-alueen maat kun ovat, yhteisvaluutasta huolimattakin, väistämättä riippuvaisia toistensa talouksien kehityksestä.

Vuosi sitten kirjoitin blogissani, että Kreikan kohdalla maksukyvyttömyys oli kiistämättä peräisin heikosti hoidetusta julkisesta taloudesta, mutta tilanteeseen vaikutti myös liian heikoille perusteille järjestetty talous- ja rahaliitto, jonka myötä markkinat hinnoittelivat euromaiden valtioiden lainat samalle tasolle huomioimatta maakohtaisia riskejä. Sama rahapolitiikka, Saksan vanavedessä, ei yksinkertaisesti sopinut – eikä sovi – kaikille maille ja ne jotka kärsivät EKP:n asettamista koroista tarvitsivat muiden tukea. Nyt kun EU rakentaa todellista yhteistä finanssipolitiikkaa, on pidettävä huolta siitä, että no bailout -säännöstä pidetään tiukasti kiinni.

Tukipaketteja saaneista maista kolme viidestä on irtautunut EU:n lainaohjelmista ja Kyproksen uskotaan seuraavan perässä jo tämän vuoden aikana. Euroalueen talouskasvun kärjessä porskuttaa tällä hetkellä Irlanti, jopa 3,5 prosentin kasvuennusteella. Myös Espanjan taloudessa näkyy jo selkeitä merkkejä paremmasta. Vienti on kasvanut 27 prosenttia vuodesta 2007 ja suuresta työttömyydestä kärsivässä maassa syntyi noin 500 000 uutta työpaikkaa vuonna 2014. Viime viikolla Espanja ilmoitti osallistuvansa komission investointipaketin projektirahoitukseen puolellatoista miljardilla eurolla. Tämä on merkittävä viesti maasta, jonka talous oli vielä muutama vuosi sitten romahtamispisteessä.

Espanja seuraa ilmoituksellaan Euroopan talouden veturin esimerkkiä. Saksa ilmoitti helmikuussa osallistuvansa komission investointipakettiin, kansallisen investointipankkinsa kautta, kahdeksalla miljardilla eurolla.

Suomessa kysyttäisiin todennäköisesti Espanjan kohdalla, miksi lähteä mukaan Euroopan yhteiseen projektiin, jos oman maan tilanne ei ole kunnossa? Vastaus on yksinkertainen: Euroopan talous on meidän talous – vahvuuksineen ja heikkouksineen. Komission laskelman mukaan 315 miljardin euron investoinneilla voidaan karkeasti ennustaa saavutettavan jopa 1,3 miljoonaa työpaikkaa.

Investoinnit, rakenneuudistukset ja vastuullinen rahapolitiikka ovat komission resepti EU-alueen kasvun. Kasvun odotetaan nousevan 1,7 prosenttiin euroalueella 2015. Hidasteina ovat korkea yksityinen ja julkinen velka sekä työttömyys. Jäsenmailta tarvitaan siis todellista yhteistä tahtoa saada investointirahaa liikkeelle. Ainoa tapa luoda todellisia työpaikkoja on, edellä mainitun reseptin lisäksi, lisätä kulutusta ja kysyntää, saada olemassa olevat rahavarannot liikkeelle ja hakea kasvua viennin kautta Euroopan ulkopuolelta.

Talouskriisi on tehnyt selväksi, että elämme yhteistaloudessa, halusimme tai emme. Hyviä esimerkkejä kriisistä ulospääsyyn kaveria tukemalla on 90 prosenttisesti enemmän kuin epäonnistuneita samanlaisia. Meillä ja medialla on merkillinen tapa jäädä huutamaan sen epäonnistuneen 10 prosentin perään, jonka osuus koko euroalueen bkt:stä on tässä tapauksessa hädin tuskin 1,4 prosenttia.

Uutisoinnista voisi päätellä, että elämme vain synkkiä aikoja, mutta todellisuudessa tunnelin päässä on valoa ja sen saavuttamiseksi keinot on olemassa, nyt on tekemisen aika.

 

Ukraine calling: tukea on, apu vain puuttuu

Marraskuun 26. päivänä vuonna 1939 neljä venäläistä rajajoukkojen sotilasta kuolee omien joukkojen lavastamassa tykistöiskussa Mainilassa. Neljä päivää myöhemmin alkaa Suomen taistelu itsenäisyytensä säilyttämiseksi. Kolme kuukautta sodan syttymisestä Ranska ja Iso-Britannia ovat valmiita tarjoamaan Suomelle apuaan, lähin naapurimaa Ruotsi ei tässäkään vaiheessa. Pelko sodan laajenemisesta estää avun vastaanottamisen, vaikka hätä ihmisistä ja itsenäisyydestä on todellinen. Naapurin haluttomuus auttaa on ymmärrettävä haluna suojella omaa aluettaan ja kansaansa joutumasta Saksan ja Neuvostoliiton väliseksi taistelutantereeksi.

Sodassa on harvoin osallisena vain kaksi osapuolta, konfliktien vaikutukset, sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä mitattuna, ovat enemmän kuin osiensa summa ja kerrannaisvaikutukset kovemmat kuin esimerkiksi lähes 30 000 suomalaista uhria talven 39-40 aikana. Venäjän toimien aloittamisesta Krimillä tulee pian kuluneeksi vuosi. Missä vaiheessa kansainvälisen yhteisön on aika puuttua sodan kulkuun sekä oman turvallisuutensa, Ukrainan kansakunnan tulevaisuuden että inhimillisen hädän vuoksi?

Ilman todelliseen kansanvaltaan perustuvaa poliittista järjestelmää kansan antama oikeutus vallalle on haettava muuta kautta. On luotava illuusio vahvasta johtajasta, jonka toimien tarkoituksena on kansan turva ja hyvinvointi. Tämän presidentti Vladimir Putin esikuntineen tietää harvinaisen hyvin. Ensinnäkin mediasensuuri Venäjän sisällä pitää Putinin suosion turvattuna. Toiseksi Putin pitää lähipiirinsä, eli maan valtaa käyttävän eliitin, itselleen suotuisana. Älykkäät toisinajattelijat älkööt haaveilko paikoista, joista ponnistaa politiikan vallankahvaan. Toisinajattelijat ja akateemikot tosin eivät ole enää ainoita, jotka lähtevät etsimään vapaampaa elintilaa muualta: vuosina 2010-2011 maasta muuttajien määrä Venäjällä oli noin 70 000 ihmistä, kun 2012-2013 määrä oli jo yli 300 000.

Tästä, ja kansainvälisillä kauppa- ja valuuttamarkkinoilla rahaa tekevien ystäviensä taloustilanteen kurjistumisesta, huolimatta Putinilla on kansan tuki sotatoimilleen suvereenin eurooppalaisen valtion alueella. Alueella, joka on historiallisesti kuulunut sen rajojen sisälle. Pähkinäsaaren rauhan ajan kartatkaan tuskin kuuluvat sensuroitujen asiakirjojen piiriin Venäjällä.

Perinteisellä lännellä on vastassaan sen arvojen kanssa täysin päinvastaisesti ajatteleva ja toimiva oligarkkien joukko, jota vastaan se käy tällä hetkellä väsytystaistelua turvatakseen eurooppalaisen valtion itsenäisen tulevaisuuden. Tosi asiassa, kyse on paljon syvemmälle menevistä arvopoliittisista valinnoista ja siitä, mitä ihmishenki meille merkitsee.

Länsi tunnustaa ja tiedostaa, että Euroopan alueella kuolee päivittäin kymmeniä ihmisiä venäläisten aseiden toimesta. YK:n laskelmien mukaan Ukrainan kriisi on vaatinut jo yli 5000 kuolonuhria ja yli 10 000 loukkaantunutta. Lähes kaikki EU-maat olisivat valmiita lisäämään pehmeää vallankäyttöä saadakseen Venäjän neuvottelupöydän ääreen toistaiseksi tuloksettomin toimin. Edes päivittäin kasvava siviiliuhrien määrä ei ole herättänyt länsimaalaisissa suurempaan suojelunhalua ihmisyyttä kohtaan.

Yhdysvaltojen halu sekaantua Euroopan asioihin on käynyt vuosi vuodelta vähäisemmäksi. Sen mielenkiinto on suunnattu Aasian ja Lähi-idän tarjoamiin uusiin mahdollisuuksiin, ei museoituvan ja ristiriitaisen arvokumppaninsa konflikteihin. USA:n entinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott, entinen Ukraina-lähettiläs Steven Pifer ja Nato-lähettiläs Ivo Daalder kehottavat tänään Washingtonissa lukaistavassa raportissaan Yhdysvaltoja rahoittamaan suoraan Ukrainan armeijan asevarustelua ja kannustamaan Nato-maita avustamaan Ukrainaa sotatoimissa Venäjää vastaan.

Nähtäväksi jää, miten pitkään Yhdysvallat jää pohtimaan löytyykö siltä haluja muuttaa puheet teoiksi, ennen ristiriitaista arvovelijoukkoaan, silläkin uhalla, että idän karhu nousee yhä uhkaavammin takajaloilleen. Joka tapauksessa USA:n halu puolustaa konkreettisen tuen kautta länsimaisia arvoja, aluetta ja ihmisyyttä on siis herännyt – olisiko meidänkin Euroopassa aika tehdä samoin?

 

Kasvua komissio, rohkeutta Eurooppa

Euroopan, tai ainakin Brysselin EU-kuplan, syksyn kuumin puheenaihe on ollut komission puheenjohtaja Junckerin kesällä esittämä 300 miljardin euron investointipaketti, jonka hän julkistaa tänään Euroopan parlamentissa yhdessä työstä, kasvusta, investoinneista ja kilpailukyvystä vastaavan komission varapuheenjohtaja Jyrki Kataisen kanssa. Paketin tarkoituksena on tukea kasvua ja uusien työpaikkojen luomista Eurooppaan. Kommentoin kesällä Junckerin esitystä omilla Facebook-sivuillani Kreikan auringon alla arvaamatta tuolloin, kuinka paljon investointipaketti tulisi vaikuttamaan omaan työhöni ja arkeeni seuraavan puolen vuoden aikana.

Euroopassa riskinottohalu ja -kyky ovat todella heikkoja verrattuna Atlantin takaisiin yrityksiin ja toimijoihin. Olemme armottoman varovaisia ja mietimme herkästi vain riskinoton mahdollisia ikäviä seurauksia ja elämää epäonnistumisesta eteenpäin. Asenneilmastoa tulisi muuttaa siihen suuntaan, että yrittänyttä ei laiteta ja ilman yrittämistä ei voi sen enempää voittaa kuin rakentaa kasvua ja kilpailukykyä.

Riemukaari ja Colosseum vetävät väkeä Eurooppaan, mutta historiallisesti merkittävän ja arvokkaan maanosamme vetovoima yrityselämän näkökulmasta katsottuna on heikko. Jaettu riski ja osumapinnan laajentaminen ovat mahdollisuuksia, joilla voidaan sekä tuuppia yksityistä rahaa kiertoon Euroopan sisällä että houkutella sitä unionin rajojen ulkopuolelta.

Tänään julkaistussa investointipaketissa on kolme keskeistä tekijää: sisämarkkinoiden kehittäminen ja sääntelyn järkeistäminen, hyvien eurooppalaisten investointiprojektien määritteleminen ja rahoituksen mahdollistaminen. Sisämarkkinoiden kehittämisessä tärkeintä on saada pääoma-, palvelu-, digi- ja energiamarkkinat toimimaan todellisten yhteismarkkinoiden tapaan, jota tukee koko Eurooppaa palveleva nykyaikainen infrastruktuurirakenne.

Investointikohteita ja hyviä projekteja Euroopassa riittää. Ja nyt puhutaan nimenomaan koko Eurooppaa – ei ainoastaan Suomea tai vaikkapa Ranskaa – palvelevista hankkeista. Haasteena on niiden tuntemisen puute ja näin ollen uskallus lähteä ottamaan riskiä. Samalla tavalla kuin Joutsenmerkki antaa lupauksen laadusta suomalaisessa tuotteessa, tulee EU:n laatuleima tuomaan uskottavuutta projekteihin ja antaa takuun niiden vaikuttavuudesta. Samalla EU lähtee omalla rahoitusosuudellaan jakamaan riskiä ja ottamaan vastaan ensimmäisiä iskuja, mikäli investoinnit eivät kanna. Rahoitus on tarkoitus suunnata pitkän aikavälin strategisiin investointeihin sekä pieniin ja keskisuuriin yrityksiin.

Rahoitus tulee koostumaan sekä julkisesta että yksityisestä rahoituksesta. Julkisen rahoituksen on tarkoitus toimia vakuutena ja houkutella yhä enemmän myös korkeamman riskin sijoittajia lähtemään mukaan eurooppalaisiin investointeihin. Rahoitusosuus kootaan Euroopan investointipankin sisälle rakennettavaan strategiseen investointirahastoon. Potti muodostuu osin EU:n budjetista, josta kerätään kahdeksan miljardin euron vakuusosuus seuraavan rahoituskehyskauden aikana Connecting Europe facilitysta (3,3 mrd), Horisontti 2020 –hankkeesta (2,7 mrd) sekä budjettimarginaalista (2 mrd), jolla taataan Euroopan investointipankista yhteensä 16 miljardin euron pääomitus investointirahastoon. Investointipankki lähtee itse mukaan viiden miljardin osuudella, jolloin saadaan 21 miljardin euron rahavaranto. Tämä mahdollistaa yli 60 miljardin euron riskiluototuksen ulos strategisesta investointirahastosta. Summan vipuvaikutuksesta, yksityisen sektorin rahoituksella, kertoimella yhden suhde viiteen, päästään vuosien 2015–2017 aikavälillä 315 miljardin euron investointivarannon kokonaisuuteen. Vipuvaikutuksen laskelma perustuu Euroopan investointipankin ja EU-rahastojen historiallisesti toteutuneeseen kertoimeen.

Investointipakettiin ladatut odotukset ovat korkealla. Voidaan kuitenkin jo suoraan todeta, että sen varaan ei Euroopan kasvua voida – eikä ole tarkoituskaan – laskea, mutta sen avulla on mahdollista saada liikkeelle investointirahoitusta ilman julkisen velkaosuuden kasvattamista ja puskea eteenpäin keskeisiä infra-, koulutus-, tutkimus- ja innovaatiohankkeita. Kokonaisuus rakentaa luottamusta ja rohkeutta yksityisen sektorin rahoittajille lähteä investoimaan eurooppalaisiin hankkeisiin ja osoittaa maanosastamme löytyvän sijoituskohteita, joille EU on valmis antamaan laatutakuunsa sekä laittamaan peliin oman rahallisen panoksensa.

Tyhjään kaivoon kannettu vesi ei kuitenkaan pitkän päälle kanna. Rakenteelliset uudistukset ja kolmiosaisen paketin jokaisen osan eteenpäin puskeminen vaatii kokonaisvaltaista uudistumista ja ajattelutavan muutosta. Eurooppa tarvitsee uskoa itseensä ja uskallusta uudistumiseen, jolla rakennetaan aidosti kestävää kasvua sekä mahdollistetaan työtä eurooppalaisille – nyt ja tulevaisuudessa.

Success is not final, failure is not fatal: it is the courage to continue that counts.
Winston Churchill

Yrittäjät, Euroopan Rocky Balboat

Yrittäjä on harvinaislaatuinen yksilö, eräänlainen elinkeinoelämän Rocky Balboa, joka juoksee aamulenkkiä auringon noustessa ja palaa kotiin iltamyöhään raskaan ottelun jäljiltä. Yrittämisen haasteet kumpuavat usein jo siitä, että elämme epävarmassa taloudellisessa tilanteessa eikä ylimääräisiin riskeihin ole varaa. Yrittäjyyden karikkojen tasoittamisesta on tullut poliitikoille kevyen helppo mantra, jonka rummutuksen takana todellisen työn tekevät kuitenkin miehet ja naiset isoissa hansikkaissa. Yrittämisen kipukohdat, parhaat kannustimet ja tuottavan työn eväät tulee tiedostaa ja tunnustaa sekä täällä meidän kotimaan että Euroopan kehissä.

EU-tason poliittisen päätöksenteon areenoilla on vihdoin alettu kääntää katseita suurista pieniin päin. Pienten ja keskisuurten yritysten osuus koko EU:n yrityskannasta on 99,8 prosenttia ja suurin osa uusista työpaikoista syntyy juuri pk-sektorille.

Vahva talous syntyy tuottavasta työstä. Tuottava työ taas yrityksistä ja uusista innovaatioista, jotka on jalostettu markkinoilla menestyviksi kaupallisiksi tuotteiksi. Tutkimuksen ja elinkeinoelämän välistä vuorovaikutusta tuleekin lisätä merkittävästi. Korkeakoulutus ja huippututkimus eivät yksin tuo meille työtä, vaan meidän on panostettava investoinneissa ja esimerkiksi EU-rahoituksen koordinoinnissa yhä enemmän toimialustoihin, joissa testataan uusia innovaatioita ja rakennetaan niistä kaupallisia tuotteita, joita yritykset pystyvät edelleen kaupallistamaan ja viemään eteenpäin sekä Euroopan sisämarkkinoilla että unionin ulkopuolelle. Näin synnytetään työpaikkoja Eurooppaan.

Meillä Suomessa on menty suuret edellä myös alihankintaketjujen pohjimmaisia polkevilla venyvillä maksuajoilla. Samalla kun alihankintaketjussa alimmaisena olevat pienyritykset joutuvat odottamaan saataviaan, penää valtio arvonlisäverojen maksuja ajallaan. Jopa kolmeen kuukauteen venyvillä maksuajoilla rahoitetaan suurten yritysten toimintaa ja samalla pakotetaan pienet yritykset turvautumaan oman rahan tai rahoitusyhtiöiden käyttämiseen, jotka puolestaan hyötyvät yritysten ahdingosta. Dominoefekti on valmis kaatamaan alan pienimpiä toimijoita. Suuryritysten maksuajat on saatava kuriin ja valtion on puolestaan annettava arvonlisäverolle järkevät maksuajat.

Huomiota tulee kiinnittää entistä enemmän myös siihen, miten eurooppalainen koulutusjärjestelmä tukisi yrittäjyyden syntymistä sekä osaamisen ja työnteon kohtaamista elinkeinoelämässä. Haluamme lisää yrittäjiä ja yrityksiä, mutta samaan aikaan koulutusjärjestelmämme ovat vasta havahtuneet siihen tosiasiaan, että yrittäjyys ei ole pelkästään luovuutta ja rohkeutta, vaan myös  taitoja ja valmiuksia viedä omia ideoita kaupallistetuiksi lopputuotteiksi. Vaasien ja kukka-asetelmien sijaan voisimme hahmotella kuvaamataidon tunneilla oman brändimme logoa. Yrittäjyys on tuotava maisteriohjelmista peruskouluihin.

Mitä enemmän Eurooppa ja Suomi kykenevät antamaan kansalaisille valmiuksia yrittäjyyteen ja ihmisten osaamisesta kumpuavaan talouskasvuun, sitä laajemmalta yhteiskunnan välttämättömien palveluiden rahoitus voidaan kerätä. Talouskasvu on tehokkain tapa mahdollistaa hyvinvoiva Eurooppa.

Yrittäjyyteen on kannustettava työurien alkupäästä tukemalla nuorten yrittäjyyttä laajentamalla erilaisia laina- ja investointirahoitusmahdollisuuksia. Yrittäjyyteen on luotava mahdollisuudet myös työuran aikana pitämällä huoli siitä, että täysiaikainen työnteko ei estä osa-aikaista yrittäjyyttä. Yrittäjyyteen on kannustettava työuran loppuvaiheessa niin, että työuran vapaaehtoinen jatkaminen yrittäjyyden kautta on tehty houkuttelevaksi.

Meidän tulee varmistaa myös poliittisen päätöksenteon keinoin, että viimeiset yrittäjät eivät tule silmäkulmat turvoksissa kotiin ringistä, jonne vain rohkeimmat uskaltautuvat. Yrittäjyyteen ja oman osaamisen kaupallistamiseen tulee kannustaa ja kipupisteet tunnustaa, eikä yrittäjä saa olla mielikuvissa ainoastaan se kaikkein vahvin ja rohkein Rocky Balboa. Annetaan yrittäjille hanskat ja kunnon kehä toimia sekä kotimaan että Euroopan areenoilla, eikä jäädä ainoastaan katsomoon jännittämään.

Yrittäjyys ja yhtenäinen Eurooppa nuorten tulevaisuuden mahdollistajina

Työttömyys, etenkin nuorten osalta, on ongelma, joka huolestuttaa kaikkia päättäjiä vasemmalta oikealle, mutta toimivia ratkaisuja ei tunnu löytyvän miltään poliittiselta ilmansuunnalta. Saksan liitokansleri Angela Merkel on todennut, että politiikalla ei tehdä työpaikkoja, vaan niitä luodaan talouden ja sopivien olosuhteiden kautta. Talous alkaa Euroopassa näyttämään varovaisen orastavia elpymisen merkkejä. Nyt tarvitaankin yhtenäisen ja toimivan talouspolitiikan tueksi päätöksiä, jotka mahdollistavat entistä paremmat olosuhteet nuorten ja työtä vailla olevien työllistymiselle.

Euroopassa tulee taata jokaiselle nuorelle toisen asteen koulutus, joka johtaa ammattiin tai vie kohti jatko-opintoja. Monilla aloilla voimme myös kysyä, tarvitsemmeko niin mittavan koulutuksen, jotta nuoret voivat siirtyä työelämään. Monissa Euroopan maissa työmarkkinoille siirrytään usein kandidaattitasoisen tutkinnon jälkeen, Suomessa jo lähtötavoitteena on maisteritason koulutus, kun puhutaan korkeakoulutetusta työvoimasta.

Vahva talous, osaavat tekijät ja yrittäjyyden edellytysten parantaminen luovat parhaan pohjan työllisyyden kasvulle. Nuoren palkkaaminen on yritykselle liian usein riskisijoitus. Koulutus ei aina takaa, että nuori pystyisi valmistuttuaan vastaamaan taidoillaan työelämän tarpeisiin ja työmarkkinoiden kannalta merkityksellisten taitojen oppiminen onkin ensisijaisen tärkeää.

Saksassa oppisopimuskoulutuksen malli on luonut selvät kannustimet yrityksille palkata yhä enemmän nuoria ja saada heille käytännönläheinen tutkinto. Hyviä käytäntöjä kannattaa kopioida ja jalostaa alueellisesti toimiviksi. Oppisopimuskoulutuksen ehdoton valtti on, että ammattitaito vastaa työn tarpeita ja työ opettaa tekijänsä. Euroopan tasolla meidän tulee varmistaa, että oppisopimuskoulutuksessa hankittu ammattitaito tunnustetaan kaikissa unionin jäsenmaissa.

Eurooppalaista työharjoittelua tulee kehittää unionin tuella ja trainee-ohjelmia laajentaa yksityiseltä sektorilta myös yhteiskunnallisille aloille. Yksi hyvä esimerkki tästä on Erasmus-ohjelma, jonka kautta kansainväliseen harjoitteluun on lähtenyt jo yli 6000 suomalaista ja jo yli 83 000 eurooppalaista vaihto-opiskelijaa on hakenut Suomesta oppia maailmalle. Eurooppalainen Eures-työnvälitysverkosto tarjoaa tällä hetkellä suomalaisille nuorille miltei puoltatoista miljoonaa avointa työpaikkaa Euroopassa. Työn on löydettävä tekijänsä ja tekijän työnsä.

Nuorten yrittäjyyteen kannustamiseen on löydettävä lisää keinoja ja yrittäjiä koskevan työlainsäädännön tulee olla huomattavasti nykyistä kannustavampaa. Työlainsäädäntöä tulee kehittää niin, että yrittäminen ei vaikeuttaisi tai estäisi muun työn vastaanottamista yrittämisen ensiaskelien ohella. Euroopassa perustettavista yrityksistä 99 prosenttia on mikroyrityksiä ja niistä kolmasosa on työttömien perustamia. Näiden yritysten alkutaivalta helpottamaan on kehitetty Progress-mikrolainamekanismia, jolla kannustetaan pienyrityksen perustamiseen rahoituksen ollessa muuten tiukassa.

Unionilla on mahdollisuus parantaa nuorten ja työtä vailla olevien työllistymistä rakentamalla vahvaa taloutta, parantamalla yrittämisen mahdollisuuksia, työelämälähtöistä oppimista ja työvoiman liikkuvuutta. Ilman yhtenäistä Eurooppaa, yrityksemme toimisivat huomattavasti pienemmillä markkinoilla ja mahdollisuudet työllistymiseen olisivat selvästi heikommat. Nuoret osaajat tarvitsevat Euroopan unionia, Eurooppa tarvitsee osaajia ja nuoret ovat eurooppalaiset työpaikkansa ansainneet.

Mistä maksamme sähkölaskussamme?

Sähkö näkyy joka puolella arjessamme ja yhteiskunnassamme – mikään ei toimi ilman sitä. Sen hinta puhututtaa ja se mielletään Suomessa kalliiksi, vaikka hintatasomme on EU:n edullisimmasta päästä. Viime vuosina EU:n jäsenvaltioissa energiahinnat ovat nousseet useassa maassa. Nousu on ollut jopa yli 20 prosenttia vuosien 2008 – 2012 välillä. Eurooppalaiset maksavat sähköstään yli kaksi kertaa enemmän kuin esimerkiksi amerikkalaiset kotitaloudet. Suomen, kuten useimman jäsenvaltion kohdalla, iso osa kustannusten kasvusta ei johdu itse energian hinnannoususta, vaan valtiollisesta sääntelystä, verotuksesta ja infrastruktuurirakentamisesta johtuvista kustannuksista.

Suomessa sähkön vähittäismarkkinat ovat toimineet jo pitkään. Pohjoismaisen sähköpörssin toiminta ja kotimaassa tehdyt poliittiset ratkaisut määrittävät pitkälti asiakkaan vapauden päättää, mistä ostaa sähkönsä – ja mihin hintaan. Asiakkaan kannalta on tärkeää, ettei markkinoita ajeta väkisin isojen toimijoiden keskinäiseksi pelikentäksi, vaan että toimijoita on markkinoilla useampia, mikä mahdollistaa kilpailun toteutumisen.

Sama kaava pätee myös EU:n laajuisesti, tosin haasteita on paljon. Muualla Euroopassa sähkö ei kulje yhtä hyvin maiden välillä kuin Pohjoismaissa ja pelisäännöt ovat hyvin kirjavat. Suurin ongelma energian sisämarkkinoille EU:ssa on eri jäsenvaltioiden tapa rakentaa omia ratkaisujaan, mikä ei välttämättä tue vapaiden energiamarkkinoiden kehitystä. Syöttötariffit takaavat sähkön tarjoajille tietyn hinnan sähköstä, mutta estävät markkinoiden terveen toiminnan.

Lähivuosikymmeninä tarve energiainfrastruktuurin uudistus- ja kapasiteetin korvaamistarpeille niin Suomessa kuin koko EU:n tasolla on entistä kovempi. Meidän onkin syytä kyetä katsomaan erilaisia energiantuotantotapoja mahdollisimman objektiivisesti vertailemalla niiden hyötyjä ja haittoja tasapuolisesti, ei ainoastaan vihreiden – tai teollisuustuotannon kasvuun tähtäävien lasien läpi. Energiatehokas ja ympäristövastuunsa hyvin hoitava yritys kasvattaa omaa kilpailukykyään sekä kuluttajien silmissä että tuotantoon käytettävän energianmäärän suhteen. Kestävän kehityksen periaatteita ja energiatehokkaita ratkaisuja noudattava teollisuustuotanto ei ole ristiriidassa kilpailukyvyn kanssa.

EU:n tulee panostaa investointitukea uusien energiamuotojen ja teknologioiden kehitykseen, joilla saadaan hukkaenergian kulutus laskuun. Liian tiukkojen aikamääreiden asettaminen ei ole hyvä ratkaisu siirryttäessä uusiutuviin energialähteisiin. Ensin on todistettavasti pystyttävä tuottamaan tarvittava energiamäärä uusiutuvilla energialähteillä. Saksa on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun siirtymäaika pois ydinvoimasta määrätään liian tiukaksi – lopputuloksena on kasvanut kivihiilen poltto ja negatiivinen kehitys ympäristön näkökulmasta.

Tempoileva sääntely EU:n tasolla kuvastaa lyhytnäköistä energiapolitiikkaa, mikä tuottaa helposti takapakkia energiamarkkinoiden kehittymiselle. On tärkeää, että EU:n sisämarkkinat toteutuvat tulevaisuudessa myös energiasektorilla. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, mikäli yhteistä linjaa ei löydetä. Suomen ja koko EU:n etu ovat toimivat sähkömarkkinat, jotka painottavat tervettä, pitkäjänteistä ja ennen kaikkea yhtenäistä energiapolitiikkaa.

Energia toimialana on tyypillistä suurten pääomien liiketoimintaa: tehtävät investoinnit ovat euromäärältään valtavia ja vaikutusajoiltaan vuosikymmenien ratkaisuja. Siksi ilman johdonmukaista ja yhtenäistä energiapolitiikkaa, sähkölaskumme loppusumma tulee kasvamaan tasaiseen tahtiin. Kysymys kuuluukin, haluammeko maksaa sähkölaskussamme sähköstä vai huonosta politiikasta?

 

 

Naapurin tauti on myös meidän sairaus

Ihmisten hyvinvointi on koko Euroopan asia. Ei riitä, että itse voi hyvin, jos naapuri sairastaa. Tauti tarttuu ja yhteiset juhlat sekä arjen apu jäävät väliin, mikäli hyvinvointi ei ole yhteistä. Euroopan unionin päätöksenteko tulee rakentaa niin, että isot – koko unionia koskevat linjat, kuten sosiaalisen hyvinvoinnin miniminormit ja talouskehityksen suunta – päätetään yhteisesti ja sosiaalipolitiikan toteuttaminen sekä paikallista elinkeinonharjoittamista koskevat säädökset kansallisesti.

Unionin perustamisvaiheessa sosiaaliturvan harmonisointi oli ajankohtainen aihe ja olisi ollut silloin huomattavasti helpompi urakka toteuttaa kuin nyt, jäsenmaiden lukumäärän ollessa kuuden sijasta 28. Keskustelua aiheesta on käyty 50-luvulta lähtien, mutta tuumasta ei ole koskaan päästy toimeen, jonka seurauksena sosiaaliturvajärjestelmät ovat kehittyneet Euroopassa hyvin eri urille.

Aihe on kuitenkin nyt yhtä ajankohtainen, kuin 60 vuotta sitten ja asialle on vihdoin aika tehdä jotakin. Erot konkretisoituvat epäterveeksi kilpailuksi sisämarkkinoilla, kun yritykset saavat etua liikkuessaan kehittymättömien sosiaaliturvajärjestelmien alueille, maksaen näissä valtioissa pienempää veroa sosiaalietuuksien ollessa niukemmat ja järjestelmien kevyemmät. Ei ole myöskään kenenkään etu, jos kansalaiset liikkuvat unionin sisällä parempien sosiaalietuuksien perässä.

Sosiaaliturvajärjestelmien harmonisointi kertarysäyksellä on utopiaa, mutta ensimmäinen askel tähän suuntaan on säätää EU:n perusturvan minimitasosta, joka voisi nostaa miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Euroopan 2020 -kasvustrategian yksi konkreettinen tavoite on poistaa köyhyys tai syrjäytymisvaara vähintään 20 miljoonalta ihmiseltä.

Minimitaso ei tarkoita yhtä kiinteää euromääräistä tulonsiirtoa jokaiselle, vaan sitä, että jokaisella unionin kansalaisella on omassa jäsenmaassaan oikeus perusturvaan, joka takaa hänelle ihmisarvoisen elämän edellytykset hädän koittaessa. Laskelmat minimitasosta ovat tuttuja monessa EU-maassa, joissa välttämättömät elintarvikkeet ja palvelut sisältäviä viitebudjetteja, tai ns. “hyödykekoreja” on laskettu. Viitebudjetit ottavat huomioon alueen palkka- ja kulutustason sekä julkisen sektorin tarjoamat palvelut.

Tulevaisuuden Euroopassa ihmiset voivat liikkua vapaasti menettämättä oikeuksiaan tai mahdollisuuksiaan sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluihin. Toimivat ja vaikuttavat perustason sosiaali- ja terveyspalvelut on taattava jokaisessa jäsenmaassa, jokaiselle kansalaiselle. Tämä ei tarkoita kaikkea hyvää kaikille kaiken aikaa, vaan sitä, että jokainen EU:n jäsenmaa pystyy tarjoamaan sosiaali- ja terveyspalvelut kansalaisilleen silloin, kun hätä tai sairaus koittaa.

Perusturvan minimitason harmonisointi on ensimmäinen askel kohti eurooppalaista sosiaaliturvajärjestelmää, joka korvaisi 28 erilaista, usein erittäin sekavaa ja pirstaleista mallia. Yksinkertaiset ratkaisut ovat usein toimivimpia. Eurooppalainen, kestäviin arvoihin kuten kannustavuuteen, läpinäkyvyyteen ja tasa-arvoisuuteen perustuva, rakenteeltaan kevyt, mutta vaikuttavuudeltaan väkevä sosiaaliturvajärjestelmä on vielä jonain päivänä arkipäivää kaikille unionin kansalaisille. Työtä sen eteen on tehtävä nyt. Tämä vaatii sen, että uskomme ja uskallamme luottaa Euroopan integraatioon ja nähdä sen mukanaan tuomat hyödyt. Naapurin sairaus on myös meidän tautimme ja naapurin onnesta nauttii koko yhteisö.